Viikon biisi -sarja on päättynyt

Arvoisat lukijat, kuten joku on saattanut huomatakin, Viikon biisi -tekstit ovat parilla viime viikolla jääneet ilmestymättä. Tajusin, että artikkelin tykittäminen ilmoille joka viikko alkoi tuntua ahdistavalta paristakin syystä. Ensiksikin on kivempi kirjoittaa silloin kun haluaa eikä silloin kun täytyy; pakko on ehtymätön motivaation lähde ja aikansa oli hauskaa haastaa itseään, mutta nyt tuli seinä vastaan. Toiseksi lukijoita oli aivan liikaa. Ei tuntuisi järkevältä panostaa kirjoituksiin ja jättää ne kokonaan julkaisematta, ja ajattelin, että internetin loputtomaan massaan olisi helppo upota eikä kukaan eksyisi Pompulan porinoihin. Valitettavasti olin tässä näköjään väärässä.

Jatkossakin varmaan kirjoitan myös musiikkiaiheisia juttuja, koska jokin sisäinen pakko sellaiseen on. Toivottavasti mahdollisimman harva eksyy niitä lukemaan.

Viikon biisi 43/2015: Tapio Rautavaara — Lauluni aiheet

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Tapio Rautavaara — Lauluni aiheet
(gramofonilevyltä Lauluni aiheet / Laivat puuta, miehet rautaa, 1952; julkaistu myös mm. kokoelmalla Kulkurin taival, 2008)

Veikkaisin, että aika monelle vähänkin nuoremmalle suomalaiselle sana "iskelmä" herättää negatiivisia väristyksiä selkäpiissä. Nuorisosukupolvi ei kenties edes tiedä, mitä iskelmä on. Ja kieltämättä iskelmän määritteleminen onkin koko lailla haastava tehtävä: Iskelmä-radiossahan on voimasoitettu esimerkiksi PMMP:tä ja Yötä, joista etenkään ensin mainittua ei olisi tullut mieleen kutsua iskelmäksi. Wikipedia sanoo iskelmästä mm. seuraavaa: "Yleisiä piirteitä ovat sanoitusten epäurbaanisuus, populistisuus (laulut kertovat helposti lähestyttävällä, välillä arkisellakin tavalla elämän perusasioista) sekä yleinen vakavuus ja haikeus." Listaan tekisi mieli lisätä myös melko äärimmäinen sovinnaisuus: jo Anne Mattilan kappale Perutaan häät (2005) oli iskelmäyleisölle shokki, koska siinä laulettiin niinkin kamalasta asiasta kuin häiden perumisesta. Aivan viime vuosina en ole onnekseni enää altistunut uudelle iskelmälle, mutta veikkaisin iskelmän säilyneen myös kielenkäytöltään siivona musiikinlajina: vaikkapa PMMP:n alatyylisyyksiä sisältäviä biisejä olisi vaikea kuvitella iskelmäradioiden soittolistoille.

Tiivistettynä minulle on muodostunut sellainen kuva, että huonous on (ainakin modernissa) iskelmässä jo osa genremääritelmää: kokeilevampi musiikki, jossa yritetään luoda jotain uutta, ei voi enää mahtua iskelmäkategorian sisään. Tyylilajin sanoituksia määrittää lainauksessakin mainittu helppous ja vakavuus: ne eivät jätä kuulijalle tulkinnanvaraa, niissä ei saa leikitellä. Toisin sanoen ne eivät ole kiinnostavia. Sanoituksissaan iskelmät luottavat kliseisiin niin avoimesti, että vakavissaan tehtyjä iskelmiä ja Pulkkisen Ruusulaulun kaltaisia parodioita ei olisi välttämättä helppoa erottaa toisistaan. Tämä ei tosin ole mikään moderni ilmiö: jo vuosikymmeniä sitten parodiaksi tarkoitettu Elämän valttikortit meni yleisölle täydestä vakavana molli-iskelmänä. Musiikillisesti moderni iskelmä on kaikin puolin hyvin epäinspiroituneen kuuloista, tylsää, konemaista ja yllätyksetöntä kamaa. On vaikea kuvitella iskelmägenrelle tulevaisuutta sen jälkeen, kun Beatlesin yhä nuorisomusiikiksi mieltävä sukupolvi on jättänyt maalliset ilot ja murheet taakseen.

Onko Tapio Rautavaara sitten iskelmälaulaja? Wikipedian mukaan sitäkin, mutta ennemmin Rautavaara erikoistui sen mukaan laulelmiin. Laulelma on "kevyehkö, melodinen ja usein kansanomaisen yksinkertainen laulu". Ilmeisesti erona iskelmään on lähinnä se, että laulelma kertoo usein tarinan. Olen liian nuori tietämään enempää; joka tapauksessa nykynäkökulmasta laulelmat ja iskelmät on helppo niputtaa samaan lokeroon. Jos iskelmäkin tuntuu käsitteenä olevan kriisissä, unohduksen ja tarpeettomuuden partaalla, niin laulelma on ainakin kiistatta jo sana menneestä maailmasta.

Rautavaaran melkoisen laaja tuotanto paketoitiin vuonna 2008 kaikkiaan 14 cd-levyä ja noin 340 laulua sisältäneelle Kulkurin taival -kokoelmalle, jonka yhteydessä julkaistiin muutaman sadan sivun Tapsa-kirjakin. Nimellä Kulkurin taival. 48 mestariteosta puolestaan julkaistiin mestarin 48 suurinta hittiä sisältänyt tuplalevy. Omaan Rautavaara-tietämykseeni ei kovin valtavasti tuplalevyltä pois jääneitä biisejä mahdu, joten kokonaiskuva on hieman vaillinainen. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että miehen tuotantoon mahtuu roima määrä melankolisia lauluja. Lainaan tässä kohden pari kappaletta Ylen sivuille murheellisten iskelmien maasta kirjoittanutta Pekka Lainetta:

Mollimelankolialla on Suomessa pitkät juuret. Pirteän popiskelmän leimaaman 1970-luvun suosituin suomalaisartisti Erkki Junkkarinen tukeutui ohjelmistovalinnoissaan 1930-luvun valsseihin ja tangoihin, joista monet olivat peräisin venäläisestä molliromanssista vaikutteita saaneen Georg Malmsténin kynästä. Vaikka ”Molli-Jorin” sävellysten enemmistö tosiasiassa kulkee duurissa, hän kirjoitti lukuisia haikeita mollivalsseja, kuten suomalaisen iskelmän pioneerilevytys Särkynyt onni. Malmstén levytti aikanaan myös räytyvää murhemieltä henkivän tangon Särkyneitä toiveita.

Sotien jälkeen Toivo Kärjestä tuli kotimaisen mollimelankolian johtava säveltäjänimi. Jos helmiä kyynelet ois on näyte sanoittaja Helena Eevan tuotannosta, jonka ydinmehua oli suru menetetystä rakkaudesta.

Olympiavoittaja, laulajakuningas, elokuvanäyttelijä
ja ulkonäöltäänkin varsin karismaattinen mies.

Säveltäjä Kärki yhdessä yhtä legendaarisen, lähinnä sanoituksia nakutelleen Reino Helismaan kanssa olikin nikkaroimassa monia Rautaavaran suurimmista hiteistä. Heidän perintönsä kuuluu laajalti suomalaisessa melankoliaan taipuvaisessa musiikissa nykypäivänäkin, ei varmasti vähiten raskaassa rockissa ja metallissa; nykybändeistä suorimmin Rautavaara-fanituksensa on tuonut esiin useampiakin miehen biisejä koveroinut Viikate.

Myös Lauluni aiheet on Kärjen säveltämä ja sovittama sekä Helismaan sanoittama. Kovin synkkä biisi se ei kuitenkaan ole.

Mä mistä laulun aiheet saan niin moni tiedustaa,
kun kuljen laulun tietä huoletonta
On helppo käydä vastaamaan, kun kiertää maailmaa
ja elänyt on vuotta kyllin monta

Kukapa ei olisi joskus törmännyt niin sanottuun writer's blockiin — jos ei muuten niin kouluvuosina, kun paperille piti saada kirjoitettua tai töherryttyä jotakin, mutta päässä löi tyhjää.

Tuo laulun ilo räiskyvin tai jälki kyynelten
Se myöskin, mikä onnemme on hintaa
Lyhyt matka on köyhästä rikkaaseen,
lyhyt taival on riemusta murheeseen
On aihe lapsi pienoinen ja sauva vanhuksen
Niin paljon on aihetta lauluun

Taitaa olla niin, että taiteilijoiden inspiraationlähteet voidaan jakaa karkeasti kahtia: toinen on taide ja toinen on elämä. Lauluni aiheet ei todellakaan viljele intertekstuaalisia viitteitä, vaan korostaa, että laulut tulevat aivan yksinkertaisesti elämästä. Elämä on täynnä mielenkiintoisia aiheita vaikka sitten lauluille. Minun korviini Lauluni aiheet onkin oodi elämälle: surullisissakin asioissa on merkitystä, nekin ovat aiheita laululle ja siten nekin voidaan jakaa yhdessä toisten kanssa; murhemielikin on inhimillistä, väistämätön osa elämää. Ilo on toinen puoli kolikkoa, suru toinen — ei ole toista ilman toista, ja ilman tuota kolikkoa ihminen on vain tunteeton haamu. Ja yhtä lailla kuin räiskyvin ilo ja katkerimmat kyyneleet käyvät laulun aiheiksi myös maksimaalisen arkiset asiat, kuten lapsi pienoinen ja sauva vanhuksen, sillä ihmisyys jos mikä on kiinnostavaa. Ehkä jopa kiinnostavampaa kuin esimerkiksi hobittius.

Hieman aiemmin epäilin, josko iskelmä on kategorisesti huonoa musiikkia, ja lokeroin Tapio Rautavaaran iskelmälaulajaksi. 48 mestariteosta on kuitenkin paria hutia lukuun ottamatta minusta aivan huikeaa musiikkia. Miksi — siihen en oikein osaa vastata itsekään. Tapsan ääni on kuitenkin varmasti iso syy viehätykseen; en käsitä, miten yhden miehen ääneen voi mahtua niin paljon karismaa ja uskottavuutta. Hänen äänensä on "kokemuksen syvän rintaäänen" sanakirjamääritelmä. Kun Tapsa tylyttää aikansa jonneja esimerkiksi kappaleessa Onhan näissä oltu, väittelyn voittajasta ei jää pienintäkään epäselvyyttä. Toiseksi on sanottava, että nykyiskelmän kanssa Rautavaaralla ei loppujen lopuksi ole kovin paljoa yhteistä.

Sanoittajia kokoelmallekin mahtuu itse asiassa melkoinen liuta — myös Rautavaara itse ja esimerkiksi loppuvuosina remmiin ehtinyt uuden sukupolven mestari Junnu Vainio — mutta taso tuntuu pysyvän korkealla. Varmasti näiden laulujen tykkäilyssä on mukana iso annos hassua nostalgiaa aikaan, jota en ollut elämässä, eivät oikeastaan edes vanhempani. Varmasti mukana on paljon (ei-militaristista) kotimaanrakkautta; on vaikea keksiä mitään suomalaisempaa kuin vaikkapa Kulkurin iltatähti. Minun puolestani kaikkien menneiden ja tulevien Voice of Finlandien voittajaksi voisi julistaa Tapio Rautavaaran. Näitä biisejä kuunnellessaan on vain vaikeasti selitettävä tunne siitä, että on kotona. On moodi sitten räiskyvintä iloa tai lohduttominta surua, liikutus kyynelten partaalle on väistämätön.

Kulkurin taival -tuplalevy sisältää läpileikkauksen Rautavaaran pitkästä urasta, suurmenestyksen ja unholaan painumisen vuosilta 1947—1979. Kokoelmalle mahtui hyvinkin monenlaisia lauluja: on kepeämpiä hassutteluja, on valloittavan romanttisia häävalsseja, on slaavilaista ja suomalaista melankoliaa ja vaikka mitä — niin paljon on aihetta lauluun. Isoisän olkihattu on maailman parhaita hyvän mielen biisejä. Alla tiukan karsinnan jälkeen syntynyt listaus kaikista suurimpia suosikkejani tuplalta. Lyhyempään en vain pystynyt.

Tuplalevyn muita, timanttisimpia huippuhetkiä

Laulu on iloni ja työni
Reissumies ja kissa
Rakovalkealla
Sininen uni
Pohjolan yö
Juokse sinä humma
Ruusuja lurjukselta
Kulkuriveljeni Jan
Isoisän olkihattu
Tuopin jäljet
Reppu ja reissumies
Kulkurin iltatähti
Kuubalainen serenadi
Häävalssi
Laulu Dnjeprille
Anttilan keväthuumaus
Uralin pihlaja
Unohtumaton ilta
En päivääkään vaihtaisi pois

Aiheesta muualla

Levy biisilistoineen Levykauppa Äxän sivuilla
Tapio Rautavaaran diskografia

Viikon biisi 42/2015: Rapture — While the World Sleeps

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Rapture — While the World Sleeps
(albumilta Futile, 1999)

Jälleen pahoittelut: eletään jo tiistaita, mutta vasta nyt on aika viime viikon biisin.

Harva yksittäinen levy on kyennyt pistämään alulle kokonaisen tyylilajin, mutta Katatonian Brave Murder Day (1996) on. Tuolla albumilla Katatonia loi syvästi lohdutonta melankoliaa, jossa sanoitusten epätoivon musiikilliseksi vastinpariksi tarvittiin loputtoman tuntuisesti kiertävää junnausta. Se oli muotokieli, jolla yhtye pyrki pukemaan pysähtyneessä harmaudessa elävän ihmismielen tunteet musiikiksi. Klassikoksi noussut levy jäi Katatonian ainoaksi kyseisellä tyylillä, sillä jo seuraavalla albumillaan (Discouraged Ones, 1998) bändi lähti Brave Murder Dayn maisemista kauas, mutta muut bändit ottivat lätystä onkeensa. Tunnetuimpia seuraajia ovat jenkkiläinen Daylight Dies ja kotimainen Rapture, jonka Futile-debyytin ei tarvitse lainkaan hävetä edes vertailussa Brave Murder Dayn kanssa.

Vuonna 1997 perustettu helsinkiläinen Rapture on toistaiseksi julkaissut kolme albumia: Futilea seurasivat Songs for the Withering (2002) ja Silent Stage (2005). Sen jälkeen onkin vedetty oikein reilummin henkeä, mutta vielä uuden vuosikymmenen puolellakin on sosiaalisessa mediassa näkynyt vihjauksia uudesta materiaalista. Ehkä siis vielä joskus. Suurin ero tähänastisten levyjen välillä on, että siinä missä Futilella kuullaan muutamia rivejä lukuun ottamatta pelkästään Petri Eskelisen örinää, on myöhemmillä levyillä kaksi tasavertaista vokalistia: puhtaaseen lauluun vaihtanut Eskelinen ja örinät hoitava uusi rekrytointi Henri Villberg. Eskelisen laulu on valitettavasti usein melko vaivaannuttavaa kuunneltavaa, mikä laskee Songs for the Witheringin ja Silent Stagen pisteitä selvästi. Sävellyksiltään ne eivät kuitenkaan jää kauaksi debyytin tasosta ja tarjoavat varmasti maistuvaa kuunneltavaa niille, joille debyytti putoaa.

Futile

Futilen suurin ero Brave Murder Dayhin on ilman muuta sen tarttuvuudessa ja helpommassa lähestyttävyydessä. Futilen kertosäkeet ja iskumelodiat ovat melkein yhtä pitkälle popularisoitua harmautta kuin Katatonian myöhempi tuotanto. Junan lailla eteenpäin puksuttavaa tasaista raskautta tasapainotetaan hienon kuuloisilla akustisilla kitaroilla, jotka muistuttavat osuvasti hiljaisuudesta, joka levyn teksteissä vallitsee. Toisaalta vauhtiakin riittää huomattavasti Brave Murder Dayta enemmän: tuplabasarit paukkuvat tämän tästä. Kuitenkin biisien keskimitta on (Intro pois lukien) kuuden minuutin päällä. Kappalerakenteet eivät ole turhan karsittuja, ja asioiden kehittymiselle annetaan riittävästi aikaa. Ja jos tunnelma onkin puhdasta surua ilman minkäänlaisia toivonkipinöitä ja huumorin pilkahduksia, niin Brave Murder Dayta kuunnellessa tajuaa, että se on vielä paljon Futilea masentuneempi levy. Futile on siis monessakin mielessä kevennytty versio genrensä alullepanijasta.

Mainittu Intro on heti hieno johdanto Futilen maailmaan: masentuneesti helkkyvää akustista kitaraa ja raskaana alas painavaa tunnelmointia. To Forgetin säkeistön kitaramelodia on osoitus siitä, miten kylmäävää jälkeä Rapture saa parhaimmillaan aikaan. Levyn ensimmäiset sanat kuuluvat "please fade away / my stillborn dream"; ei unelmoida unelmien toteutumisesta, ei edes surra niiden toteutumattomuutta, vaan rukoillaan, että unelma unohtuisi ja kaiken toteutumatta jääneen tuska hellittäisi. Kertosäe kuuluu:

Google-haku tarjoaa kannesta enimmäkseen fontin osalta hieman
erinäköistä versiota, mutta oma kappaleeni levystä näyttää tältä.

If I only knew
what was to come
Would've ended it all
Now it's just too much for me

Kolmosraita This Is Where I Am puolestaan alkaa: "my mistake was letting you know / sharing all that I had". Nämä esimerkit kuvaavat hyvin kokonaisuutta, jossa kadutaan menneitä unelmia ja yrityksiä ja ollaan totaalisen luovuttaneena elämän edessä.

Futilen sanoitukset operoivat varsin tyypillisellä ja ohuella melankoliasanastolla; niistä huomaa, ettei asialla ole natiivi englannin puhuja, eikä niillä itsenäisinä runoina ole juuri arvoa. Sanat ovat vain yksi osa kokonaisuutta, jossa musiikki, lyriikat ja kansitaide muodostavat harvinaisen yhtenäisen kolminaisuuden. Ulkoasun kanssa ei todellakaan ole prameiltu: kuvissa näkyy lähikuvattuja rappeutuneita seiniä, tekstiksi on painettu vain oleellisin ja takakannen biisilista seisoo pimeyteen hamuavalla valojuovalla sen verran sumeana, että sanoista on haasteellista ottaa selvää. Kaikkien osasten katoksi on vielä lätkäisty juuri sopiva otsikko: Futile (turha, toivoton). Kannessa valonsäde löytää huoneeseen, ja laulujen puhujan voi kuvitella lepäilevän pimeässä omassa yksinäisyydessään. Valosta — elävästä maailmasta, muista ihmisistä — hän on jo ratkaisevasti erillään.

Levyn ehdottomaan parhaimmistoon lukeutuva While the World Sleeps starttaa sanoituksen kuvaaman hetken hiljaisuutta osuvasti kuvastavalla hiljaisella introlla ja puhutuilla sanoilla:

Early morning rain
An eternal sleepless 4 AM
Waking up to silence
Into a slow gray whatever

Tässä aamuisessa hetkessä on alkamassa taas yksi merkityksetön päivä. Biisin nimi tuo väistämättä mieleen Kasevan kenties alakuloisimman kappaleen Kun maailma elää, joka niin ikään kertoo ulkopuolisuudesta, turhaksi elämänpiirien ulkopuolelle jäämisestä. Rivit "hiljainen on sinun huonees, kylmä, yksinkertainen / vaimeasti jostain kuuluu sanat rakkauslaulujen" muistuttaa Futilen kansivihkon kylmästä ja yksinkertaisesta tilasta, johon paistaa rakkauslauluihin vertautuva valo. Biisien nimissä on toki yhden sanan kokoinen ero; While the World Sleeps kertoo kuolemanhiljaisesta varhaisesta aamusta, Kun maailma elää eläväisestä illasta. Yksinäiselle vuorokaudenaika lienee kuitenkin se ja sama: "päivä kasvaa kohti iltaa / silti mikään muutu ei".

While the World Sleepsin huipentavien rivien "is it really this cold in here / or is it just me?" tärkeyttä ei sovi väheksyä. Niihin on koodattu kysymys siitä, onko maailma todella näin paha paikka vai onko vika minussa. Vielä päätöskappaleessa (About) Leaving päähenkilön tunnetila tiivistetään pariin riviin: "this life is slowly killing me  / stealing me of every breath / in the end I couldn't care / cause all I know is that I hurt". Tuskastuttavan hitaasti elävältä syövä henkinen kipu ja kaiken pahan kokemisen tuloksena unelmien raunioilla harmaat välinpitämättömyyden tuhkat — siinä Futile pähkinänkuoressa. Myös (About) Leaving on ehdottomasti Rapturea parhaimmillaan: sen ensimmäinen puolisko näyttää hienosti, että pitkäkestoinen toisto pienellä varioinnilla on enemmän kuin paikallaan silloin, kun käsissä on puhdasta kultaa. Jälkipuolisko taas vetää levyn tyylikkäästi yhteen.

Jos Futilesta haluaa löytää jotakin epätäydellistä, vastaus löytyy varmasti tietynlaisesta arvaamattomuuden puutteesta niin musiikissa kuin sanoituksissakin. Arvioidessaan Rapturen kanssa samalla tyylisuunnalla operoivan Daylights Dies -yhtyeen levyä Dismantling Devotion Imperiumin arvostelija Antti Korpinen vertasi sitä mihinkäs muuhunkaan kuin Katatonian Brave Murder Dayhin ja kirjoitti seuraavat sanat, jotka pätevät varsin sopivasti myös Futileen:

Jos jatketaan vielä vertailua Katatonian Brave Murder Dayhin, kuurompikin korva kuulee, että Brave Murder Dayllä laulut ovat välillä epävireisiä, tuotanto on monessa mielessä omalaatuista, eivätkä kitaraharmoniatkaan kuulosta välttämättä aivan niin loppuun asti mietityiltä. Joku soittosuoritusta ja soundipolitiikkaa syvempi ulottuvuus vain tekee Brave Murder Daystä yhden niistä kuuluisista aution saaren levyistä. Dismantling Devotion ei yksinkertaisesti ilmennä sitä henkisesti huonovointisen ihmisen arvaamattomuutta — epäloogisuuden loogisuutta.

En silti missään nimessä halua vihjata, että Futile olisi vain "ihan kiva". En edes sano, että Brave Murder Day olisi näistä kahdesta mielestäni parempi levy. Futile on intron ja seitsemän kappaleen mittainen hämmästyttävän laadukas kokoelma kauniita melodioita, rullaavaa soittoa ja katarttisen tummaa tunnelmaa. Täytettä on kokonaisten biisien sijaan vain muutamien yksittäisten hetkien verran. Muutamissa kohdin tulee tunne, että biisit olisi voinut rakentaa hieman toisinkin — esimerkiksi nimikappaleen kertosäe olisi tullut tutuksi vähemmälläkin — ja antaa enemmän tilaa instrumentaaliselle tunnelmoinnille.

Ydinkysymys varmastikin kuuluu: miksi ylipäätään kuunnella näin surullista musiikkia? Tietenkään Futile ei ole jokaiseen tunnetilaan sopiva valinta, vaan sille on omat hetkensä, jotka tapaavat ajoittua myöhäiseen, totta kai auringonlaskun jälkeiseen kellonaikaan. Ajattelisin kyseen olevan juuri tietynlaisesta eskapistisesta puhdistumisesta: kuunneltuaan kolme varttia Futilen kaltaista toivottomuutta omat murheet tapaavat tuntua koko lailla kepeämmiltä kantaa. Lainaan lopuksi nimimerkki Terrorizerin Rateyourmusic.com-sivustolle kirjoittamaa hyvin henkilökohtaista "levyarvostelua", jossa hän kertoo vaikeasta ajasta elämässään — ja Futilen osuudesta siinä:

It was this period of my life when I've took so many lonely walks in the gray and sullen November and December evenings listening to my old portative CD-player and trying to find something which can give a reason for my seemingly futile existence. 'Futile' was the album to which I've listened the most in these walks. Strangely, its desperate and bleak nature gave me some inner strength to persevere.

Levyn muita huippuhetkiä

To Forget
This Is Where I Am
The Fall
(About) Leaving

Aiheesta muualla

Rapture Imperiumin haastattelussa Songs for the Witheringin ilmestyttyä
Rapture Imperiumin haastattelussa Silent Stagen ilmestyttyä
Futile Rateyourmusic.com-sivustolla

Viikon biisi 41/2015: Magenta Skycode — This Empty Crow

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Magenta Skycode — This Empty Crow
(albumilta IIIII, 2006)

Kahdella edellisellä viikolla tässä sarjassa on tullut niitettyä vuoden 2006 satoa, joten jatketaan ihmeessä samalla linjalla vielä ainakin kolmas kerta. Siinä missä nuo kaksi edellistä ovat olleet hyvin vähälle huomiolle jääneitä levyjä, on IIIII kerännyt vuosien varrella valtaisasti ylistystä ja monenmoisia klassikkoleimoja. Toisaalta mistään vaikkapa soittolistaradioiden ja niiden kuuntelijoiden tuntemasta kaupallisesta jättinimestä ei ole kyse, joten pidän mahdollisena, että monille mielikuvituslukijoistani Magenta Skycode on toistaiseksi tuntematon nimi.

Välillä on tullut mietittyä, miksi juttusarja käsittelee biisejä eikä levyjä, kun yleensä on kuitenkin tullut enemmän keskityttyä koko levyyn. Syitä on monia, joista yksi tiivistyy This Empty Crow'n pariin viimeiseen minuuttiin. Vaikka IIIII on kokonaisuutenakin hieno, levyn kliimaksi nousee kaiken yläpuolelle. This Empty Crow'n outro on maagisimpia hetkiä, mitä musiikin maailmasta on tullut vastaan.

Jori Sjöroos, Magenta Skycode, Relief

Keikkoja varten tarvittiin tietenkin kokonainen yhtye, mutta studiossa Magenta Skycode oli yhtä kuin Jori Sjöroos, joka sävelsi kaikki biisit, soitti kaikki instrumentit, lauloi ja ilmeisesti vielä tuottikin itse itseään. Sanoitukset teki Sjöroosin kanssa mystinen amerikkalaismies M. Maurice Hawkesworth.

Sjöroosista on ollut moneen: 90-luvun alussa hän toimi rumpalina yhden levyn julkaisseessa doom-bändi Thergothonissa, johti sen jälkeen This Empty Flow -yhtyettä (jonka vuonna 1996 julkaistu debyytti kantoi nimeä Magenta Skycode), ja lukuisista projekteista tunnetuimpana on tietenkin PMMP, jonka biisit mies sävelsi ja tuotti. Magenta Skycode julkaisi pari pienjulkaisua sekä kaksi albumia, nimiltään IIIII ja Relief (2010). Jäähyväiskeikkansa se soitti Turussa viime joulun alla. Saa nähdä, mitä Sjöroos seuraavaksi keksii.

Magenta Skycoden kahdesta levystä Relief on huomattavasti monikasvoisempi, leikkisämpi ja kepeämpi. Vaikutekirjo on epäilemättä laaja; Sjöroos on haastatteluissa kertonut, ettei ole paljon suomalaista musiikkia kuunnellut, ja etenkin Reliefillä kuuluu vahvasti erilaisten Yhdysvalloissa kukoistaneiden tyylilajien vaikutus. On vaikea olla ihastelematta yhden miehen taidolla ja hartaudella toteuttamia visioita, joissa rajana on vain taivas. Relief jos mikä on hyvän mielen musiikkia; ehkä tämä on outo mielikuva, mutta monista Reliefin hetkistä välähtää mieleeni kerrassaan jouluisen kuulas ja lämminhenkinen, välittävä tunnelma. Kuunnelkaa nyt vaikka The Old World.

IIIII

Relief on kuitenkin jäänyt itselleni paljon etäisemmäksi kuin IIII. Sävellyksiltään Relief on minusta epätasainen, vain hetkittäin huippu, toisin kuin läpikotaisin vahva debyytti. Jos Reliefiä saattoi kuvailla leikkisäksi, IIIII:n tunnelma on ennemmin vakava, kohtalokkaan synkkä ja sisäänpäinkääntynyt. Tyyliltään IIIII ei ole missään nimessä liian yksioikoinen, mutta kuitenkin kyseessä on huomattavasti Reliefiä kapeammalla tyylikirjolla operoiva paketti. Biiseissä kuitenkin tapahtuu paljon, ja avausraita Hands Burn on hyvä esimerkki levyn suosimasta dynamiikasta: vähäeleinen, raukea maalailu tapaa räjähtää massiiviseen pauhuun.

Ulkomaiset vaikutteet ja kaikkea muuta kuin kotikutoisen kuuloinen tuotanto sekoittuvat mielenkiintoisesti suomalaisenkin kuuloiseen melankoliaan. Moni on löytänyt vaikutteita esimerkiksi The Curen ja Joy Divisionin suunnalta. Musasto-blogin kirjoittaja määritteli IIIII:n tyylin näin:

Musiikin lisäksi myös IIIII:n kansitaidetta on suitsutettu usein —
eikä syyttä.

Musiikkia voisi kai luonnehtia moderniksi post-punkiksi. Poikkeuksena moniin samasta lähteestä ammentaviin yhtyeisiin, Magenta Skycoden sointi ei ole millään tavalla muodikasta (lue: mielikuvituksetonta kierrätystä) vaan ennemmin ajattoman jylhää ja kaunista. Melodiset bassolinjat ja omintakeiset rumpurytmit luovat pohjan The Cure -henkisille kitaroille ja Sjöroosin suorastaan ihanalle lauluäänelle. Sopivan puolivillaisesti artikuloidut lyriikat jättävät ilmaan miellyttävää salaperäisyyttä ja antavat tilaa omille tulkinnoille.

Omille tulkinnoille jää miellyttävästi tilaa, vaikka biisejä kuuntelisi lyriikoita näytöltä tavaillen (kansivihkoon sanoja ei ole painettu), sillä mitenkään helppotulkintaisista teksteistä ei ole kysymys. Myös This Empty Crow jättää runsaasti tulkinnanvaraa. Dramaattisen loppuhuipennuksen avausrivi "I can't change the past" tuntuu kuitenkin jonkin sortin avaimelta puhujan päänsisäiseen tunnelmaan. Kallistun ajattelemaan, että biisin kuvaamassa hetkessä hän kokee näkevänsä muiden ihmisten läpi, näkyville rakennettujen ilmeiden taakse ihmisten todellisiin kasvoihin, eikä auennut näkymä ole kovin kaunis ("no colors to confuse me in the evening of desire — — I welcome all their eyes / and their calculated smiles made of gold"). Sielunkumppaniksi hahmottuu puhujan mukana tallustava varis; biisin nimessä varis lienee metafora puhujalle itselleen. Jonkinlaisesta yksinäisyydestä ja aika harmaan totuuden löytymisestä todellisuuden ja kanssaihmisten kultaisen pinnan alta biisissä vaikuttaisi olevan kysymys.

Tulkintoja ja analyysejä voi pyöritellä, mutta oikeastaan This Empty Crow'n ottaa silti mieluiten vastaan ilman sen kummempia pohdintoja. Sen kuuntelemisesta jää aika tyhjä olo; se on täysin syystä levynsä viimeinen raita. Mikä voisi tällaisen jälkeen enää tuntua miltään? Kuten sanottu, koko levy on hieno, mutta silti This Empty Crow tuntuu ensisekunneistaan lähtien edustavan vielä korkeampaa luokkaa — ja noin kahden minuutin ja 45 sekunnin kohdalla alkava loppuhuipennus on jo jotain taianomaista, hienoimpia koskaan korviini löytäneitä yksittäisiä hetkiä.

Levyn muita huippuhetkiä

Hands Burn
People
Open Air
Go Outside Again

Aiheesta muualla

Biisin sanat
Musasto-blogin Viikon levy -artikkelissa IIIII
Nuorgamin pophelmiartikkelissa Go Outside Again
Desibelin levyarvostelussa IIIII

Viikon biisi 40/2015: Silent Voices — Once Lost Life

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Silent Voices — Once Lost Life
(albumilta Building Up the Apathy, 2006)

Olen tässä juttusarjassa usein ottanut käsittelyyn vähälle huomiolle jääneitä bändejä joskus itselleni hyvin tutuista genreistä, joskus taas vieraammilta seuduilta. Tämän viikon bändi tippuu jälkimmäiseen lokeroon. Progressiivinen metalli ei ole tyylilaji, josta olisin löytänyt paljon korviani miellyttävää menoa, mutta kokkolalaislähtöisen Silent Voicesin Building Up the Apathy on harvoista poikkeuksista kenties suurin suosikkini. Kovin laajalle ei bändin ilosanoma ole tosiaan päässyt karkaamaan, sillä Once Lost Lifen ainoalla YouTube-videolla on tätä kirjoittaessani 31 katselukertaa.

Silent Voices pukkasi ensimmäisen demonsa pihalle jo vuonna 1995, mutta ensimmäinen pitkäsoitto Chapters of Tragedy näki päivänvalon vasta vuonna 2002. Infernal ja Building Up the Apathy seurasivat kahden vuoden välein. Sitten olikin edessä pitkä tauko, kunnes laulajan verran muuttuneella kokoopanolla kyhätty neloslevy Reveal the Change ilmestyi vuonna 2013. Itse en ole jostain syystä saanut vieläkään tutustuttua muihin bändin levyihin kuin Building Up the Apathyyn, joten keskitytään siihen.

Building Up the Apathy — apatiaa rakentamassa vai purkamassa?

Bändin ja levyn nimeä katsomalla voisi odottaa melankolista himmailua, mutta tämä ennakkokäsitys menee hyvinkin pahasti pieleen. Kaikki lätyn lyriikat kirjoittaneen vokalisti Michael Hennekenin raapustuksia ei voi kuvailla suoranaisesti yhteiskuntakriittisiksi tai poliittisiksi, mutta jonkinlaista länsimaista "ajan henkeä" kohtaan ne ilman muuta ovat kriittisiä. Hieman tarkemmin tämän ajan hengen voisi yrittää määritellä sokeudeksi informaatioyhteiskunnassa, turtumisen rooliin, jossa pyöritellään rattaita normien mukaan ja unohdetaan, mikä itse asiassa olikaan tärkeää. Päätöskappaleen Into the Flow avaussäkeistö tiivistää hyvin:

We're all trapped inside a cage
Only numbers without names
No room for feelings in this game
We're only rats inside a maze

Samassa biisissä katsotaan nyky-yhteiskuntaa ulkopuolelta käsin ja huomataan ihmisten taantuneen sieluttomaksi massaksi; tunne-elämä on siinä määrin luhistunut, että kasvoilta on turha etsiä ilmeitä. Tuntemista tärkeämpää on panostaa siihen, että näyttää hyväksyttävältä ulospäin.

As I'm watching outside from this cage
I see the ants in their parade
Their suits and ties correctly straight
Without impression on the face

Distorted taas kuvaa valtaa pitäviä, jotka piirtävät kauhukuvia kansan silmien eteen saavuttaakseen omat tavoitteensa. "We accept and we believe / everything that we receive" tuntuu vuonna 2015 aika osuvalta kuvaukselta kun pohtii vaikkapa sitä, millä tavalla yksi totuus aivan pakollisista leikkauksista, joille ei vain ole vaihtoehtoja, on mennyt suomalaisille läpi. Melkoisen helppoa olisi pohtia myös rivejä "twisting and turning reality / and we're letting them get away / turning our eyes away / that's how we betray the ones / who can't defend themselves" heijastettuna päivänpolitiikkaan. The Realm of Flames puolestaan kertoo ahneen paskaisesta lopusta; kun kuolema kolkuttelee ovella, on jo muutokselle myöhäistä.

Kansikuvasta voi bongata mm. roomalaisia numeroita.
Onko yhdestoistakin hetki jo mennyt?

Levyn sanoitusten kokonaisilme on kuitenkin hieman enemmän kallellaan henkilökohtaiseen kuin yhteiskunnalliseen. Levyn nimi tulee juuri Distortedin kertosäkeestä, mutta onnistuu kyllä hyvin niputtamaan levyn sanoitusten kahtalaisen apatian rakentumisen: toisaalta kyse on jo mainitusta sieluttomasta ajan hengestä ja välinpitämättömyydestä kanssaihmisiä kohtaan, toisaalta taas yksilön uinumisesta omassa elämässään ("I live and breath / but still there's no life in me"; Blood of Eden).

Ristiriitaista negatiivisen levynnimen kanssa on sen sijaan se, että itse asiassa moni levyn biiseistä (Once Lost Life, Blood of Eden ja Into the Flow) kertoo nimenomaan apatiasta, tiedostamattomasta tilasta pois murtautumisesta, siis positiivisesta muutoksesta, jonka jälkeen täysinäinen elämä voi alkaa. Esimerkiksi Once Lost Life on mieltä lämmittävä kuvaus unelmoijan noususta; siinä murretaan mielensisäisiä muureja ja päästetään peloista irti, minkä ansiosta taivas on jälleen auki ja kerran kadotettu elämä palaa taas hallintaan. Ja aijai sentään kun se tuntuukin hyvältä, kuulijastakin.

Musiikiltaan Building Up the Apathya tekisi mieli luonnehtia sellaisilla adjektiiveilla kuin lennokas ja raikas; hieman ammattitaitoisempi kuvaus löytyy alle linkitetystä Imperiumin arvostelusta. Silent Voices juhlii toinen toistaan upeammilla kertosäkeillä (mistä Blood of Eden lienee kaikkein uljain esimerkki), mutta pelkät kertsit eivät tietenkään jaksaisi kantaa keskimäärin 7,5 minuutin mittaisia biisejä. Säkeistöjä kannattelevat riffit tempaavat mukaansa kovalla prosentilla, Hennekenin persoonallinen laulu on hienoa kuultavaa, eikä punainen lanka pääse edes kaltaiseni progevihaajan mielestä kovin usein karkaamaan pitkienkään instrumentaaliluritusten aikana. Soundimaailma on mukavan rouhea, mutta toisaalta bändi onnistuu myös kuulostamaan isolta. Tästä kaikesta Once Lost Life on kenties kaikkein komein esimerkki, joten se nouskoon otsikkoon. Tykkään myös kovasti siitä, kuinka kertosäe muuttuu biisin edetessä ja kuinka kertsin viimeinen versio huipentaa kappaleen. The Realm of Flames olisi ollut aika lailla yhtä huippu vaihtoehto.

Muutamasta kohden yhteensä tunnin mittaista pakettia olisi toki voinut hieman tiivistää; esimerkiksi kelpo balladi Hollowed on kuuden ja puolen minuutin kestossaan aineksiinsa nähden hieman ylipitkä levähdystauko.

Tavallaan vaikkapa "Tearing Down the Apathy" olisi ollut levylle vielä osuvampi otsikko: apatian rakentaminen ei näin pirtsakalla musiikilla ja humaanilla lyriikalla nimittäin onnistu. Levyn nimi onkin kuvaus siitä, mitä maailmassa ympärillä tapahtuu eikä siitä, mitä Silent Voices kuulijansa mielelle tällä levyllä tekee. Yksilö voi apatiastaan sentään vielä paeta.

Levyn muita huippuhetkiä

Distorted
Blood of Eden
The Realm of Flames
Into the Flow

Aiheesta muualla

Imperiumin arvostelu
Levyn lyriikat (vain hieman väärin kirjoitettuina)

Viikon biisi 39/2015: Dark Lunacy — Aurora

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Dark Lunacy — Aurora
(albumilta The Diarist, 2006)

Italialainen Dark Lunacy tuli ohimennen mainittua, kun Synestesian yhteydessä kirjoitin nk. melodisen death metalin nykytilasta. Paneudutaanpa nyt kyseiseen yhtyeeseen hieman tarkemmin. Alkuun voidaan todeta, että jos Italiaa ei varsinaisesti tunnetakaan metallimusiikin mahtimaana, niin myöskään Espanjan kaltainen kansainvälisesti tunnettujen bändien tyhjiö se ei ole. Dark Lunacy ei näihin tunnetumpiin nimiin lukeudu, mutta etenkin power-posse Rhapsody — vuodesta 2006 lähtien Rhapsody of Fire — on varmasti monille vähintäänkin nimenä tuttu, samoin bändin soololevyjäkin tehnyt kitaristi Luca Turilli. Seuraavasta kategoriastakin löytyy Ufomammutin, Novembren ja Forgotten Tombin kokoluokan nimiä.

Siinä missä esimerkiksi Novembren tunnelmallisesta ja melankolisestakin, usein doomdeathin suuntaan nyökyttelevästä tuotannosta on helppo löytää tiettyjä välimerellisen kuuloisia elementtejä, Dark Lunacya en olisi musiikin perusteella varmasti osannut veikata italialaiseksi. Sen sijaan se on ammentanut musiikkiinsa vaikutteita Venäjältä: The Diaristilla kuullaan paljon esimerkiksi jousikvartettia ja, mikä erikoisinta, puna-armeijan kuoroa. Joku yhtyeen jäsenistä kertoi eräässä haastattelussa seuraavaa:

When did you get interested in the soviet period of the Russian history? And why this period?

My grandfather was taken as a prisoner in Russia. And when he came back he took very very many vinyls of the Red Army songs. I was very young then, and he sang very many Russian songs like — “Moscow’s Nihts”, “Poljushko-Pole”. I think that Russian songs are heavy metal without guitars. So I just put the guitars on your music! (laughs) It’s very natural.

Tekotapana tällainen muiden tekemän musiikin sekoittaminen omiin juttuihin on ominainen räpille, mutta ei metallille. Tähdennetään vielä, että esimerkiksi puna-armeijan kuoro ei ole läsnä vain introissa ja outroissa ja instrumentaaliraidoissa, vaan toden totta limittyy erittäin luontevan kuuloisesti metallisen murjonnan kylkeen.

Haastateltava kertoo myös, että The Diarist on bändille Venäjä-levy, jonka jälkeen se päätti heittää nämä vaikutteet romukoppaan. Bändin viimeisimpiä levyjä (Weaver of Forgotten, 2010, ja The Day of Victory, 2014) en ole kuullut, mutta ainakin kokoonpanossa on sittemmin tapahtunut valtavasti muutoksia. The Diaristin ja Weaver of Forgottenin kokoonpanoissa ainoa yhteinen lenkki on Mike Lunacy -nimeä käyttävä vokalisti.

The Diarist

The Diarist perustuu tositapahtumiin, tarkemmin sanoen 900-päiväisen Leningradin piirityksen ajan päiväkirjaa pitäneen naisen muistiinpanoihin. Kyseessä on siis täysiverinen konseptilevy. Lyriikoihin en mene tässä sen tarkemmin; minulle tarina on The Diaristilla vain kehys tunnelmalle ja musiikille.

Erikoiset musiikillisest elementit, eritoten puna-armeijan kuoro, luovat levylle sen uniikin tunnelman, ja etenkin kokonaisuuteen mahdottoman hienosti solutettu kuoro on kohtalokkaassa majesteettisuudestaan mahtavaa kuultavaa, mutta tällaiset kuorrutukset olisivat yhdentekeviä, ellei itse metallinen selkäranka olisi vankkaa tekoa. Ja sehän on: Dark Lunacyn melodiset mutta myös aggressiiviset riffit ovat lähes kauttaaltaan aivan kovinta ykkösluokkaa. Heti avausbiisi Aurora on ensimmäisestä sekunnista viimeiseen siirtymää yhdestä huikeasta osiosta toiseen, äärimmäisen hieno osoitus siitä, miten säkeistöjä kuljettavat tapporiffit yhdistetään tunnelmallisempiin hetkiin ja oikeasti merkityksellisiin kitaramelodioihin. Hieman viipyilevämpi kakkosraita Play Dead ei avaudu yhtä helposti, mutta nousee minusta lopulta aivan samalle tasolle. Eräs Dark Lunacyn vahvuuksista on Mike Lunacyn raastava, tunteikas örinä, joka pääsee Play Deadissa todella oikeuksiinsa. Jos monella tyylilajin bändillä örinä tuntuu olevan mukana vain, koska se nyt vain kuuluu asiaan, ja musiikkikin on lähinnä mukarankkaa lätkytystä, niin The Diaristilla Dark Lunacy on onnistunut luomaan dramaattisen tunnelman, jossa äärimmäisessä tilanteessa henkensä puolesta pelkäävän ihmisen tunteiden ilmaisuun tarvitaan äänihuulten haastamista äärimmilleen.

Jokaista kappaletta lienee turha alkaa pukemaan sanoiksi, mutta mainittakoon vielä pari huippuhetkeä. Snowdrifts on hienosti onnistunut kauniin pimputtelun ja menevän mättämisen ristisiitos, joskin jonkun toisen kuuntelussa korniusmittari saattaakin pärähtää piipittämään. Päätösbiisi The Farewell Song kantaa erittäin pateettista ja mielikuvituksetonta nimeä; tuollaisella otsikolla onnistumiseen vaaditaan mestarillista osaamista. Dark Lunacyltä sellaista onneksi löytyy. Kappaleen viimeinen puolitoistaminuuttinen voi biisin yksittäin kuunneltuna tuntua irralliselta, mutta koko levyn kuunneltuani The Farewell Songin huikea outro on joskus jopa onnistunut tuomaan kyyneleen silmäkulmaan. Vahvalta levyltä oikeastaan vain Heart of Leningrad on selvä väliinputoaja, muuten omaperäiselle levylle jostakin kumman syystä eksynyt kovin tavanomainen ja keskinkertainen melodeath-ralli.

Ilman erikoisempia ainesosiaan The Diarist saattaisi kenties olla onnistunut, mutta loppupeleissä sieluttoman kuuloinen tekele, tiedä häntä. Silti levyn peruspilarien — riffien ja kitaramelodioiden — hienoutta ja tarttuvuutta ei voi liikaa korostaa. Kun niihin ynnätään kerrassaan uniikki lähestymistapa, kunnianhimoinen ja hienosti toteutettu visio konseptilevystä, loistava vokalisti ja onnistunut soundimaailma, on käsillä supersuositussa genressä ensiluokkainen mutta valitettavasti paitsioon jäänyt levy, josta nauttiakseen ei tarvitse olla erityistä kiinnostusta sotahistoriaan tai mieltymystä militaristiseen tai patrioottiseen ajatusmaailmaan. Itse musiikki antaa tarpeeksi ilmankin.

Levyn muita huippuhetkiä

Play Dead
Snowdrifts
Motherland
The Farewell Song

Viikon biisi 38/2015: Lake of Tears — The Homecoming

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Lake of Tears — The Homecoming
(albumilta Forever Autumn, 1999)

Oh in the summer sun how soon I came to stray
A true damnation when I turned away

So fell autumn rain, washed away all my pain
I feel brighter somehow, lighter somehow to breath once again
So fell autumn rain, washed my sorrows away
with the sunset behind somehow I find the dreams are to stay
(So Fell Autumn Rain)

Forever Autumnin avauskappale So Fell Autumn Rain osoittaa moodin maksimaalisen hienosti heti kättelyssä. Mahdottoman kaunista sellointroa ei voi olla mainitsematta. Ylle lainatut sanat kertovat levyn mielipiteen siitä, mikä vuodenaika tuntuu parhaimmalta. Kukapa voisi kieltää, etteikö alkusyksyn raikas ilma maistuisi hellepäivien täyteisen kesän jälkeen kerrassaan mansikkaiselta. Mutta tässä biisissä syyssateen voima on vielä mahtavampi: surut ja tuskat jäävät syksyn koittaessa eiliseen.

Syksy tuntuu olevan melankolisen musiikin tekijöille loppumaton inspiraation lähde. Luonnon kuihtuminen on ihmisen hajoamiselle helpoin mahdollinen metafora. Kepeimmillään syksyteemainen musiikki lienee jotakin blogissa aiemmin esitellyn Mostly Autumnin tai juuri Forever Autumnin kaltaista: ei toki missään nimessä iloista, mutta kuitenkin raikasta, kaunista ja optimistista. Toki tunnelma on synkemmällekin syysmusiikille ominaisesti sisäänpäinkääntynyt, mutta itsetutkiskelun tulos ei raskaistakaan tunteista huolimatta ole kovin lohduton.

Optimismin ja humaanin lämmön lisäksi Daniel Brennaren laulussa sekä levyn sanoissa ja tunnelmissa häilähtelee myös yöllinen uhkaavuus; syksyn lisäksi yö on puhujalle ominta aikaa: "come night comes all those things you fear / come night so comes my time to smile" (Come Night I Reign). Sanoituksellisesti tai tunnelmiltaan levy ei syksyteemastaan huolimatta ole mitenkään yksiulotteinen, vaan päinvastoin suorastaan tilkkutäkkimäinen kokonaisuus, jossa pehmeys ja haavoittuvaisuus vuorottelevat hämmentävästi uhkaavuuden ja julmuuden kanssa. 

Lake of Tearsin, joka on siis kotoisin Ruotsista ja tarkemmin Boråsista, muita levyjä en ole kuullutkaan, mutta ennen (ja myös jälkeen) Forever Autumnin bändi on käsittääkseni tehnyt lähinnä metalliksi luokiteltavaa musiikkia. Forever Autumnilla metallista ja samalla harmaasta syksyisyydestä muistuttavat lähinnä muutamien biisien raskaat kitaravallit. Bändin riveihin liittyi levynteon aikaan poppoon mukana ilmeisesti melkoisen vähän aikaa viihtynyt kosketinsoittaja Christian Saarinen, mikä lienee ollut soundin keventymisen syy ja seuraus.

Erityisen ilahduttavaa levyssä on se, millaisella variaatiolla bändi hienot melodiansa maailmaan toimittaa: koskettimien ja sähkökitaran lisäksi kuullaan runsaasti akustista kitaraa sekä jo mainittua selloa, huiluja ja jopa harmonikkaa. Kasassa on suoranainen ilotulitus upean heleitä syksyisiä melodioita. Jos Lake of Tears ei ole onneksi mennyt kappalerakenteidensa kanssa sieltä missä aita on matalin tai sortunut panostamaan pelkästään kertseihin, niin valtavan kokeilevasta kamasta ei rakenteellisesti tai etenkään soitannollisesti voida puhua, ja tällaisen keitoksen kanssa keskinkertaisuuteen ja liian paljon toisiaan muistuttaviin biiseihin olisi helppoa vajota. Onneksi Lake of Tears osaa kuitenkin sopivasti varioida hitaamman ja rockaavamman sekä kevyen ja raskaamman välillä. Melodioiden lisäksi hyvin simppelit kitarariffitkin tuntuvat briljeeraamisen sijaan kulkevan tavoitteenaan biisien soljuva kuljettaminen, ja tässä onnistumisesta esimerkiksi Demon You / Lily Anne on hieno esimerkki. Epäuskottavalla laulajalla tunnelma hajoaisi saman tien, joten Daniel Brennaren karismaattinen ja vivahteikas tulkinta ansaitsee niin ikään papukaijamerkin. Toki Brennarea on kiittäminen paljosta muustakin, sillä hän on säveltänyt ja sanoittanut kaikki levyn biisit.

Erityistä Forever Autumnissa on myös sen tasainen vahvuus: yksittäisenä biisinä voisin kuvitella levyltä toimivan kaikkien paitsi kenties Otherwheres-instrumentaalin, joka sekin kuitenkin toimii mukavasti osana kokonaisuutta. Otsikkoonkin sopisi melkein mikä raita tahansa, ja alla olevaa Levyn muita huippuhetkiä -listausta vartenkin piti jo karsia julmasti ettei ihan jokaista raitaa tulisi mainittua. Yksinkertaisilla palikoilla pelatessa ylipituus on myös ansa johon niin moni astuu, mutta 44-minuuttinen Forever Autumn välttää tämänkin sudenkuopan.

Valintani otsikkoon on joka tapauksessa The Homecoming, joka edustaa Forever Autumnin kevyempää puolta ja uskoakseni kiteyttää hyvin kaikki kehuvat sanani levyn melodioista ja tunnelmista. Bändi on omistanut kappaleen Juha Saariselle, joka lienee ollut läheistä sukua kosketinsoittaja-Saariselle. Levyn päättävä, mahtava To Blossom Blue kertoo läheisen poismenon suremisesta, ja ymmärtääkseni The Homecoming liikkuu samoissa maisemissa; unimaailman merellä kuolleiden kanssa soutelemassa ja katsomassa, että siellä on pois lähteneillä kaikki hyvin:

On the waves of this silver ocean, for a while there he smiles
As he sails with the other ones, the wind dies
So a cry, so a cry is calling all the wolves among the night
As I sail with the other ones I find them alright

Kertosäkeessä aamu koittaa, uni loppuu ja kuolleet ovat taas kuolleita. Kappaleen nimi kaiketi viittaa siihen, että herätessään puhuja palaa kotiin — hän ei vielä kuulu kuolleiden seuraan. Silti kertosäe loppuu sanoihin "and I die". Ehkä siinä on ennemmin kyse kuolemanväsyneestä olosta uuden päivän ensimetreillä tai jopa kuolemanhalusta, ei tosiasiallisesta kuolemisesta.

Then with the morning comes
the sun that finds them all so divides the night
and they die
And with the morning sun
a lonely teardrop falls down from my eye
and I die

Levyn muita huippuhetkiä

So Fell Autumn Rain
Forever Autumn
Come Night I Reign
Demon You / Lily Anne
To Blossom Blue

Viikon biisi 37/2015: Betrayal at Bespin — Strange Days

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Betrayal at Bespin — Strange Days
(albumilta Rains, 2012)

Arvoisat lukijat, heti alkuun pahoittelu, että viikko on ehtinyt vaihtua jo kauan ennen Viikon biisi -tekstin julkaisua. Aina ei vaan pysty.

Käsittelyssä on tällä kertaa Satakunnasta, ilmeisesti Porin ja Kokemäen tienoilta kotoisin oleva seitsikko Betrayal at Bespin. Diary of a Dead Man Walking -debyyttinsä (2009) bändi oli jakanut kahteen osaan: alkupuolisko tarjosi örinävokaaleilla kuorrutettua post metal -lokeroon mahtuvaa murskausta, toki kepeämminkin hetkin ryyditettynä, ja toi mieleen Calliston ja Cult of Lunan kaltaiset poppoot. Jälkipuolisko taas oli omalaatuisempaa instrumentaalista post rockia. Siinä missä debyytin alkupuoli luotti perinteiseen bändisoitinarsenaaliin, loppupäässä soitin- ja ilmaisukirjoa laajennettiin ja tulos kuulosti ainakin näihin korviin toimivammalta. Oman mausteensa debyyttiin toi spagettiwesternit mieleen tuova kitarointi. Karun post-apokalyptisen tunnelman ja länkkärimeiningin ristisiitos muistutti väistämättä Jim Jarmuschin ohjaamasta ja Johnny Deppin tähdittämästä elokuvasta Dead Man (1995), johon Neil Young soitteli sähkökitaralla improvisoiden westerniltä kuulostavan mutta melkoisen räkäisen ja koruttoman musiikin. Leffan ja Betrayal at Bespinin debyytin yhtymäkohdat eivät siis tosiaankaan jää niiden nimien samankaltaisuuteen.

Jo viehkolla kansitaiteellaan mielenkiinnon herättävä kakkoslevy Rains jatkaa debyytin jälkipuolen viitoittamalta tiellä, mutta vie sitä edelleen ilmavampaan ja genremäärittelyjä yhä selvemmin pakenevaan suuntaan, jossa etenkin jousi- ja puhallinsoittimille tarjotaan kokonaisuudessa jo hyvinkin suuri rooli. Mukana on jälleen useita instrumentaaliraitoja, mutta sanat saatetaan tällä kertaa maailmaan laulamalla; raakkumista on mukana vain yhdessä biisissä (My Hands Are On Fire), ja kieltämättä Rainsin tarjotessa enimmäkseen melko pehmoista tunnelmointia tuntuu pikainen paluu debyytin alkupuolen tunnelmiin tässä sopassa vähän vieraalta. Sinänsä tykkään kyllä siitä, että tunnelmointi ei lipsahda liian juustoiseksi: vaikka metallista kitarointia ei levyllä enää kuulla, rumputyöskentely on monissa biiseissä, myös otsikkoon nostetussa Strange Daysissa ja mainitussa My Hands Are On Firessa mukavan intensiivistä mäiskettä. Valtameret ovat äärettömän voimakkaita eikä niiden musiikillinen kuvailu onnistu pelkällä lurittelulla, joten onneksi Betrayal at Bespin myös hyökyy välillä massiivisena kuulijansa ylitse.

Jani Lehtinen kirjoitti Nuorgamiin Rainsista niin mainion ja tyhjentävän arvostelun, että minulla ei ole siihen juuri lisättävää. Lainaan Lehtistä lyhyesti:

Kun debyyttilevylle kuvaavaa oli aavekaupunkien autioituneita katuja pyyhkivä kuiva ja polttava tuuli, on hallitseva elementti tällä uudella levyllä, nimensä mukaisesti, sade ja meri — —

Betrayal at Bespinin musiikkia on monesti sanottu elokuvalliseksi, mitä bändin viljelemät intertekstuaaliset viitteet elokuvahistoriaan eivät varmasti ole ainakaan hidastaneet, mutta yhtä hyvin voisi puhua vain kuvallisuudesta. Merelliset ja sateiset maisemat vilkkuvat Rainsia kuunnellessa väkisinkin mielessä. Onko kuulija tällaisten ajatusten kanssa vain bändin valjastaman vesisanaston orja vai onko itse musiikissa jotakin "vedellistä", jääköön lukijan pohdittavaksi.

Rains jos mikä on kokonaisuus, jolta yksittäisten biisien nostaminen esiin tuntuu melko mahdottomalta. Avausraita Strange Days on kuitenkin jo paikkansakin takia jotenkin helposti lähestyttävä ja siksi helppo valinta Viikon biisiksi. Alle linkitetyssä arviossa myös Strange Daysin tunnelmaa on kuvattu niin oivasti, etten lähde kilpailemaan.

Levyn muita huippuhetkiä

Atlantic
Slow Dance
My Hands Are On Fire

Aiheesta muualla

Nuorgamin arvio

Viikon biisi 36/2015: Rekami x Keemoh — Paras vuos

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Rekami x Keemoh — Paras vuos (feat. Gettomasa)
(albumilta Vuoden tulokas, 2013)

"Ollaan pisimpään pelis olleita vuoden tulokkaita", esittelee Rekami itsensä ja tuottaja Keemohin levyn nimikkokappaleessa (josta on tehty videokin). Räpätäänkö välillä? -dissibiisistä hieman ennen albumin julkaisua tunnetuksi tullutta miekkosta pidettiin suutaan soittavana juniorina, vaikka tuottaja-räppäri oli pyörinyt kuvioissa jo yli vuosikymmenen ajan ja pyörittänyt jokusen vuoden omaa Skill Street -nimistä levy-yhtiötäänkin. Toki levynnimi on myös selvää jatkoa Rekamin edeltävälle pitkäsoitolle Suomen jyväskyläläinen (2012). Vuoden tulokkaan, siis koko levyn, on tuottanut Keemoh, sillä itsensä valmiiksi hiomiin taustoihin Rekami ei kuulemma enää jaksa räpätä.

Vuoden tulokas on hieman kaksipiippuinen tapaus. Alkupuoliskolla kuullaan hienoja biittejä ja omalaatuisia aiheita, mutta loppua kohti levy hitusen lässähtää. Yhden sijaan ajattelin käsitellä hieman laajemmin muutamaa kappaletta ja tekstin lopuksi niputtaa vielä yhteen levyn hieman vaisumman loppupuolen. Tarkempaan käsittelyyn päätyvät biisit ovat raidat 3, 4 ja 6, nimiltään J.E.V.K., Paras vuos ja Mies. Otsikkoon arvottiin keskimmäisenä mainittu.

J.E.V.K.

Biisin nimi tulee sanoista "jonnekin elää vaan kerran". Heti alkajaisiksi kuullaan ilkeitä sanoja latelevaa "jonnemaiseksi" käsiteltyä ääntä, mutta kuten otsikkokin vihjaa, biisi pyrkii silti muistuttamaan, että jonnellakin on ihmisarvo. Jonnejen touhuja ei siis todellakaan kaunistella, vaan herttaisesta aiheesta huolimatta lähestymistapa on uskottava. Äänessä ei ole maailmanmenosta vieraantunut kukkahattutäti, vaan itsekin vielä melkoisen nuori Rekami. Kertsi alkaa näin:

Jonnet voi kiristää mut miks kävis käsiks ees
on mopoauto ja siks niil välil pärisee
sitä ei moni osaa aina enää aatella
et joka jonneki elää vaan kerran

Jonnen ongelma biisissä on elämän valuminen hukkaan tietokoneen äärellä ja epärealistiset luulot ruusuisesta tulevaisuudesta julkisuuden valokeilassa, rahakasojen keskellä. Jonne on negatiivinen hahmo, joka paikkailee omaa heikkoa itsetuntoaan nettikiusaamalla ja arvostelemalla muita: "en osaa kehuu, annan runtuu vaan / kritiikkiä perustuen perus perstuntumaan". Tietokone on korvannut sosiaalisen elämän, jota jonne ei tarvitse, koska parempia tuttavuuksia on tulossa: "ei kaveripiirejä ku ehän mä tarvi niit enää / rullaan hiiteen täält Valavuoren charter-siivellä".

Jonne sortuu kyberrikollisuuteen, alkaa kuvata omaa arkeaan ja laittaa liikkuvat kuvat nettiin. "Miks ees kuvasin kaiken mun arjesta filmille / kai et voin vuosien päästä jotain katsella itkien", kuuluvat viimeiset rivit. Hyvin synkkä tausta korostaa biisin vakavaa tunnelmaa. Sanoma on sama kuin tunnetun lastenpsykiatri Raisa Cacciatoren kirjan nimessä: pelastakaa pojat!

Paras vuos (feat. Gettomasa)

Paras vuos on puheenvuoro köyhien ja heikkojen puolesta, ihmisarvoa työmäärällä ja omaisuudella mittaavaa yhteiskunnallista ilmapiiriä vastaan. Niin Rekamin kuin Gettomasankin puhujat ovat rikkaita ja empatiakyvyttömiä, toki melko mustavalkoisia karikatyyrejä, jotka kuitenkin hyvinvointiyhteiskunnan tukipilareita tehokkuuden nimissä alasajavassa maassa tuntuvat kovin ajankohtaisilta hahmoilta.

Kuten seuraavaksi käsittelyyn otettava Mies, myös Paras vuos on nimenomaan miehisestä ajatusmaailmasta kertova biisi. Puhujat vannovat konservatiivisten sukupuoliroolien nimiin: naiset saavat kasvattaa lapset ja harrastaa bodypumpia, mies käy töissä ja elättää perheen. Avausriveillä otetaan jopa kantaa sukupuolten väliseen tasa-arvoon: "täällä määrää palkat, maine / meillon alla varpaan naiset". Modernissa kokoomusyhteiskunnassa rahan arvostus on lyönyt laudalta empatiakyvyn: "se joka uupuu kuolkoon tai kadotkoon maanrakoon / niille ei tuu suunvuoroo ja lyötyyhän saa takoo".

Väsyneistä, köyhistä ja mielenterveysongelmaisista ei tarvitse välittää — ihmisen arvo on yhtä kuin kyky tehdä töitä ja rahaa. Rahan määrä määrittää myös elämänlaadun ("se on mun kartano jonka valo sun pihaan ulottuu / se on sun elämä joka on ku ulostus ku ei mitään tuloo tuu") ja toimii keinona ratkoa ihmissuhdepulmia ("parisuhde tulehtunu paranee ku ostaa upeen puvun"). "Käsitys siitä mikä on hankalaa vähän sumentunu" viitannee nk. ensimmäisen maailman ongelmiin: helpossa ja itsekeskeisessä elämässä valitukselle ei tarpeeksi mitätöntä aihetta olekaan. Ulkoinen olemus liitetään tietenkin myös ihmisarvon mittareiden listalle, eikä puhuja näe ilman Dolce & Gabbanoita kylillä liikkuvilla ihmisillä juuri mahdollisuuksia: "jos oot ruma jäät mun kaltasten varjoon / ja hämmästelet miten niit hyvii pestejä ei ookaan tarjolla". Työelämässäkin on paras kulkea tuotto-odotusten mukaan, sillä omia intohimoja seuraten tulos on heikko: "nopeesti putoot ku teit huonon valinnan teininä / vähän epävakaa ala, mitä susta tuli? aivan, ei mitään". Ajatus on hyvin pitkälti sama kuin blogissa aiemmin ohimennen käsitellyssä Jodarokin versessä DJ Polarsoulin biisissä Ei kompromisseja.

Gettomasan säkeistössä puhuja on rikkaan perheen jääkiekkoilijapoika, ja perheelle on tietenkin tärkeintä, ettei poika kulje kylillä ryysyissä vaan raha näkyy. Sinänsä kelpo säkeistö jää biisissä kuitenkin selvästi Rekamin sanailujen varjoon.

Jos säkeistöt ovatkin aika helposti ymmärrettävää tykitystä, kertsi ei ole ihan yhtä simppeli:

Älä kysy kuka on Sarasvuo
kuluva vuos, se on aina paras vuos
menestys täällä päin ja lama tuol
köyhät vittuun,
raha tulee aina rahan luo

Menestys koskee meitä, lama noita toisia, eivätkä toisten ongelmat tietenkään kiinnosta "täällä päin". Kaksi alinta riviä eivät syväluotaavaa analyysiä vaadikaan. Mutta miten kaksi ensimmäistä liittyvät kokonaisuuteen? Jälkimmäisestä niistä on otettu myös kappaleen nimi.

Markkinaguru Jari Sarasvuo on kai jonkinlainen vastenmielisen kapitalistin ääri-ilmentymä. Jos hänestä ei saa kysellä, syy lienee joko että hänet pitää tuntea tai että hänestä ei pidä edes puhua. Jälkimmäinen tulkinta mätsäisi paremmin toisen rivin kanssa: kuluva vuosi on aina paras, koska elämä on hetkessä elämistä eikä omaisuuden luomista varten. Äärirajoilla töitä mättävälle kuluva vuosi tuskin on onnellisinta aikaa, vaan palkinto odottaa — tai ainakin sen luullaan odottavan — jossain kaukana tulevaisuudessa. Puhujasta tuntuu, että hän on tukehtunut osinkoihin, ja kuten todettua parisuhdekin on tulehtunut. Oman kartanon mainitsemisen lisäksi biisissä myös huudellaan parvekkeelta, eikä "luonnost oo mihinkään konetta vastaan"; vaikuttaa siltä, että kodin ulkopuolella ei juuri tule hengailtua, ja kun kotonakin vallitsee tulehtunut ilmapiiri, elämä tuskin on kovin nautittavaa.

Verorahoihinkin biisissä viitataan kerran: "päähän tulee reikiä / tukirahoil saat piristeet / neki menee mun verorahoist joten mitä vittuu tuut vikisee?" Jos muuta apua mielenterveysongelmiin ei ole saatavilla kuin "piristeet", niin mitäpä varaa on valittaa, kun itse ei kerran tuota mitään ja piristeiden hankkimistakin tuetaan tehokkaampien verorahoista? Heikkojen tukemisen sijaan pitäisi jäädä itselle enemmän varaa tuhlata shoppailureissuilla, koska itsehän ne rahat on ansaittu.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa on viime aikoina puhuttu paljon eriarvoistumisesta — on kasvanut huoli maan jakautumisesta kahteen leiriin, eikä vaikuta siltä, että tilanne menisi ainakaan parempaan suuntaan. Paras vuos vetää leirien välille viivan, joka on kaikkea muuta kuin veteen piirretty. Paras vuos on erittäin avoin tilitys eikä välttämättä valtaisan syvällisesti pohdiskeleva, mutta toisaalta Rekamin läpät ovat huikeita, flow rullaa kuin rullaluistimen rulla, ja kaiken kaikkiaan näin humaani viesti lämmittää väkisinkin mieltä aikana, jona vallassa oleva oikeistohallitus yrittää tehdä parhaansa sosiaalidemokraattien luoman hyvinvointiyhteiskunnan tuhoamiseksi.

Mies

J.E.V.K.:n ohella levyn toinen erittäin synkällä biitillä kulkeva Mies on Rekamin näkemys suomalaisesta miesmyytistä, johon kuuluu tietenkin paljon ryyppäämistä, jääkiekkomaajoukkueen pelien katsomista, rattijuoppoilua sekä vaimon ja lasten hakkaamista — tietenkin kulissien takana, koska kuten edellä esitellyssä biisissä Paras vuos, myös Miehessä oleellisinta on se miltä kaikki ulospäin näyttää. Tällainen tärkeysjärjestys johtaa katkeraan loppuun. (Jääkiekon esittäminen negatiivisessa valossa pariinkin kertaan on sikäli yllättävää, että Wikipedia kertoo Rekamin olevan maajoukkueessakin pelanneen kiekkoilija Tuomas Pihlmanin pikkuveli.)

Kliseisten miehen piirteiden lisäksi Rekamilla on tuoreempaakin sanottavaa. Tunteettomuus ei ole uutta, mutta se on, että miehen kyvykkyys syvällisen puheen pitämiseen nähdään naista heikompana: "toisinaan jurrissa puheen diipin pitää / tai niin diipin ku mies voi tehä eli ei fiiliksiä". Uskovaiset ovat mahdollisimman helppo pilkan kohde, mutta tässä biisissä miehen uskonnottomuus ("ei usko Kristuksiin / vie helvettiin huuhaa") ei ole merkki ajattelukyvystä, älykkyydestä tai muusta ihailtavasta, vaan päinvastoin symboli kykenemättömyydestä uskoa mihinkään hyvään.

Vakavassa biisissä pilkahtelee sentään huumorikin: suorituksilla itsetuntonsa hankkiva mies pitää mieskunniaansa yllä väkivallan lisäksi kasaamalla pöydän ilman manuaalia ja ratkomalla paskalla sudokuja. Jälleen ihmisarvo mitataan rahassa: "kovin on se kel on asuntovelkaa eniten". Mieskunnian pelastava peniksenjatke on mökki Itä-Suomessa.

Päähenkilön loppu on karu: perhe lähtee, mies jää yksin pitämään Selänteitä pyhimyksinään. Parempia vaalittavia olisivat varmasti olleet vaimo ja lapset. Mutta mieskunnia on jotain, jonka takia tehdään paljon pahaa; vertailukohdaksi mieleen juolahtaa Asan Puusaarna-biisin rivi "turhal ylpeydellä täytetään hautuumaita". Turha ja aivan toissijaisiin asioihin, kuten pienessä mittakaavassa kykyyn kasata huonekaluja ilman ohjeita ja isossa jonkin valtion pinta-alan suuruuteen, perustuva miehinen ylpeys on tuhoisaa. Vaikka mainittu pieni mittakaava ei välttämättä äkkiseltään kuulosta kovin vaaralliselta, on väärien asioiden arvostaminen suorassa yhteydessä oikeasti tärkeiden asioiden arvostamatta jättämiseen.

Kuinka moni nainen määrittää itsensä viinapään tai huonekalujen kasaamisen perusteella, ja kuinka moni maailmanhistorian kaistapäisimmistä hallitsijoista ja verenhimoisimmista sotapäälliköistä on ollut nainen? Idiooteille naisille on suomen kielessä useampikin vakiintunut nimitys blondista ja bimbosta lähtien, mutta miehille vastaavia sanoja ei ole. Mies esittää ajatuksen, että miehet voivat yhtä lailla olla helvetin tyhmiä sukupuoliroolinsa vankeja.

Yhteenveto

Vuoden tulokas tuntuu ennen kaikkea asettuvan heikoimmassa asemassa olevien tai helposti pilkattavien ihmisten puolelle: köyhien puolustaminen ei räpissä ole harvinaista, mutta jonnejen, naisten, maahanmuuttajien ja uskovaisten puolelle rohkenee hypätä huomattavasti harvempi. Rekamin suurimmaksi ansioksi laskisin nimenomaan tutunoloisten asetelmien kääntämiseen päälaelleen: jos esimerkiksi Tapani Kansalaisen Harjottelen näyttään kovanaamalta oli ilkeilyä tietokoneella elämänsä viettävien suuntaan, on J.E.V.K.:ssa samanoloinen hahmo, mutta empaattisempi lähestymistapa.

Festareista kertovassa biisissäkin sankari on hyvin harvinaislaatuinen. Kappaleessa Niemine (ja LA Kingsin musta pelipaita) puhuja on piessyt Niemisen sellaiseen kuntoon "et lens kiekko ku sen miekkosen naama oli niin ruhjeil", mutta tästä huolimatta Niemine ei janoa kostoa vaan palauttaa löytämänsä kamat pahoinpitelijälleen jopa kohtalaisella vaivalla. Myös Niemine pääsee biisissä ääneen koulukiusatulta rillipäältä kuulostavalla äänellään:

Kävin sun ovella, mulla on jotain sulle kuuluvaa
Otin sun kamat talteen, vaikka menitki mulle suuttumaan
ja käytit mun päätä kanvaksena ja rumpuna

Toinen useammassa biisissä kulkeva aihe on melko tyypillinen: kellokortin mukaan kulkeva 8—16-konttorirottailu on synonyymi tylsälle elämälle. Laveammin sanoen kyse on halusta olla joutumatta muottien orjaksi.

Kuten todettu, vahvan alkupuolikkaan jälkeen taso laskee selvästi. Vikat neljä biisiä ovat aika tavanomaista kamaa, joista en ainakaan itse kykene innostumaan. Esimerkiksi Aren fiittaama Kämppikset on tyhjänpäiväinen ja mukahauska kertomus kämppäkaveruuden ongelmista. Aiheeltaan loppupuolen ylivoimaisesti mielenkiintoisin biisi on hiton tylsistä aikuisista pariskuntabileistä kertova Buzz Killington, joka tuntuu muuten erilaisuuteen hyväksyvästi suhtautuvalla levyllä myös ilkeydessään jonkinasteiselta tyylirikolta. Toisaalta Buzz Killington yhdistyy omissa ajatuksissani levyllä esillä olleisiin konttorirottiin ja kertoo, miten tylsää näillä ihmisillä on, vaikka he kuinka yrittäisivät pitää hauskaa. Alkoholistakaan ei ole iloa, jos seura on tylsämielistä.

Tutuestuessani Vuoden tulokkaaseen ensi kerran yllätys oli suuri, sillä Räpätäänkö välillä? -biisin perusteella Rekami kuulosti melko ilkeältä sanasepolta. Vuoden tulokas on myös irvaileva ja jatkaa parilla raidalla Räpätäänkö välillän aloittamaa Rekamin mielestä tunkkaisen suomiräp-ilmapiirin hämmennystä ja artistifantasioille naureskelua, mutta isompi rooli kokonaisuudessa on biiseillä, joissa tunnutaan kyselevän, mihin empatiakyky on päässyt ihmisiltä katoamaan. Sanailu on kuitenkin erittäin terävää, maksimaalisen vähän kukkahattuilevaa, ja Rekamin jos kenen ulosantia voi nimittää katu-uskottavaksi. Yhdistelmä tuottaa parhaimmillaan todella tuoreita ja hykerryttäviä lopputuloksia. Harmi kyllä etenkin lätyn loppupuolelta löytyy sitten biisejä, jotka eivät millään tavalla nouse esiin suomiräpin massasta.

Levyn muita huippuhetkiä

J.E.V.K.
Mies
Niemine (ja LA Kingsin musta pelipaita)

Aiheesta muualla

Tuoreet platat -sivuston arvostelu

Viikon biisi 35/2015: Samael — On Earth

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Samael — On Earth
(albumilta Reign of Light, 2004)

Sveitsiläisyhtye Samael on ehtinyt tehdä pitkän ja melko eriskummallisen uran. Mustan metallin parissa aloittanut poppoo siirtyi hitaasti kohti koneellisempaa soundia, joka on ainakin omaan korvaani melko omalaatuinen. Lähin mieleen tuleva vertailukohde on Rammstein, mutta Samael luottaa räkäisiin örinävokaaleihin eikä kuulosta teolliselta tuotetulla ja kellontarkalla vaan raa'alla ja julmalla tavalla. Uuden vuosituhannen ensimmäisenä vuosikymmenenä Samael oli pehmeimmillään, mutta viime vuosina se on palannut lähemmäs juuriaan.

Saavuttaessa vuoteen 2004 Samaelin raakuudesta oli jo tingitty aika tavalla. Jos Passage (1996) ja Eternal (1999) ovat itselleni ainakin toistaiseksi olleet haasteellisuudessaan ennemmin luotaan työntäviä kuin puoleensa vetäviä, niin Reign of Light on kovasti toista maata. Kehiin isketään yhdentoista raidan kattaus enimmäkseen järkyttävän tarttuvia hittimuottiin taottuja biisejä. Ei vokalisti Vorphin ääni varmaan kaikkia, varsinkaan herkimpiä korvia miellytä, vaikka muihin itselleni tuttuihin Samael-levyihin verrattuna miehen ääni on tällä kertaa kerrassaan samettinen. Mieleen tulee, että Reign of Light on Samaelille vähän niin kuin Vapen & ammunition Kentille: yritys tehdä helposti lähestyttävä albumi, jolla on vain hittiä hitin perään. Molempien bändien lopputulokset ovat jos eivät suinkaan täydellisiä, niin erittäin miellyttäviä kuitenkin. Ja Rammsteinin parhaatkin lätyt Reign of Light jättää helposti taakseen: se ei ole mitään superteknistä tykitystä vaan luottaa yksinkertaisuuden hyveeseen niin kitaroissa kuin koneella tehdyissä rummuissakin, mutta onnistuu silti olemaan musiikillisesti mielenkiintoinen ja vaihteleva ja antamaan tekijöistään kuvan luovina ja taidokkaina muusikoina. Koskettimien käyttö on erittäin omaperäistä ja nousee monesti päärooliin.

Silti näiden sveitsiläisten biisit eivät soi radiorockeilla eikä niitä ole kuullut juuri kukaan — sinänsä mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten musiikin laadulla ja tunnettuudella ei usein ole mitään tekemistä keskenään, vaikka bändit olisivat tehneet jokseenkin samantyyppistä musiikkia. Samael kuuluu arvostetuimpiin sveitsiläisiin metallibändeihin heti Celtic Frostin vanavedessä, mutta kotimaassaankin sen paras albumilistasijoitus on vaatimattomasti 37.

Valon valta: laulua ja tanssia

Valo voittaa pimeyden voimat, jos vain itse haluat.

Reign of Lightin lyriikat pyörivät isojen sanojen ympärillä. Vorph kehottaa kuulijaansa olemaan kirkas tähti, lentämään korkeuksiin ja sallimaan valon vallan alkaa: "stand as you are and let it begin / the reign of light", sanotaan nimikappaleessa. Uskonto on monille ihmisille ja kansoille iso asia, joten uskonnollisuudestakin riittää puhetta; lähi-itämaiset vaikutteet tuovat musiikkiinkin rahtusen universaalia fiilistä.

Levyn parhaisiin biiseihin kuuluva hypertarttuva On Earth muistuttaa, että vaikka länsimaisen ihmisen ilmaisutapojen kirjo on taantunut hyvin kapeaksi, niin ihmisen luonto on laulaa ja tanssia: "before we could talk we were singing / before we could run we were dancing". Etenkin sulkeutuneisuuteen taipuvaisessa suomalaisessa kulttuurissa, jossa moni uskaltaa näyttää tunteitaan vain jääkiekon MM-kisojen aikaan, tämä on tärkeä sanoma. Tai oikeammin erittäin tärkeä. Muut 350 päivää vuodessa pitää käyttää kaikki energia siihen, että mahtuisi kaikkiin mahdollisiin tavallisuuden muotteihin eikä antaisi itsestään mitään ulos, jottei naapuri mieti että mikähän nisti se tuokin on.

Mutta enimmäkseen kaupungin nimiä luetteleva On Earth tahtoo silti sanoa, että pohjimmiltaan ihmiset ovat kovin samantyyppisiä joka maailman kolkassa Sofiasta Johannesburgiin, Hong Kongista Pietariin ja niin edelleen. Jokaisella on unelmia, jokainen haluaa tulla rakastetuksi ja ymmärtää maailmaa:

Dancing with a hidden tribe
Learning to move and fly
Touching the sky with our hands
Longing to love to understand

Mainittakoon vielä lopuksi, että Reign of Lightin ja melkein kaikki muutkin Samaelin levyt on tuottanut Waldemar Sorychta, jonka lusikka on ollut mukana monessa klassikkosopassa: miehen käsialaa ovat muiden muassa Tiamatin Wildhoney, The Gatheringin Mandylion, Moonspellin melkein koko tuotanto — sekä Sentencedin Down ja Frozen, joilla Sorychta lisäksi soitti koskettimia.

Levyn muita huippuhetkiä

Moongate
Inch'allah
Reign of Light
Oriental Dawn
Further

Aiheesta muualla

Imperiumin arvostelu (arvosana 10/10)
Soundin arvostelu (arvosana 5/5)
Metalliluolan arvostelu (arvosana 8,5/10)

Viikon biisi 34/2015: Pain of Salvation — Healing Now

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Pain of Salvation — Healing Now
(albumilta Road Salt Two, 2011)

Syksy onkin näköjään peruttu, joten parin viikon takainen Mostly Autumn -valinta ja muut viime viikkojen synkistelyt saavat nyt vastapainoa. Road Salt Two on aika valoisa levy, vaikka bändin nimessä onkin (viime viikon tapaan) sana "pain". Levy on jatkoa vuotta aiemmin julkaistulle ykkösosalle, ja vaikka Road Salt One on hyvä kokonaisuus, pistää jatko-osa vielä pykälän tai pari paremmaksi.

Progemetallibändinä tunnetuksi tullut Pain of Salvation teki 2010-luvun alussa Road Salt -levyillä loikan metallista musiikkiin, jota on jälleen paremman puutteessa kutsuttava progressiiviseksi rockiksi. (Liekö sattumaa, että edellinen virke kuvaisi pelkät erisnimet vaihtamalla myös PoS-possen maanmiehiä Opethia.) Road Salteilla Pain of Salvation tekee monipuolista musiikkia ja tarjoaa kattauksen keskenään erityyppisiä mutta saumattomasti kokonaisuudeksi nivoutuvia biisejä. Mukana on paljon pehmeän folkahtavaa melodisuutta, mutta toisessa ääripäässä bändin metallimenneisyyskin pääsee välillä kuuluviin. Soundimaailma ansaitsee paljon kiitosta: sähkökitarat murisevat ja rummut paukkuvat todella luonnollisen ja hiomattoman kuuloisesti, jotenkin vanhahtavasti, mutta silti moderniin malliin potkivasti. Ei ole pelkoa, että levy kuulostaisi liian pehmoiselta ja särmättömältä, mikä joskus on ainakin omiin korviini ongelmana tämän tyylisessä musiikissa. Ensimmäinen korvaan tarttuva elementti on varmastikin järjettömän taitava vokalisti: Daniel Gildenlöwin todella heittäytyvä, spontaanin kuuloinen ja kaikki mahdolliset variaatiot kiljumisesta ja räkäisestä huudosta herkkään balladitulkintaan kattava lauluääni. Mitäs muuta: sävellykset ovat täynnä hienoja ideoita, sovitukset hyperrikkaita taidonnäytteitä, upeaita moniäänisiä kohtia riittää ja ranskalaisrumpali Léo Margaritin eläväistä soittoa on ilo kuunnella. Bändin kokemus kuuluu siinä, kuinka hienosti ja omaperäisesti se osaa nostaa melodiansa esiin kuhunkin biisiin sopivasti ja luoda yksittäisten kivojen kohtien sijaan kokonaisia hienoja biisejä — ja kokonaisen hienon levyn.

Mutta parhaiten tämä adjektiivisekamelska aukeaa parikin biisiä kuuntelemalla. Balladit 1979 ja Through the Distance kuuluvat levyltä ehdottomiin suosikkeihini, mutta ajattelin valita viikon biisiksi vähän paremmin kokonaisuutta kuvaavan kappaleen. Healing Now'n kitarat helkkyvät niin ihastuttavasti, ettei siitä kai kukaan voi olla tykkäämättä. Kuitenkin biisi on hyvä osoitus siitä, ettei pehmoisesta helkkymisestä huolimatta tarvitse tarjota ihan pelkkää pumpulia.

Alle linkittämäni Kaaoszinen levyarvostelu on levystä varsin onnistunut kuvaus.

Levyn muita huippuhetkiä

Softly She Cries
Conditioned
To the Shoreline
1979
The Deeper Cut
Mortar Grind
Through the Distance

Aiheesta muualla

Kaaoszinen levyarvostelu

Viikon biisi 33/2015: Pain Confessor — Grief

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Pain Confessor — Grief
(albumilta Incarcerated, 2012)

Välillä tuntuu, että Suomesta löytyy metallibändejä enemmän kuin asukkaita. Yhtä jos toistakin bändiä jaksetaan hypettää innokkaasti, mutta omiin korviini uusien (ja vanhojenkin) tuttavuuksien tuotokset tahtovat lähes poikkeuksetta kuulostaa melko yhdentekeviltä. No, hämeenlinnalaista Pain Confessoria ei ole viimeisen vuosikymmenen aikana juuri hypetetty, joten se on varmaankin yksi niitä bulkkihevibändejä, joita menee kolmetoista tusinaan. Vaan eipäs olekaan. Se on yksi niitä timantteja, jotka jostakin käsittämättömästä syystä meinaavat hautautua kaiken kuonan alle.

Hype, hiljaisuus ja paluu vahvempana kuin koskaan

Pain Confessor on suomalaisten melankolisella pohjavireellä kulkevien metallibändien joukossa poikkeus. Se ei ole hengenheimolainen sen paremmin melodeath-genren yhtyeiden (Insomnium, Noumena, Eternal Tears of Sorrow yms.), doomdeathiksi haukuttujen hidastelijoiden (Swallow the Sun tai tyylilajin Brave Murder Day -laidalla Rapture) kuin puhtaisiin lauluihin luottavien, radiomittoihin biisejä takovien (tai takoneiden: Sentenced, Charon) suuruuksien kanssa, eikä sekoita soppaan folk-elementtejä esimerkiksi Amorphiksen tai Moonsorrow'n tapaan — suomenkielistä iskelmäheviä tässä nyt mainitsemattakaan. Etenkin uransa alkutaipaleella thrashin suuntaan nyökkäilevällä ilmaisullaan Pain Confessor seisoo tukevasti omillaan. Sanoituksissa on enemmän kostoa ja väkivaltaa kuin millään edellä mainituista (noh, StS pääsee kyllä lähelle), mutta menetyksen ja toivottomuuden tunteet ovat yhteisiä. Ehkäpä voisi sanoa, että jos kaikilla edellämainituilla yhtyeillä on melodioissaan, sanoituksissaan tai tunnelmissaan varsin usein jotakin kauniiksi luonnehdittavaa, niin Pain Confessorin musiikissa mitään varsinaisesti kaunista on hyvin vähän; melankolia on piilotettu paria astetta vaivihkaisemmin aggression sekaan, eikä esimerkiksi puhtoisia, herkkiä väliosia juuri kuulla. Myöskään bändin suurimpiin vahvuuksiin kuuluva vokalisti Markku Kivistö ei vaihtele tavanomaiseen tapaan örinän ja puhtaiden välillä, vaan käytössä on koko skaala ilman laskelmoinnin tuntua, ja pehmeimmilläänkin Kivistö on lähempänä Taneli Jarvaa kuin Ville Laihialaa.

Jos hämeenlinnalaisten Turmoil-debyytti (2004) kehittikin jonkinlaisen hypen bändin ympärille, Fearrage (2006) ja Purgatory of the Second Sun (2007) otettiin vastaan paljon pienemmällä metelillä. Musiikin laadusta en itse löydä tähän syytä, sillä Pain Confessorilla on kasassa harvinaisen kovatasoinen, toistaiseksi neljä albumia käsittävä tuotanto.

Purgatory of the Second Sunia seuranneina vuosina Pain Confessor ehti äänitellä pari demoa ja käydä läpi useampiakin miehistönvaihdoksia, kunnes lopulta rumpalin ja toisen kitaristin verran edellisestä albumista muuttunut yhtye oli julkaisemassa uutta kokopitkää. Bändi oli jäänyt itseltäni paitsioon vuosikausiksi ennen pitkän levytystauon jälkeen ilmestynyttä Incarceratedia, joka kiinnitti huomioni vetävällä nimellään ja hienolla kansitaiteellaan. Incarceratedia ensi kerran kuunnellessani en meinannutkaan tunnistaa bändiä samaksi, jonka entuudestaan muistin Turmoilin pirteästä riffimyllystä.



Incarcerated

Vuodet olivat vieneet bändiä raskaampaan, thrashin sijaan enemmän melodeathia muistuttavaan tyyliin. Niin musiikista kuin etenkin sanoituksista kuuluu tietynlainen kypsyminen ja kasvaminen kohti jollain vaikeasti määriteltävällä tavalla syvempää tai syvällisempää ilmaisua, mikä ei kuitenkaan missään nimessä tarkoita tarttuvuudesta tai suoraviivaisuudesta tinkimistä.

Hitusen lässähtäneen melodeath-genren moneen nykyedustajaan verrattuna vuoden 2012 Pain Confessor on ilahduttavan monipuolinen ja etenkin aidosti vihainen ja aggressiivinen eikä sorru liian hempeiden elementtien tuomiin tyylirikkoihin. Kuitenkin Incarcerated on myös melodinen levytys ja tarjoaa hienon kavalkadin omaperäisiä, tarttuvia kertosäkeitä sekä toimivia kitara- ja kosketinmelodioita — ja jopa oikeasti sisällökkäitä kitarasooloja, mikä onkin jo todella harvinainen harvinaisuus. Kirsikkana kakun päällä Markku Kivistö hoitaa ruutunsa huikeasti. Joistakin turhan geneerisistä riffeistä huolimatta Incarcerated on riittävän omaperäinen albumi. Epätyypillisesti pari keskinkertaisempaa rallia löytyvät heti albumin alusta, minkä jälkeen kolmosraita Inward aloittaa loppuun saakka kestävän juhlaparaatin. Tarjolla on käsittämättömän hieno kattaus mukaansatempaavia biisejä, joista jokaista voisi hehkuttaa oman kappaleensa verran.

Vaikka Infernon arvostelussa Incarceratedia pidettiin bändin toistaiseksi tummimpana tuotoksena ja Soundissa levyä kuvattiin "kauhuelokuvaksi, jossa ei koskaan paista aurinko", pidän itse Incarceratedia ainakin musiikillisesti hitusen paria edeltäjäänsä optimistisempana levynä; ehkä tällainen mielikuva tulee siitä, että mukana on aiempaan verrattuna enemmän lennokkaitakin melodiailotteluja (kuten vaikkapa nimikappaleen kertosäe tai Grim Riverin loppuhuipennus) ja jopa niitä pehmeämpiäkin osioita (kuten Griefin väliosa tai Tarnished Halon intro).

Aidon kuuloinen viha ja aggressio, komeat melodiat, riittävä monipuolisuus ja omaperäisyys, mahtavat vokaalit, onnistunut soundimaailma, jopa oikeasti sisällökkäät kitarasoolot... Incarceratedista on helppo keksiä paljon kauniita sanoja. Jos heikkouksia haluaa etsiä, täytyy mainita kaksi heikompaa kappaletta ja jotkut hieman liian tavanomaiset, göteborgilaisbändit mieleen tuovat riffittelyt. Incarceratedin vahvuudeksi täytyy laskea sekin, että levy toimii hyvin erilaisissa tilanteissa ja mielentiloissa kuunneltuna, minkä vuoksi se oli ilmestyttyään itselläni kuukausikaupalla aktiivisessa kuuntelussa. Näin koukuttavia levyjä tulee vastaan erittäin, erittäin harvoin, ja Pain Confessorin todella tasokkaassa diskografiassakin neloslevy nousee korkeimmalle korokkeelle ja luo suuret odotukset bändin tulevalle tuotannolle. Ehdottomasti voinkin suositella Incarceratedia etenkin kaikille mukaraskaaseen ja liian pehmoiseen melodiseen metalliin kyllästyneille.

Incarceratedin lyriikoista

Sanoitusten osalta Pain Confessor ei liiku edelleenkään valoisilla kujilla, vaikka Fearragelta löytyvän Butterflyn kaltaiset yksiselitteisen lohduttomat purkaukset Incarceratedilta puuttuvatkin. Muutoksen voinee sanoa olleen jos nyt ei varsinaisesti arkisempaan niin ainakin realistisempaan ja aikuisempaan, (metalli)kliseistä ja tyypillisemmästä angstailusta vapaaseen suuntaan: esimerkiksi läheisen kuolema on aihe, jota käsitellään levyllä useammassakin kappaleessa. Aiheet ovat välillä metallibändille hyvinkin poikkeavia: Tarnished Halo vaikuttaisi kertovan muistisairaan isoäidin kuolemasta, ja päätösraita Vitriol painiskelee isyyden mukanaan tuomissa uudenlaisissa merkityksellisyyden tunteissa. Muuten negatiivinen levy päättyykin siis melko optimistisesti. Levyllä on mukana paljon pohdintaa mielettömistä väkivallanteoista ja muuta avautumista nykymaailman järjettömyyksistä.

Nimikappaleessa tie vie tiilenpäitä lukemaan elämänmittaisen väärien valintojen polun seurauksena. Mutta miksi koko levy on saanut nimekseen Incarcerated? Ajattelisin kyseen olevan siitä, että ihmisellä on kaksi vaihtoehtoa: kuolla tai elää juuri tässä maailmassa, jota kykenee muuttamaan korkeintaan marginaalisesti. Tämä maailma on vankila, jossa tapahtuu kaikkea järjetöntä koko ajan. Kuolemakin on aina läsnä; läheiset katoavat ympäriltä ja usein vieläpä niin, että kovin montaa hyvää sanaa ei koskaan muista sanoa, kuten Grim River huomioi. Kaikesta tästä voi tehdä mieli sanoutua irti, mutta pois ei pääse.

Serpent Spine kertoo käärmeen lailla luikertelevasta selkärangasta. Usko omiin arvoihin ja mielipiteisiin voi olla kova, mutta käykös kuitenkin niin, että tuputtaessaan niitä ihminen muuttuu matkalla juuri sellaiseksi jota on ajatellut vihaavansa? Tai osoittautuuko tosipaikan tullen, että miehestä ei olekaan sanojensa mittaiseksi? Kertsi on jälleen järjettömän komea.

Otsikkoon päätän viime hetkellä nostaa kuitenkin Griefin, joka jollain tapaa summaa levyn monipuolisuuden: synkkää runttausta, lennokas kertosäe ja, kuten mainittu, pehmeän tunnelmallinen väliosa. Sanoituksessa puhutaan lapsenmurhasta ja toivotaan kuolemaa tekijälle. Vankilan kaltaisessa maailmassa elämisen tuska nostaa jälleen päätään, mutta elämä nähdään silti lahjana. Tältä bändiltä ja tässä tyylilajissa biisin loppupuolen statement "life is a gift and joy to all / no one should take it away" tuntui sen verran eriskummalliselta, että kesti pitkään hyväksyä ettei siinä ole mukana ironian häivääkään.

Keskimääräistä omaperäisemmistä teemoista huolimatta hehkutan Pain Confessoria ja Tuomas Kuusista paljon mieluummin musiikillisesta kuin lyyrisestä osaamisesta (yhtä lukuun ottamatta Kuusinen on merkitty toiseksi tai ainoaksi sanasepoksi kaikkiin kappaleisiin). Sanoitukset ovat lopulta melko suoraa tilitystä, eikä järin kekseliäästä tai kokeilevasta runosuonesta ole syytä puhua.

Tällaisilla biiseillä sen voi kuitenkin antaa anteeksi.

Levyn muita huippuhetkiä

Inward
Incarcerated
Grim River
Serpent Spine

Viikon biisi 32/2015: Mostly Autumn — The Gap Is Too Wide

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Mostly Autumn — The Gap Is Too Wide
(albumilta The Spirit of Autumn Past, 1999)

Englantilainen Mostly Autumn on niitä bändejä, joista hyvin harva on kuullut. Netistä ei löydy sen levyistä yhtään suomenkielistä arviota, levyjä on vaikea löytää ostettavaksi eikä edes pääkaupunkiseudun kirjastoista löydy lainattavaksi kuin pari bändin levyä. Tietääkseni Mostly Autumn ei ole myöskään käynyt Suomessa koskaan, mutta hauskana anekdoottina voi mainita bändin — tai lähinnä sen levyillä ja keikoilla monesti vierailleen Troy Donockleyn — vetäneen joskus livenä irlantilaisen säkkipillin dominoimaa versiota Finlandia-hymnistä.

Kuten nokkelimmat ovat saattaneet jo bändin nimestä päätellä, voi Mostly Autumnin musiikkia pitää jossain määrin syksyisenä. On kuitenkin syytä korostaa, ettei kyse ole suomalaisessa musiikissa hyvin yleisestä marraskuisesta syksyisyydestä; musiikista, jonka kuunteluun sopivin hetki on sunnuntai-illan kävelyretki marraskuisessa vesisateessa ja pimeässä hiljaisuudessa. Ennemmin kyse on kirkkaan ja kirpeän syyskuun aamun syksyisyydestä. Luonto ei masennu mustana vaan hehkuu kaikissa väreissään, ja Mostly Autumnin sanoissa on läsnä suuria tunteita jotenkin vilpittömässä ja viattomassa, syksyn kuulauden paljastamassa muodossa. Kun kesäinen, päihtynyt hetken huuma jää taa, joutuu ihminen hiljentymään ja kohtaamaan itsensä, ja sellaisesta rehellisestä itsetutkiskelusta on Mostly Autumn tehty. Bändin musiikki ei ole synkkää, vaan pehmeää ja kaunista, rauhoittavaa. Oheisen kansikuvan hyväntuulisista miekkosistakin näette, että tämä on elämään positiivisesti suhtautuvaa musiikkia. Parhaissa biiseissä vastuu vokaaleista on yleensä herkkä-äänisellä Heather Findlaylla; sen sijaan bändin johtohahmo Bryan Joshin laulussa ei juuri ole kehumista.

Sopivin genre Mostly Autumnille on (folk-henkinen) progressiivinen rock, mutta siitä puuttuu ainakin minulle progessa yleensä niin luotaantyöntävä kiemurainen kitarointi. Soitinkirjo on erittäin laaja, kuten The Spirit of Autumn Pastin Wikipedia-artikkelia silmäämällä voi todeta, ja perinteinen bändisointi on sen verran rajoittuneessa roolissa, että rock-musiikista puhuminen tuntuu jopa jollain tavalla harhaanjohtavalta. Instrumentaalilurituksia riittää, ja siitä The Gap Is Too Wide on osuva esimerkki. Lyriikkaa on muutama lyhyt säkeistö, joiden jälkeen biisi (ja levy) päättyy melkein kymmenminuuttiseen instrumentaalifiilistelyyn.

Ja millä tavalla päättyykin. Jos pitäisi nimetä "kaunein" biisi, jonka olen ikinä kuullut, ensimmäisenä tulisi varmaankin mieleen The Gap Is Too Wide. En osaa enkä näin keskellä yötä jaksaisikaan lähteä sitä sen enempää paloittelemaan osiin.

Sen kuitenkin sanon vielä, että kuulemistani Mostly Autumn -levyistä paras on hienolla kannella siunattu The Last Bright Light (2001); suosittelen sitä varauksetta, jos tässä tekstissä linkitetyt biisit yhtään iskevät. Bändi on ehtinyt julkaista jo 11 studiopitkäsoittoa ja peräti yhdeksän live-levyä, joten innostuvalle kahlattavaa riittää.

Levyn muita huippuhetkiä

Pieces of Love
Please
Evergreen
The Spirit of Autumn Past (Part 2)

Lisää aiheesta

Mostly Autumn rateyourmusic.comissa

Veikkausliiga-katsaus

Aiemmin blogissa on käsitelty jalkapalloa vain parin kirja-arvostelun verran, vaikka jalkapallo on erittäin suuri osa elämää eli laiffia ja kyseessä on lifestyle-blogi. Korjaamme epäkohtaa tällä tekstillä, jossa käydään läpi kaikki kaksitoista Veikkausliiga-joukkuetta; ennustetaan, miltä sarjataulukko kauden päätteeksi näyttää ja tarjotaan lukijoille koukkuja siihen, keitä loppukaudella kannattaa seurata.

(En haluaisi mainostaa, mutta on syytä muistuttaa, että ISTV:stä saa katsoa kaikki liigaottelut suorina ja jälkilähetyksinä hyväntekeväisyyshintaan kymmenen euroa kuussa.)

Ne ajat, jolloin keväisin puhuttiin "kaikkien aikojen kaudesta", mestaruustaisteluun nimettiin useita isoilla budjeteilla operoivia Suomen suurimpien kaupunkien seuroja, joilla oli luotseina kovimpia kotimaisia valmentajasuuruuksia ja kentällä kovia miehistöjä usein kovilla paluumuuttajilla ryyditettynä, ovat jo melkein vuosikymmenen takana. Tällä kaudella HJK on jälleen kerran ollut aivan ylivoimainen ykkössuosikki. Entisistä haastajista TPS ja Haka ovat Ykkösessä, Honka Kakkosessa, TamU ja MyPa kaatuneet. Ainoa kärkikahinoihin noussut uusi tekijä on SJK. Kakkossijalle voi päästä jo liigajyrien tsemppifutiksella, kuten RoPS on osoittanut.

Toisaalta ison profiilin nousijat HIFK, KTP ja Ilves ovat tuoneet liigaan rutkasti väriä ja vetäneet paljon väkeä katsomoihin. Stadin derbyt kahden ison helsinkiläisseuran välillä ensi kertaa puoleen vuosisataan (!) ovat olleet kauden kovin yksittäinen juttu. Liigakarsinnan toivottu palauttaminen taas tuo vipinää niin liigan putoamistaisteluun kuin Ykkösen kärkitaistoonkin. Liigan pohjilla ei ole nähty viime kauden TPS:n kaltaista juniorilaumaa tai Hongan ulkomaalaissirkusta, vaan putoajan paikalla on yllättäen rutinoituneista liigapelaajista koostuva VPS.

Mestareiden liigan karsintaan etenee liigamestari. Liigassa toiseksi ja kolmanneksi sijoittuneet joukkueet pääsevät puolestaan karsimaan paikasta Eurooppa-liigaan yhdessä vuoden 2015 Suomen Cupin voittajan kanssa; jos cup-voittaja löytyy liigan kärkikolmikosta, myös liiganeloselle aukeaa paikka europeleihin. Liigan jumbo putoaa suoraan Ykköseen ja sarjan toiseksi viimeinen karsii paikastaan Ykkösen toiseksi parasta joukkuetta vastaan.

Jäljellä on enää hieman runsas kolmasosa 33 kierroksen kaudesta. Seuraavassa katsaus jokaiseen joukkueeseen ja seuraa häntä -poiminta loppukaudelle. Joukkueet ovat siinä järjestyksessä kuin uskon niiden kauden päättyessä olevan.

Arvioitu loppusijoitus, joukkueen nimi (ottelut voitot—tasapelit—tappiot pisteet, pistettä per peli, sijoitus tällä hetkellä pistettä per peli -lukeman mukaan)

KÄRKIKAMPPAILU

1. HJK (21 11—7—3 40, 1,90, 1.)

HJK kärsi Kazakstanissa suurin piirtein niin raskaan tappion kuin jalkapallossa on mahdollista kärsiä. Kyseessä oli uskomattoman tärkeä ottelu, huikea mahdollisuus edetä Mestareiden Liigan karsinnan viimeiselle kierrokselle. Nyt jos koskaan on urheilupsykologille tarvetta.

On mielenkiintoista nähdä, kuinka HJK onnistuu nollaamaan musertavan tappion. Eurokentillä joukkueen taival jatkuu Eurooppa-liigassa, jonka playoff-kierroksen parit arvotaan perjantaina. Tulossa on arvontatuloksesta riippumatta Astanaa paljon kovempi vastustaja, ja on erittäin todennäköistä, ettei HJK onnistu voittamaan otteluparia. Itseluottamukselle ja liigaan keskittymiselle sekään ei tee hyvää.

HJK on tänä vuonna valtavasti viime vuotista heikompi. Sen nimekkäät hankinnat ovat Atomu Tanakaa lukuun ottamatta flopanneet pahasti; Mike Havenaar ja Guy Moussi eivät ole olleet lainkaan sitä, mitä odotettiin. Toni Kolehmainen ei ole onnistunut täyttämään Robin Lodin jättämää aukkoa; Kolehmaisen pallollinen peli on ollut kelvollista, mutta puolustussuuntaan hän on ollut auttamattoman pehmeä. Gideon Baahille näyttää viime kauden tapaan olevan erittäin vaikeaa syttyä tavallisiin liigaotteluihin, mistä on seurannut ylimielistä ja virheherkkää pelaamista. Markus Heikkinen ja Tapio Heikkilä eivät ole vakuuttaneet, ja Valtteri Moren siirtyi Belgiaan. Yleensä niin luotettava tehomies Demba Savagekin on vaellellut varjojen mailla. Juhani Ojala ja Macoumba Kandji ovat sentään kovia hankintoja.

Kun pelilliset ongelmat ja henkisesti äärimmäisen raskas tilanne lasketaan yhteen, voisi kuvitella, että Klubin mestaruus olisi todella uhattuna. Suurimmat uhkaajat RoPS ja SJK operoivat kuitenkin monta valovuotta Klubia heikommalla materiaalilla ja ovat lisäksi ajautuneet lähes kriisinomaiseen pelilliseen alamäkeen, joten niiden saumat mestaruuteen vaikuttavat äärimmäisen ohuilta. IFK Mariehamn pelaa seuraavaksi neljä ottelua samassa ajassa kuin HJK yhden, joten muutaman viikon kuluttua saarelaiset voivat jo olla pisteissä mitaten lähellä Klubia. Ainakin hetkeksi jännitystä voi siis syntyä, mutta tärkeissä peleissä ensikertalainen ei tapaa olla parhaimmillaan, ja HJK hoitanee sarjan helposti kotiin jo pelkällä rutiinilla ja ammattiylpeydellä.

Seuraa häntä: Veikkausliigan 2010-luvun paras maalintekijä Demba Savage on ollut viime ajat valtavan kaukana parhaastaan. HJK:n laituriosasto on kuitenkin sen verran kapea, että penkille Savage ei kunnossa ollessaan ajaudu. On yksinäinen hyökkääjä sitten Havenaar tai Ousman Jallow, kärkimies ei loppukaudestakaan todennäköisesti kovin montaa byyriä nakuta, ja Savagen varassa on jatkossakin iso osa maalinteosta. Korostan silti, että mestaruuden HJK voi hävitä vain 1) ajautuessaan kollektiivina vakavaan henkiseen kriisiin ja 2) nähdessään jonkin kilpailijoistaan yltyvän syksyllä hurjaan vireeseen. Pelkkä Savagen surkea syksykään ei vielä riitä pudottamaan HJK:ta ykköspallilta.

2. IFK Mariehamn (20 7—10—3 31, 1,55, 4.)

IFK on saanut pikkuhiljaa kaikki kovimmat nimensä jalkeille, ja joukkueen suunta vaikuttaisi olevan ylöspäin. Joukkueen selvästi heikoimmalta lenkiltä näyttänyt laitapakki Thomas Mäkinen on saanut väistyä Albin Granlundin palattua rosteriin, ja Granlundin otteet ovat heti olleet pari astetta kovempaa tasoa. Myöskään nuoren laiturin Robin Sidin taso ei valitettavasti vielä näyttänyt liigan kärkitaistoon riittävän. Petteri Forsell ja liian vähälle huomiolle jäänyt Diego Assis ovat sarjan parhaita murtavien syöttöjen tarjoilijoita, ja tämän kaksikon ollessa kunnossa on varmaa, että IFK kykenee luomaan paljon maalipaikkoja. Jopa pitkiä ratkaisusyöttöjä mielellään yrittävä puolustava kk-mies Duarte Tammilehto antaa luomistyössä oman panoksensa. Kun toinen laituri Brian Span on myös kova tekijä ja hypernopea Dever Orgill liigan aivan parhaita hyökkääjiä, maaleja on tulossa jatkossakin. Erikoistilanteissa tarjolla on sarjan kovimpia pelotteita Forsellin potkutekniikan ja jo kolme häkkiä iskeneen toppari Jani Lyyskin ansiosta.

IFK on vuosia tunnettu hurlumhei-joukkueena, mutta tällä kaudella homma on toiminut toiseenkin suuntaan. Granlundin palattua koko puolustuslinja on rautaa ja U21-maajoukkuevahti Otso Virtanen kuuluu paikallaan liigan eliittiin. Takamatkaa on, mutta omissa papereissani IFK on kovin kandidaatti liigakakkoseksi.

Seuraa häntä: ainut kysymysmerkki on toinen alempi keskikenttäpelaaja Tammilehdon vierellä. Anthony Dafaa ei ole toistaiseksi onnistunut. Philip Sparrdal Mantilla pelasi itselleen käsittääkseni vieraalla paikalla RoPSia vastaan hyvin, mutta riittääkö jommankumman taso loppukaudella pitämään joukkueen tasapainossa?

3. RoPS (21 11—5—5 38, 1,81, 2.)

RoPSin katastrofaalinen alkukausi kääntyi täysin yllättäen jyrkäksi ylämäeksi, joka on kuitenkin hurmoksellisen kliimaksinsa, HJK-kotivoiton jälkeen hyytynyt pahemman kerran. Rotaatio on ollut RoPSilla koko sarjan vähäisintä, ja avainmiesten kärsiessä pelikielloista ja loukkaantumisista erittäin kapea materiaali ei vain ole riittänyt. VPS:ää vastaan joukkue oli tasapeliin jäämisestä huolimatta erittäin hyvä etenkin avausjaksolla ja IFK Mariehamnia vastaan se onnistui nappaamaan pisteen vaikka pelasi 85 minuuttia vajaalla takaa-ajoasemassa, mutta KuPSia vastaan esitys oli heikko. Hälyttävää on ollut erikoistilannemaalin päästäminen heti ottelun alussa jo kolme kertaa peräkkäin.

Simo Roihan taso ei yksinkertaisesti riitä liigaan, Moshtagh Yaghoubi on hehkutuksista huolimatta pelannut läpi kauden epätasaisia pelejä ja ollut jatkuvasti kykenemätön luopumaan pallosta ajoissa, ja KuPSia vastaan hienoa kautta pelaava maalivahti Ricardokin pelasi heikon ottelun. RoPS nousi kärkitaistoon malislaisella kovan prässin tsemppifutiksella, jossa pääosia ovat näytelleet keskinkertaisina pidetyt futaajat Janne Sakselan, Juha Pirisen, Ville Saxmanin ja Mika Mäkitalon tapaan. Parhaimmillaan joukkueen peli on kuitenkin näyttänyt erittäin suunnitelmalliselta, siltä, että jokainen tietää, missä vapaa kaveri palloa kulloinkin odottelee. Keskikentän kolmikon Mäkitalo—Okkonen—Yaghoubi taito perussyötöissä on kovaa luokkaa eikä siltä vääntövoimaakaan puutu. Pirinen ja Saksela ovat ravanneet laidoille sairaita kilometrimääriä ja Aleksandr Kokko viimeistellyt kovalla prosentilla. Mutta kun kaikki ei lähdekään kulkemaan, etenkään RoPSin hyökkäyspään profiilipelaajien rutiinitaso ei riitä vertailussa Klubiin tai maarianhaminalaisiin, eikä RoPSilta löydy riittävästi luovuutta maalipaikkojen rakenteluun sellaisella syötöllä, jolla tiukat pelit kääntyisivät jatkuvasti kärkitaiston vaatimiksi voitoiksi.

Seuraa häntä: "Mosa" Yaghoubi osuu jokaiselle RoPSin pelejä katsovalle väistämättä silmään. Afganistanilaistaustaisella Mosalla on suomalaispelaajalle aivan poikkeuksellinen taito ja etenkin halu haastaa vastustajia, huikea kyky vääntää kaksinkamppailuja oman joukkueen eduksi ja taitoa myös upeisiin syöttöihin ja laukauksiin etenkin erikoistilanteissa, mutta vastapainoksi peliäly on ainakin toistaiseksi erittäin puutteellinen. Mosan peliä on hyvin turhauttavaa katsoa, kun hän helppojen syöttöjen sijaan hautoo palloa toistuvasti omissa jaloissaan niin kauan että menettää sen, tai pyrkii ajamaan juuri sakeimpiin sumppuihin haastamaan viittä vastustajaa kerralla. On mielenkiintoista nähdä, kykeneekö Mosa päästämään paheistaan irti; huolestuttavaa ja yllättävää on, ettei Juha Malinen ole saanut lainkaan kitkettyä nuorukaisen pahoja tapoja kauden kuluessa. Näillä näytöillä tie Veikkausliigaa tasokkaampaan ulkomaiseen sarjaan lienee vielä tämän kauden jälkeen ummessa.

4. SJK (20 10—4—6 34, 1,70, 3.)

Suomalaiseen futikseen on viime vuosina pesiytynyt nk. pimputtelupamputtelu eli päämäärätön pallonhallintapeli, joka kyllä tuottaa hyviä syöttöprosentteja, mutta ei maalipaikkoja. Maajoukkueen lisäksi karmein esimerkki tästä vitsauksesta on ollut tämän kauden SJK. Seinäjokiset putosivat Eurooppa-liigasta niukasti islantilaiselle FH:lle, kun hallinta ei konkretisoitunut murtaviksi syötöiksi, vaan joukkue liikutteli palloa hitaasti sivuttain ja alaspäin. Liigassa joukkue on välillä väläytellyt, mutta ollut kuitenkin kauden suurimpia pettymyksiä. Raajarikkoista Interiä vastaan nähtiin sunnuntaina Seinäjoella järkyttävän heikkotasoinen ottelu, jonka maksimaalisen väsynyt SJK onnistui jopa häviämään. Materiaali on edelleen kova, mutta asennepuolella ei aivan kaikki vaikuta olevan kunnossa. Alisuorittajia riittää: talvella maajoukkueessakin debytoinut Johannes Laaksonen on vajonnut kauas viime kauden tasostaan, Mehmet Hetemaj ei erotu massasta, tähtitopparina kauteen lähteneen Cedric Gogouan otteista paistaa ylimielisyys ja heikosta keskittymisestä juontuva hasardiherkkyys, Wayne Brownin otteista on entinen loisto kaukana ja hehkutettu hankinta Ariel Ngueukam ei meinaa saada peliaikaa, vaikka hyökkääjä Toni Lehtinen on pelistä toiseen aivan väärässä paikassa mitaleista taistelevan joukkueen avauskokoonpanossa. Laitureista Bahrudin Atajic kykenee erinomaisuuteen vain väläyksittäin ja Akseli Pelvas on laidalla väärällä paikalla.

On mielenkiintoista nähdä, kuinka Simo Valakari onnistuu kokoamaan joukkueensa tämänhetkisestä aallonpohjasta taisteluun mitaleista ja europaikoista. Nyt joukkueeseen on saapunut Roope Riski, puhdas poacher, jonka soveltuvuus Valakarin systeemiin tuntuu suurelta kysymysmerkiltä. SJK tykkää hallita palloa ja antaa vastustajan vetäytyä, mikä ei ole Riskin kaltaiselle pystyynjuoksijalle todellakaan sopivin pelitapa. Sanomattakin lienee selvää, että keskityksissä Riski on pelkkä statisti. Lisäksi ongelmallisena persoonana tunnettu Riski voi entisestään horjuttaa joukkuehenkeä, joka ei ainakaan kentällä näkyvän taistelutahdon tai pikemminkin sen puutteen perusteella vaikuta olevan aivan parhaissa kantimissa. Jos haluaa nähdä uhkien lisäksi myös mahdollisuuden, on suoraviivainen Riski tietenkin palanen, jonka avulla Valakari voi saada vietyä joukkueen peliä vauhdikkaampaan ja röyhkeämpään suuntaan.

SJK on kauden kenties suurin alisuorittaja; potentiaali riittää huimasti parempaankin, mutta toisaalta kokemattoman valmentajan käsissä korttitalon romahtinenkin voi olla lähellä. Hitaasti pallon kanssa nyhväävä SJK on ollut kauden tylsimpiä joukkueita, mutta sikäli Kerhoa kohtaan riittää mielenkiintoa, että SJK:n sijoitus lopullisessa sarjataulukossa on hyvin vaikeaa ennustaa. Sen pahemmin jyrkkä ylä- kuin alamäkikään ei juuri yllättäisi.

Seuraa häntä: kovalla Serie B -statuksella Suomeen palanneelta Mehmet Hetemaj'lta ei ole nähty Seinäjoella niin vahvoja otteita kuin moni odotti. Valitettavasti "Mehun" pelaaminen näyttää monesti melko laiskalta, eikä mies näytä sellaiselta johtajalta mitä cv:n perusteella olisi lupa toivoa. Menestyäkseen kärkitaistossa SJK tarvitsee keskikentän pohjan kaksikolta Hetemaj—Laaksonen johtajuutta, enemmän eteenpäin suuntautuvia syöttöjä ja tiukempia otteita puolustussuuntaan.

5. FC Lahti (19 6—8—5 26, 1,37, 6.)

Heikon alkukauden jälkeen Lahti on saanut tuotua hyökkäämiseensä nopeutta, ja kurssi on ylöspäin. Joukkue kykenee liikuttamaan palloa hyökkäyskolmanneksella hallitusti vähillä kosketuksilla; näyttää siltä, että pelaajat tietävät, mihin joukkuetoverit ovat kulloinkin liikkumassa. Lahden kauden parhaille esityksille vetää itse näkemistäni peleistä vertoja vain RoPSin huikea ensimmäinen puoliaika HJK:ta vastaan.

Toisaalta siinä missä alkukauteenkin mahtui erinomaisia otteita, on joukkue edelleen ailahtelevainen, ja heikkoa Jaroa vastaan kotikentällään se ei pistettä enempää ansainnutkaan. Mika Ääritalo ja Aleksi Ristola ovat kenties odotetustikin osoittautuneet tyhjiksi arvoiksi, mutta Aristote Mboman saapumisen myötä hyökkäyspeli on parantunut. Materiaali on laadukas ja hyvin laaja, eikä nousu mitalitaistoonkaan tulisi valtavana yllätyksenä, sillä IFK Mariehamnia lukuun ottamatta muiden Lahden saavutettavissa olevien joukkueiden käyrä on alaspäin.

Seuraa häntä: Lahden joukkue on täynnä todella rutinoituneita Veikkausliiga-konkareita, joiden otteissa ei ole juuri uutta kenellekään sarjaa viime vuosina edes vähän seuranneelle. Nuorisokaarti vääntää Kakkosta Akatemian riveissä putoamista vastaan, ja myös liigauransa komeasti aloittaneen Mikko Kuninkaan minuutit ykkösjoukkueessa lienevät tiukassa etenkin, jos loppukaudenkin peleissä on panosta. Lahden ailahtelevaisuuden symboli on Drilon Shala, jonka otteet vaihtelevat pelistä toiseen loistavasta surkeaan. Keskikentän moottori Xhevdet Gela on niin ikään välillä erinomainen, välillä pimennossa. Mitalitaistoon noustakseen Lahti tarvitsee tasaisempaa laatua tältä kaksikolta.

HARMAA KESKIKASTI

6. FC Inter (21 8—8—5 32, 1,52, 5.)

Interin kurssi lähti jyrkkään laskuun sen jälkeen, kun joukkue jyräsi HJK:n ja Mika Ojala lähti Saksan kolmosliigaan. Puolustuslinjassa viime aikoina vain Juuso Hämäläinen on esiintynyt tasaisen varmasti; muu linja on vaihdellut varsin paljon ja pahoja virheitä on sattunut vuorotellen jokaiselle. Keskikentän keskustasta ovat miehet vähissä, jos Ari Nyman joutuu jatkossakin tuuraamaan pakkina ja Kaan Kairisen selkävaivat jatkuvat. Kairisen, Nymanin ja Vincent Onovon muodostama trio on toisaalta keskikentällä yhdessä häärätessään erittäin kova. Interin taso voi heilahdella rajustikin pelistä toiseen sen mukaan, keitä kulloinkin on saatavilla.

Varmaa on kuitenkin se, että ilman uusia hankintoja Interin hyökkäyskalusto on niin karmeaa höpöhöpö-tasoa, että mitalisijat karkaavat väistämättä. Ojalan lisäksi ensin loukkaantuneena pitkään ollut ja sitten Brightoniin siirtynyt Vahid Hambo on suuri menetys. Guy Gnabouyou ja Solomon Duah ovat kyllä nopeita ja näppäriä, mutta viimeiset ratkaisut tapaavat olla sekä typeriä valintoja että teknisesti epäonnistuneita. Kaksikon paitsiotilanteeksi sohlaama kahdella nollaa vastaan -hyökkäys Seinäjoella oli pelkkä jäävuoren huippu. Vuosikymmenen takainen tähti Serge N'Gal on kuitenkin ollut hyökkääjäosaston kaikista heikoin lenkki.

Seuraa häntä: vasta 16-vuotias elegantti keskikenttäpelaaja Kaan Kairinen on ollut Interin keskikentällä ajoittain jopa häikäisevä. Näyttäviä syöttöjä tarjoilevan Kairisen peli on hienoa seurattavaa, mutta Kairinen on tuntunut jäävän vähemmälle huomiolle kuin vaikkapa häntä yli kaksi vuotta vanhempi HIFK:n Fredrik Lassas. Sergei Eremenko taas on Kairista vain pari viikkoa nuorempi ja pelannut paljon vähemmän paljon huonommassa joukkueessa. Tällä hetkellä Kairinen on ehkä koko liigan lupaavin nuori pelaaja, jonka kehitystä kannattaa toden totta seurata.

7. HIFK (19 5—9—5 24, 1,26, 8.)

Monille HIFK:n vahvuus on ollut yllätys, minulle ei. Puolentusinaa rutinoitunutta liigapelaajaa sainannut HIFK on saanut nauttia maan parhaista kannattajista ja laajasta rosterista, joka oli supertiheästi pelatulla alkukaudella kullan arvoinen. HIFK on pyörittänyt miehistöään pelistä toiseen liigajoukkueista ylivoimaisesti aktiivisimmin ja kyennyt aina heittämään avaukseen tuoreita jalkoja. Pelitahdin rauhoittuessa loppukaudeksi tämä etu luonnollisesti katoaa. Toisaalta HIFK kärsii tällä hetkellä loukkaantumissumasta ja saa kiittää laajaa materiaaliaan siitä, että kykenee edelleen peluuttamaan riittävän tasokkaita pelaajia. Ero esimerkiksi Jaron ja RoPSin kaltaisiin maakuntaseuroihin on iso; HIFK kykenee houkuttelemaan kovia kotimaisia pelaajia puoleensa ilman suuria setelinippuja, jo pelkällä helsinkiläisyydellään.

HIFK laskee pelinavaamisvaiheessa säännöllisesti keskikentän keskustan pelaajan toppareiden väliin ja kykenee siten avaamaan peliä kontrolloidusti; joukkue tykkää hallita pelejä ja olla roiskimatta pitkää palloa. HIFK on ollut liigan pallonhallintaan pyrkivistä joukkueista sikäli iloinen poikkeus, että se on kyennyt esittämään myös liikkuvaa ja nopeaa hyökkäyspeliä, jossa on parhaimmillaan nähty tämän tästä näyttäviä syöttökombinaatioita. Yksilötasolla joukkueen hyökkäysmateriaali ei ole kovin taidokasta, asemiinsa ajan kanssa asettuneen vastustajan rivien murtaminen on sille usein hyvin vaikeaa, ja Pekka Sihvolan varassa on ollut hyökkäyskolmanneksella turhankin paljon. Viisi maalia mättänyt Sihvola on ainut useammin kuin kahdesti verkkoa heilutellut hifkiläinen.

Seuraa häntä: HIFK pyrkii hyökätessään tuomaan painottoman puolen laiturinsa keskiakselille luodakseen keskelle ylivoiman ja tyhjentääkseen painottoman laidan laitapakin juoksuille. Tämä tarjoaa pakeille avaimia suurtekoihin hyökkäyspäässä, ja paperilla entinen hyökkääjä/laituri Nnaemeka Anyamele on rooliin täydellisesti istuva pelaaja. Toistaiseksi Anyamelen nopeutta ja haastamiskykyä on kuitenkin kyetty hyödyntämään harmittavan vähän, ja tehot ovat jääneet vähiin. Ainakin yhtä paljon haastetta on luonnollisesti puolustustyön kehittämisessä. U21-maajoukkupelaajan kehittymistä kannattaa seurata, vaikka mitalitaiston ja putoamistaiston välissäseilaava HIFK pelannee loppukaudesta melko merkityksettömiä matseja.

8. KuPS (18 6—6—6 24, 1,33, 7.)

KuPS on kova erikoistilanteissa, mutta pelitilannemaalien tekeminen on sille hyvin vaikeaa. KuPS on tehnyt kauden 18 ottelussa käsittämättömän vähäiset seitsemän pelitilannemaalia!

KuPS aloitti kauden erittäin vahvasti, mutta Petteri Pennasen loukkaantuminen on ollut sille valtava isku. Joukkueella ei yksinkertaisesti näytä olevan keinoja vastustajan linjojen ohittamiseen yksi kerrallaan, vaan se joutuu jatkuvasti heittämään pitkiä juoksupalloja Saku Savolaiselle tai hakemaan Irakli Sirbiladzen päätä. Sirbiladze on edelleen vahva härkä, mutta miehen maalisarake näyttää tällä kaudella nollaa. KuPSin huonosti organisoitu pelinrakentelu ei vain kykene luomaan ykköshyökkääjälleen maalintekopaikkoja. KuPS ei kykene hallitsemaan pelejään ja maalinteko on sille hyvin vaikeaa, joten ruusuista loppukautta joukkueelle on vaikea ennustaa. Toisaalta joukkueen materiaali on paljon sarjan häntäpään nelikkoa kovempi, ja ...

Seuraa häntä: ... nuorisokaarti Saku Savolaisen (-96), Ilmari Niskasen (-97) ja Urho Nissilän (-96) viime aikaiset mainiot otteet ovat sytyttäneet koko joukkueen taas parempaan iskuun, mistä parhaana esimerkkinä toimi RoPSin jyrääminen Kuopiossa. Savolainen hakee hyökkäyspäässä hyvin palloja, Niskanen haastaa laidallaan ennakkoluulottomasti ja usein menestyksellä, ja Nissilä kykenee jakelemaan keskikentältä avainsyöttöjä.

PUTOAMISTAISTELU

9. Ilves (19 4—6—9 18, 0,95, 10.)

Ilves on yksi liigan harvoista todellisista duunarijoukkueista. Mutta siinä missä RoPS luottaa kovaan prässiin, Ilves tykkää etenkin vieraskentillä pudota alas ja iskeä sitten suoraviivaisesti vastaan. Ongelmana tässä on se, että pudotettuaan alas ja pelatessaan sitten pallon nopeasti ylös kärkimies Mika Lahtinen on hyvänkin syötön saadessaan aivan yksin, eivätkä hänen taitonsa riitä ohittamaan vastustajia 1vs1-tilanteissa. Pelinrakenteluvaiheessa Ilves pelaa palloa hyvin malttamattomasti ja satunnaisen oloisesti eteenpäin vaikeilla syötöillä, jotka ovat vastaanottajalle hyvin vaikeita ottaa haltuun ja johtavat yleensä nopeaan pallonmenetykseen. Joukkue ei malta kierrättää palloa sinne, missä tilaa olisi, vaan puskee eteenpäin painollista puolta. Etenkin kotona se kuitenkin puolustaa niin hyvällä sykkeellä, että vähätkin maalit riittävät usein pisteisiin. Kahdeksan kotipeliään Ilves on pelannut saldolla 3—4—1 ja maalierolla 6—4, kun taas kymmenestä vieraspelistä on irronnut vain neljä pistettä ja omiin kolissut peräti 25 kertaa.

Ilveksellä on siis jäljellä kaksi kotiottelua enemmän kuin vierasotteluita. Se vieläpä kohtaa loppukauden aikana kotonaan kaikki kolme muuta putoajakandidaattia, KTP:n ja Jaron jo seuraavan parin viikon aikana. Jos putoamistaisto menee Ilveksen osalta tiukaksi, on erittäin kokeneen joukkueen helppo veikata saalistavan elämän ja kuoleman peleistä enemmän pisteitä kuin Jaron ja KTP:n. Mahdollisessa liigakarsinnassakin Ilveksen kokemus olisi kovaa valuuttaa. Putoaminen vaikuttaa tällä hetkellä varsin epätodennäköiseltä, vaikka Ilveksen pallollinen peli on kaikkea muuta kuin laadukasta ja järkevää.

Seuraa häntä: entisen Hongan pelaajan Antti Mäkijärven kehitys on jämähtänyt paikoilleen, mutta Mäkijärven oikea jalka on edelleen erikoistilanteissa liigan pelottavimpia. HIFK:n vieraana vapari pamahti jo ylärimaan. Peruspelaaminen on sillä tasolla, ettei Keke Armstrong tahdo uskaltaa heittää poikaa avaukseen, mutta erikoistilanteet ovat suuri osa Ilveksen uhkaa vastustajilleen, ja päästessään kentälle Mäkijärvi tuo niihin ison panoksen.

10. FF Jaro (20 5—5—10 20, 1,00, 9.)

Tämän kauden Jaro on siitä mielenkiintoinen porukka, että joukkueessa ei ole juuri lainkaan niin sanottuja liigajyriä, vaan joukkue muodostuu pääasiassa tuoreista ulkomaalaiskiinnityksistä ja nuorista lupauksista — Jaro on peluuttanut viime aikoina pelistä toiseen jopa useampia B-juniori-ikäisiä. Alexei Eremenkon valmentama joukkue pelaa erittäin rajallisella materiaalilla kunnianhimoista lyhytsyöttöpeliä, jossa palloa saadaan kyllä pidettyä omalla puoliskolla, mutta hyökkäyskolmanneksella sormi menee helposti suuhun ja hyökkäykset päättyvät järjestään täysin osoitteettomiin harhasyöttöihin.

Maalivahti Jesse Öst on esittänyt välillä hienoja reaktiotorjuntoja, mutta jäänyt paremmin mieleen karmaisevista virheistä, jotka ovat maksaneet joukkueelle viime peleissä useammankin maalin. Puolustuslinja on elänyt kovasti ja näyttänyt sangen haavoittuvaiselta; edellisissä kolmessa pelissä onkin omiin mennyt yhteensä seitsemän maalia.

Hyökkäyspäässä Jarolla on ihan yhtä paljon ongelmia. Melkein kaikki hyvä on viime pelissä syntynyt Denis Lima de Assisin kautta, kun taas Jose Manuel Rivera ja Jani Virtanen ovat varjojen mailla vaeltelevia laiskanpulskeita taiteilijasieluja ja perinteinen laiturityyppi Serge Atakayi ei ole vielä ainakaan avauksen tason liigapelaaja sitten millään.

Pelattuaan Jaakon päivien ottelussa heikosti HIFK:ta vastaan valmentaja Eremenko sanoi poikien olleen hermostuneita kauden ennätysyleisön edessä pelaamisesta. Tämä ei kuulosta kovin hyvältä sitä ajatellen, että erittäin nuori joukkue joutuisi loppukaudesta pelaamaan paineen alla putoamista vastaan.

Seuraa häntä: kuten todettua, Jarossa mielenkiintoisia pelaajia riittää. Nuorisokaartista valmiimmalta vaikuttaa kypsästi pelaava Joona Veteli (-95), mutta Serge Atakayi (-99) ja Sergei Eremenko (-99) ovat ainakin yhtä mielenkiintoisia nimiä ja ainakin jonkinasteisia onnistujia; sen sijaan Oskar Sandström (-98) on ollut itselleen vieraalla paikalla laitapakkina pahassa viennissä, eikä kaveri saane seuraavissa otteluissa juuri luottoa. Vuosikaudet Kakkosessa osumia maali per ottelu -tahtiin paukutellut Denis on viimein päässyt oikealle tasolleen. Denis kykenee haastamaan 1vs1-tilanteissa tuloksekkaasti, voittamaan pääpalloja, tarjoilemaan maalipaikkoja muille ja tilaisuuden tullen viimeistelemään itse. Jaron hyökkäyspeli lepää hyvin pitkälti Denisin varassa, ja brassin täytyy pitää viime viikkoina nähty taso, jos Jaro meinaa napsia täysiä pistepotteja ja säilyttää liigapaikkansa ongelmitta.

11. VPS (18 2—5—11 11, 0,61, 12.)

Valtavan yllättäen jumboksi jäänyt VPS on viime aikoina vaikuttanut saavan peliinsä edes vähän tolkkua. En olisi valtavan huolissani maalinteosta, sillä nopeat laitamiehet Pyry Soiri, Loorents Hertsi ja Eero Tamminen kykenevät kyllä luomaan vastaiskuista paikkoja, joista putoamistaisteluun erittäin kova hyökkääjä Juho Mäkelä nakuttelee kaappeja. Puolustus herättää enemmän epäluottamusta: Timi Lahdelle tulee hasardeja, laitapuolustajien taso ei riitä kumpaankaan suuntaan ja keskikentän pohja on suuri kysymysmerkki etenkin, jos Denis Abdulahin kausi päättyy KTP-pelin loukkaantumiseen. Toisaalta materiaali ei edelleenkään kalpene ainakaan kotkalaisten rinnalla, joukkueessa riittää kokemusta ja hyökkäyspään arsenaali on sellainen, että voittojen nappaaminen vaikuttaa paljon todennäköisemmältä kuin KTP:llä. Lisäksi VPS vahvistuu loppukaudeksi lainalle tulevalla Juho Lähteellä, ja seura etsii lisäksi peräti 3—4 uutta hankintaa riveihinsä elokuun aikana. Maalivahtiosastolla Henri Sillanpää on monta luokkaa parempi ja kokeneempi kuin muiden putoajakandidaattien kassarit.

Seuraa häntä: U21-maajoukkueellekin tärkeä laituri Pyry Soiri (-94) on tällä kaudella pelannut liigaa viimein isolla vastuulla ja esiintynyt ajoittain erinomaisestikin. Soiria vuotta nuorempi Eero Tamminen ja -92-syntynyt Loorents Hertsi täydentävät Vepsun mielenkiintoisen laituriosaston; haastamaan kykenevät suomalaiset laiturit ovat vähissä, mutta Vepsulla heitä on peräti kolmin kappalein. VPS joutuu loppukauden peleissään ottamaan paljon vastaan ja iskemään nopeasti takaisin, ja vastaiskuissa laitureiden on kyettävä menemään vastustajista ohi, tarjoilemaan Mäkelälle paikkoja ja viimeistelemään itsekin.

12. KTP (20 3—7—10 16, 0,80, 11.)

KTP:n peli on viime aikoina näyttänyt ajoittain hyvältäkin, ja HJK:n vieraana joukkue olisi melkeinpä pisteen ansainnut, mutta Vepsun isäntänä esitys oli onneton. Toki joukkue kärsi pelikielloistakin, ja Felipe Aspegrenin ja Jordi van Gelderenin poissaoloja ei ole pystytty liigatason miehillä paikkaamaan. Keskikentän keskustaan riittää kovia pelureita, mutta laidoilla ja etenkin kärjessä on paljon hiljaisempaa. Voi olla, että KTP hankkii hyökkääjän siirtoikkunan auetessa, mutta tällä hetkellä Juho Lehtosen ja Niko Ikävalkon muodostama hyökkäysosasto on yhtä vaarallinen kuin Nalle Luppakorva. Olettaen, että KTP ei löydä siirtomarkkinoilta kovaa hyökkääjää, on vaikea nähdä sen keräävän loppukaudella(kaan) kovin montaa voittoa. Viime syksyn kaikkien aikojen sulaminen ei myöskään herätä luottamusta sitä kohtaan, että Sami Ristilä pelaajistoineen handlaisi ratkaisupelien paineet kovin hyvin, mistä supertärkeän VPS-pelin heikko esitys kenties antoi jo esimakua.

Seuraa häntä: profiilipelaaja Tamas Gruborovicsin kausi on ollut pettymys. Liigan 2010-luvun toiseksi parasta maalintekijää tarvittaisiin puolustamisen ja tilanteiden rakentelun lisäksi myös viimeistelemään, ja jos hyökkäyspään tuhnuilu jatkuu, saa nähdä, josko Ristilä siirtäisi Gruborovicsin kärkeen — keskikentän keskusta on nimittäin se alue, johon KTP:llä riittää liigatason vaihtoehtoja penkille saakka. On Gruborovicsin pelipaikka mikä tahansa, joukkueen ainoan tähden panos on KTP:lle putoamistaistossa elintärkeä.