Pain Confessor — Grief
(albumilta Incarcerated, 2012)
Välillä tuntuu, että Suomesta löytyy metallibändejä enemmän kuin asukkaita. Yhtä jos toistakin bändiä jaksetaan hypettää innokkaasti, mutta omiin korviini uusien (ja vanhojenkin) tuttavuuksien tuotokset tahtovat lähes poikkeuksetta kuulostaa melko yhdentekeviltä. No, hämeenlinnalaista Pain Confessoria ei ole viimeisen vuosikymmenen aikana juuri hypetetty, joten se on varmaankin yksi niitä bulkkihevibändejä, joita menee kolmetoista tusinaan. Vaan eipäs olekaan. Se on yksi niitä timantteja, jotka jostakin käsittämättömästä syystä meinaavat hautautua kaiken kuonan alle.
Hype, hiljaisuus ja paluu vahvempana kuin koskaan
Pain Confessor on suomalaisten melankolisella pohjavireellä kulkevien metallibändien joukossa poikkeus. Se ei ole hengenheimolainen sen paremmin melodeath-genren yhtyeiden (Insomnium, Noumena, Eternal Tears of Sorrow yms.), doomdeathiksi haukuttujen hidastelijoiden (Swallow the Sun tai tyylilajin Brave Murder Day -laidalla Rapture) kuin puhtaisiin lauluihin luottavien, radiomittoihin biisejä takovien (tai takoneiden: Sentenced, Charon) suuruuksien kanssa, eikä sekoita soppaan folk-elementtejä esimerkiksi Amorphiksen tai Moonsorrow'n tapaan — suomenkielistä iskelmäheviä tässä nyt mainitsemattakaan. Etenkin uransa alkutaipaleella thrashin suuntaan nyökkäilevällä ilmaisullaan Pain Confessor seisoo tukevasti omillaan. Sanoituksissa on enemmän kostoa ja väkivaltaa kuin millään edellä mainituista (noh, StS pääsee kyllä lähelle), mutta menetyksen ja toivottomuuden tunteet ovat yhteisiä. Ehkäpä voisi sanoa, että jos kaikilla edellämainituilla yhtyeillä on melodioissaan, sanoituksissaan tai tunnelmissaan varsin usein jotakin kauniiksi luonnehdittavaa, niin Pain Confessorin musiikissa mitään varsinaisesti kaunista on hyvin vähän; melankolia on piilotettu paria astetta vaivihkaisemmin aggression sekaan, eikä esimerkiksi puhtoisia, herkkiä väliosia juuri kuulla. Myöskään bändin suurimpiin vahvuuksiin kuuluva vokalisti Markku Kivistö ei vaihtele tavanomaiseen tapaan örinän ja puhtaiden välillä, vaan käytössä on koko skaala ilman laskelmoinnin tuntua, ja pehmeimmilläänkin Kivistö on lähempänä Taneli Jarvaa kuin Ville Laihialaa.
Jos hämeenlinnalaisten Turmoil-debyytti (2004) kehittikin jonkinlaisen hypen bändin ympärille, Fearrage (2006) ja Purgatory of the Second Sun (2007) otettiin vastaan paljon pienemmällä metelillä. Musiikin laadusta en itse löydä tähän syytä, sillä Pain Confessorilla on kasassa harvinaisen kovatasoinen, toistaiseksi neljä albumia käsittävä tuotanto.
Purgatory of the Second Sunia seuranneina vuosina Pain Confessor ehti äänitellä pari demoa ja käydä läpi useampiakin miehistönvaihdoksia, kunnes lopulta rumpalin ja toisen kitaristin verran edellisestä albumista muuttunut yhtye oli julkaisemassa uutta kokopitkää. Bändi oli jäänyt itseltäni paitsioon vuosikausiksi ennen pitkän levytystauon jälkeen ilmestynyttä Incarceratedia, joka kiinnitti huomioni vetävällä nimellään ja hienolla kansitaiteellaan. Incarceratedia ensi kerran kuunnellessani en meinannutkaan tunnistaa bändiä samaksi, jonka entuudestaan muistin Turmoilin pirteästä riffimyllystä.
Incarcerated
Vuodet olivat vieneet bändiä raskaampaan, thrashin sijaan enemmän melodeathia muistuttavaan tyyliin. Niin musiikista kuin etenkin sanoituksista kuuluu tietynlainen kypsyminen ja kasvaminen kohti jollain vaikeasti määriteltävällä tavalla syvempää tai syvällisempää ilmaisua, mikä ei kuitenkaan missään nimessä tarkoita tarttuvuudesta tai suoraviivaisuudesta tinkimistä.
Hitusen lässähtäneen melodeath-genren moneen nykyedustajaan verrattuna vuoden 2012 Pain Confessor on ilahduttavan monipuolinen ja etenkin aidosti vihainen ja aggressiivinen eikä sorru liian hempeiden elementtien tuomiin tyylirikkoihin. Kuitenkin Incarcerated on myös melodinen levytys ja tarjoaa hienon kavalkadin omaperäisiä, tarttuvia kertosäkeitä sekä toimivia kitara- ja kosketinmelodioita — ja jopa oikeasti sisällökkäitä kitarasooloja, mikä onkin jo todella harvinainen harvinaisuus. Kirsikkana kakun päällä Markku Kivistö hoitaa ruutunsa huikeasti. Joistakin turhan geneerisistä riffeistä huolimatta Incarcerated on riittävän omaperäinen albumi. Epätyypillisesti pari keskinkertaisempaa rallia löytyvät heti albumin alusta, minkä jälkeen kolmosraita Inward aloittaa loppuun saakka kestävän juhlaparaatin. Tarjolla on käsittämättömän hieno kattaus mukaansatempaavia biisejä, joista jokaista voisi hehkuttaa oman kappaleensa verran.
Vaikka Infernon arvostelussa Incarceratedia pidettiin bändin toistaiseksi tummimpana tuotoksena ja Soundissa levyä kuvattiin "kauhuelokuvaksi, jossa ei koskaan paista aurinko", pidän itse Incarceratedia ainakin musiikillisesti hitusen paria edeltäjäänsä optimistisempana levynä; ehkä tällainen mielikuva tulee siitä, että mukana on aiempaan verrattuna enemmän lennokkaitakin melodiailotteluja (kuten vaikkapa nimikappaleen kertosäe tai Grim Riverin loppuhuipennus) ja jopa niitä pehmeämpiäkin osioita (kuten Griefin väliosa tai Tarnished Halon intro).
Aidon kuuloinen viha ja aggressio, komeat melodiat, riittävä monipuolisuus ja omaperäisyys, mahtavat vokaalit, onnistunut soundimaailma, jopa oikeasti sisällökkäät kitarasoolot... Incarceratedista on helppo keksiä paljon kauniita sanoja. Jos heikkouksia haluaa etsiä, täytyy mainita kaksi heikompaa kappaletta ja jotkut hieman liian tavanomaiset, göteborgilaisbändit mieleen tuovat riffittelyt. Incarceratedin vahvuudeksi täytyy laskea sekin, että levy toimii hyvin erilaisissa tilanteissa ja mielentiloissa kuunneltuna, minkä vuoksi se oli ilmestyttyään itselläni kuukausikaupalla aktiivisessa kuuntelussa. Näin koukuttavia levyjä tulee vastaan erittäin, erittäin harvoin, ja Pain Confessorin todella tasokkaassa diskografiassakin neloslevy nousee korkeimmalle korokkeelle ja luo suuret odotukset bändin tulevalle tuotannolle. Ehdottomasti voinkin suositella Incarceratedia etenkin kaikille mukaraskaaseen ja liian pehmoiseen melodiseen metalliin kyllästyneille.
Incarceratedin lyriikoista
Sanoitusten osalta Pain Confessor ei liiku edelleenkään valoisilla kujilla, vaikka Fearragelta löytyvän Butterflyn kaltaiset yksiselitteisen lohduttomat purkaukset Incarceratedilta puuttuvatkin. Muutoksen voinee sanoa olleen jos nyt ei varsinaisesti arkisempaan niin ainakin realistisempaan ja aikuisempaan, (metalli)kliseistä ja tyypillisemmästä angstailusta vapaaseen suuntaan: esimerkiksi läheisen kuolema on aihe, jota käsitellään levyllä useammassakin kappaleessa. Aiheet ovat välillä metallibändille hyvinkin poikkeavia: Tarnished Halo vaikuttaisi kertovan muistisairaan isoäidin kuolemasta, ja päätösraita Vitriol painiskelee isyyden mukanaan tuomissa uudenlaisissa merkityksellisyyden tunteissa. Muuten negatiivinen levy päättyykin siis melko optimistisesti. Levyllä on mukana paljon pohdintaa mielettömistä väkivallanteoista ja muuta avautumista nykymaailman järjettömyyksistä.
Nimikappaleessa tie vie tiilenpäitä lukemaan elämänmittaisen väärien valintojen polun seurauksena. Mutta miksi koko levy on saanut nimekseen Incarcerated? Ajattelisin kyseen olevan siitä, että ihmisellä on kaksi vaihtoehtoa: kuolla tai elää juuri tässä maailmassa, jota kykenee muuttamaan korkeintaan marginaalisesti. Tämä maailma on vankila, jossa tapahtuu kaikkea järjetöntä koko ajan. Kuolemakin on aina läsnä; läheiset katoavat ympäriltä ja usein vieläpä niin, että kovin montaa hyvää sanaa ei koskaan muista sanoa, kuten Grim River huomioi. Kaikesta tästä voi tehdä mieli sanoutua irti, mutta pois ei pääse.
Serpent Spine kertoo käärmeen lailla luikertelevasta selkärangasta. Usko omiin arvoihin ja mielipiteisiin voi olla kova, mutta käykös kuitenkin niin, että tuputtaessaan niitä ihminen muuttuu matkalla juuri sellaiseksi jota on ajatellut vihaavansa? Tai osoittautuuko tosipaikan tullen, että miehestä ei olekaan sanojensa mittaiseksi? Kertsi on jälleen järjettömän komea.
Otsikkoon päätän viime hetkellä nostaa kuitenkin Griefin, joka jollain tapaa summaa levyn monipuolisuuden: synkkää runttausta, lennokas kertosäe ja, kuten mainittu, pehmeän tunnelmallinen väliosa. Sanoituksessa puhutaan lapsenmurhasta ja toivotaan kuolemaa tekijälle. Vankilan kaltaisessa maailmassa elämisen tuska nostaa jälleen päätään, mutta elämä nähdään silti lahjana. Tältä bändiltä ja tässä tyylilajissa biisin loppupuolen statement "life is a gift and joy to all / no one should take it away" tuntui sen verran eriskummalliselta, että kesti pitkään hyväksyä ettei siinä ole mukana ironian häivääkään.
Keskimääräistä omaperäisemmistä teemoista huolimatta hehkutan Pain Confessoria ja Tuomas Kuusista paljon mieluummin musiikillisesta kuin lyyrisestä osaamisesta (yhtä lukuun ottamatta Kuusinen on merkitty toiseksi tai ainoaksi sanasepoksi kaikkiin kappaleisiin). Sanoitukset ovat lopulta melko suoraa tilitystä, eikä järin kekseliäästä tai kokeilevasta runosuonesta ole syytä puhua.
Tällaisilla biiseillä sen voi kuitenkin antaa anteeksi.
Levyn muita huippuhetkiä
Inward
Incarcerated
Grim River
Serpent Spine
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti