Silent Voices — Once Lost Life
(albumilta Building Up the Apathy, 2006)
Olen tässä juttusarjassa usein ottanut käsittelyyn vähälle huomiolle jääneitä bändejä joskus itselleni hyvin tutuista genreistä, joskus taas vieraammilta seuduilta. Tämän viikon bändi tippuu jälkimmäiseen lokeroon. Progressiivinen metalli ei ole tyylilaji, josta olisin löytänyt paljon korviani miellyttävää menoa, mutta kokkolalaislähtöisen Silent Voicesin Building Up the Apathy on harvoista poikkeuksista kenties suurin suosikkini. Kovin laajalle ei bändin ilosanoma ole tosiaan päässyt karkaamaan, sillä Once Lost Lifen ainoalla YouTube-videolla on tätä kirjoittaessani 31 katselukertaa.
Silent Voices pukkasi ensimmäisen demonsa pihalle jo vuonna 1995, mutta ensimmäinen pitkäsoitto Chapters of Tragedy näki päivänvalon vasta vuonna 2002. Infernal ja Building Up the Apathy seurasivat kahden vuoden välein. Sitten olikin edessä pitkä tauko, kunnes laulajan verran muuttuneella kokoopanolla kyhätty neloslevy Reveal the Change ilmestyi vuonna 2013. Itse en ole jostain syystä saanut vieläkään tutustuttua muihin bändin levyihin kuin Building Up the Apathyyn, joten keskitytään siihen.
Building Up the Apathy — apatiaa rakentamassa vai purkamassa?
Bändin ja levyn nimeä katsomalla voisi odottaa melankolista himmailua, mutta tämä ennakkokäsitys menee hyvinkin pahasti pieleen. Kaikki lätyn lyriikat kirjoittaneen vokalisti Michael Hennekenin raapustuksia ei voi kuvailla suoranaisesti yhteiskuntakriittisiksi tai poliittisiksi, mutta jonkinlaista länsimaista "ajan henkeä" kohtaan ne ilman muuta ovat kriittisiä. Hieman tarkemmin tämän ajan hengen voisi yrittää määritellä sokeudeksi informaatioyhteiskunnassa, turtumisen rooliin, jossa pyöritellään rattaita normien mukaan ja unohdetaan, mikä itse asiassa olikaan tärkeää. Päätöskappaleen Into the Flow avaussäkeistö tiivistää hyvin:
We're all trapped inside a cageSamassa biisissä katsotaan nyky-yhteiskuntaa ulkopuolelta käsin ja huomataan ihmisten taantuneen sieluttomaksi massaksi; tunne-elämä on siinä määrin luhistunut, että kasvoilta on turha etsiä ilmeitä. Tuntemista tärkeämpää on panostaa siihen, että näyttää hyväksyttävältä ulospäin.
Only numbers without names
No room for feelings in this game
We're only rats inside a maze
As I'm watching outside from this cageDistorted taas kuvaa valtaa pitäviä, jotka piirtävät kauhukuvia kansan silmien eteen saavuttaakseen omat tavoitteensa. "We accept and we believe / everything that we receive" tuntuu vuonna 2015 aika osuvalta kuvaukselta kun pohtii vaikkapa sitä, millä tavalla yksi totuus aivan pakollisista leikkauksista, joille ei vain ole vaihtoehtoja, on mennyt suomalaisille läpi. Melkoisen helppoa olisi pohtia myös rivejä "twisting and turning reality / and we're letting them get away / turning our eyes away / that's how we betray the ones / who can't defend themselves" heijastettuna päivänpolitiikkaan. The Realm of Flames puolestaan kertoo ahneen paskaisesta lopusta; kun kuolema kolkuttelee ovella, on jo muutokselle myöhäistä.
I see the ants in their parade
Their suits and ties correctly straight
Without impression on the face
![]() |
Kansikuvasta voi bongata mm. roomalaisia numeroita. Onko yhdestoistakin hetki jo mennyt? |
Levyn sanoitusten kokonaisilme on kuitenkin hieman enemmän kallellaan henkilökohtaiseen kuin yhteiskunnalliseen. Levyn nimi tulee juuri Distortedin kertosäkeestä, mutta onnistuu kyllä hyvin niputtamaan levyn sanoitusten kahtalaisen apatian rakentumisen: toisaalta kyse on jo mainitusta sieluttomasta ajan hengestä ja välinpitämättömyydestä kanssaihmisiä kohtaan, toisaalta taas yksilön uinumisesta omassa elämässään ("I live and breath / but still there's no life in me"; Blood of Eden).
Ristiriitaista negatiivisen levynnimen kanssa on sen sijaan se, että itse asiassa moni levyn biiseistä (Once Lost Life, Blood of Eden ja Into the Flow) kertoo nimenomaan apatiasta, tiedostamattomasta tilasta pois murtautumisesta, siis positiivisesta muutoksesta, jonka jälkeen täysinäinen elämä voi alkaa. Esimerkiksi Once Lost Life on mieltä lämmittävä kuvaus unelmoijan noususta; siinä murretaan mielensisäisiä muureja ja päästetään peloista irti, minkä ansiosta taivas on jälleen auki ja kerran kadotettu elämä palaa taas hallintaan. Ja aijai sentään kun se tuntuukin hyvältä, kuulijastakin.
Musiikiltaan Building Up the Apathya tekisi mieli luonnehtia sellaisilla adjektiiveilla kuin lennokas ja raikas; hieman ammattitaitoisempi kuvaus löytyy alle linkitetystä Imperiumin arvostelusta. Silent Voices juhlii toinen toistaan upeammilla kertosäkeillä (mistä Blood of Eden lienee kaikkein uljain esimerkki), mutta pelkät kertsit eivät tietenkään jaksaisi kantaa keskimäärin 7,5 minuutin mittaisia biisejä. Säkeistöjä kannattelevat riffit tempaavat mukaansa kovalla prosentilla, Hennekenin persoonallinen laulu on hienoa kuultavaa, eikä punainen lanka pääse edes kaltaiseni progevihaajan mielestä kovin usein karkaamaan pitkienkään instrumentaaliluritusten aikana. Soundimaailma on mukavan rouhea, mutta toisaalta bändi onnistuu myös kuulostamaan isolta. Tästä kaikesta Once Lost Life on kenties kaikkein komein esimerkki, joten se nouskoon otsikkoon. Tykkään myös kovasti siitä, kuinka kertosäe muuttuu biisin edetessä ja kuinka kertsin viimeinen versio huipentaa kappaleen. The Realm of Flames olisi ollut aika lailla yhtä huippu vaihtoehto.
Muutamasta kohden yhteensä tunnin mittaista pakettia olisi toki voinut hieman tiivistää; esimerkiksi kelpo balladi Hollowed on kuuden ja puolen minuutin kestossaan aineksiinsa nähden hieman ylipitkä levähdystauko.
Tavallaan vaikkapa "Tearing Down the Apathy" olisi ollut levylle vielä osuvampi otsikko: apatian rakentaminen ei näin pirtsakalla musiikilla ja humaanilla lyriikalla nimittäin onnistu. Levyn nimi onkin kuvaus siitä, mitä maailmassa ympärillä tapahtuu eikä siitä, mitä Silent Voices kuulijansa mielelle tällä levyllä tekee. Yksilö voi apatiastaan sentään vielä paeta.
Levyn muita huippuhetkiä
Distorted
Blood of Eden
The Realm of Flames
Into the Flow
Aiheesta muualla
Imperiumin arvostelu
Levyn lyriikat (vain hieman väärin kirjoitettuina)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti