Dark Lunacy — Aurora
(albumilta The Diarist, 2006)
Italialainen Dark Lunacy tuli ohimennen mainittua, kun Synestesian yhteydessä kirjoitin nk. melodisen death metalin nykytilasta. Paneudutaanpa nyt kyseiseen yhtyeeseen hieman tarkemmin. Alkuun voidaan todeta, että jos Italiaa ei varsinaisesti tunnetakaan metallimusiikin mahtimaana, niin myöskään Espanjan kaltainen kansainvälisesti tunnettujen bändien tyhjiö se ei ole. Dark Lunacy ei näihin tunnetumpiin nimiin lukeudu, mutta etenkin power-posse Rhapsody — vuodesta 2006 lähtien Rhapsody of Fire — on varmasti monille vähintäänkin nimenä tuttu, samoin bändin soololevyjäkin tehnyt kitaristi Luca Turilli. Seuraavasta kategoriastakin löytyy Ufomammutin, Novembren ja Forgotten Tombin kokoluokan nimiä.
Siinä missä esimerkiksi Novembren tunnelmallisesta ja melankolisestakin, usein doomdeathin suuntaan nyökyttelevästä tuotannosta on helppo löytää tiettyjä välimerellisen kuuloisia elementtejä, Dark Lunacya en olisi musiikin perusteella varmasti osannut veikata italialaiseksi. Sen sijaan se on ammentanut musiikkiinsa vaikutteita Venäjältä: The Diaristilla kuullaan paljon esimerkiksi jousikvartettia ja, mikä erikoisinta, puna-armeijan kuoroa. Joku yhtyeen jäsenistä kertoi eräässä haastattelussa seuraavaa:
When did you get interested in the soviet period of the Russian history? And why this period?Tekotapana tällainen muiden tekemän musiikin sekoittaminen omiin juttuihin on ominainen räpille, mutta ei metallille. Tähdennetään vielä, että esimerkiksi puna-armeijan kuoro ei ole läsnä vain introissa ja outroissa ja instrumentaaliraidoissa, vaan toden totta limittyy erittäin luontevan kuuloisesti metallisen murjonnan kylkeen.
My grandfather was taken as a prisoner in Russia. And when he came back he took very very many vinyls of the Red Army songs. I was very young then, and he sang very many Russian songs like — “Moscow’s Nihts”, “Poljushko-Pole”. I think that Russian songs are heavy metal without guitars. So I just put the guitars on your music! (laughs) It’s very natural.
Haastateltava kertoo myös, että The Diarist on bändille Venäjä-levy, jonka jälkeen se päätti heittää nämä vaikutteet romukoppaan. Bändin viimeisimpiä levyjä (Weaver of Forgotten, 2010, ja The Day of Victory, 2014) en ole kuullut, mutta ainakin kokoonpanossa on sittemmin tapahtunut valtavasti muutoksia. The Diaristin ja Weaver of Forgottenin kokoonpanoissa ainoa yhteinen lenkki on Mike Lunacy -nimeä käyttävä vokalisti.
The Diarist
The Diarist perustuu tositapahtumiin, tarkemmin sanoen 900-päiväisen Leningradin piirityksen ajan päiväkirjaa pitäneen naisen muistiinpanoihin. Kyseessä on siis täysiverinen konseptilevy. Lyriikoihin en mene tässä sen tarkemmin; minulle tarina on The Diaristilla vain kehys tunnelmalle ja musiikille.
Erikoiset musiikillisest elementit, eritoten puna-armeijan kuoro, luovat levylle sen uniikin tunnelman, ja etenkin kokonaisuuteen mahdottoman hienosti solutettu kuoro on kohtalokkaassa majesteettisuudestaan mahtavaa kuultavaa, mutta tällaiset kuorrutukset olisivat yhdentekeviä, ellei itse metallinen selkäranka olisi vankkaa tekoa. Ja sehän on: Dark Lunacyn melodiset mutta myös aggressiiviset riffit ovat lähes kauttaaltaan aivan kovinta ykkösluokkaa. Heti avausbiisi Aurora on ensimmäisestä sekunnista viimeiseen siirtymää yhdestä huikeasta osiosta toiseen, äärimmäisen hieno osoitus siitä, miten säkeistöjä kuljettavat tapporiffit yhdistetään tunnelmallisempiin hetkiin ja oikeasti merkityksellisiin kitaramelodioihin. Hieman viipyilevämpi kakkosraita Play Dead ei avaudu yhtä helposti, mutta nousee minusta lopulta aivan samalle tasolle. Eräs Dark Lunacyn vahvuuksista on Mike Lunacyn raastava, tunteikas örinä, joka pääsee Play Deadissa todella oikeuksiinsa. Jos monella tyylilajin bändillä örinä tuntuu olevan mukana vain, koska se nyt vain kuuluu asiaan, ja musiikkikin on lähinnä mukarankkaa lätkytystä, niin The Diaristilla Dark Lunacy on onnistunut luomaan dramaattisen tunnelman, jossa äärimmäisessä tilanteessa henkensä puolesta pelkäävän ihmisen tunteiden ilmaisuun tarvitaan äänihuulten haastamista äärimmilleen.
Jokaista kappaletta lienee turha alkaa pukemaan sanoiksi, mutta mainittakoon vielä pari huippuhetkeä. Snowdrifts on hienosti onnistunut kauniin pimputtelun ja menevän mättämisen ristisiitos, joskin jonkun toisen kuuntelussa korniusmittari saattaakin pärähtää piipittämään. Päätösbiisi The Farewell Song kantaa erittäin pateettista ja mielikuvituksetonta nimeä; tuollaisella otsikolla onnistumiseen vaaditaan mestarillista osaamista. Dark Lunacyltä sellaista onneksi löytyy. Kappaleen viimeinen puolitoistaminuuttinen voi biisin yksittäin kuunneltuna tuntua irralliselta, mutta koko levyn kuunneltuani The Farewell Songin huikea outro on joskus jopa onnistunut tuomaan kyyneleen silmäkulmaan. Vahvalta levyltä oikeastaan vain Heart of Leningrad on selvä väliinputoaja, muuten omaperäiselle levylle jostakin kumman syystä eksynyt kovin tavanomainen ja keskinkertainen melodeath-ralli.
Ilman erikoisempia ainesosiaan The Diarist saattaisi kenties olla onnistunut, mutta loppupeleissä sieluttoman kuuloinen tekele, tiedä häntä. Silti levyn peruspilarien — riffien ja kitaramelodioiden — hienoutta ja tarttuvuutta ei voi liikaa korostaa. Kun niihin ynnätään kerrassaan uniikki lähestymistapa, kunnianhimoinen ja hienosti toteutettu visio konseptilevystä, loistava vokalisti ja onnistunut soundimaailma, on käsillä supersuositussa genressä ensiluokkainen mutta valitettavasti paitsioon jäänyt levy, josta nauttiakseen ei tarvitse olla erityistä kiinnostusta sotahistoriaan tai mieltymystä militaristiseen tai patrioottiseen ajatusmaailmaan. Itse musiikki antaa tarpeeksi ilmankin.
Levyn muita huippuhetkiä
Play Dead
Snowdrifts
Motherland
The Farewell Song
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti