Viikon biisi 37/2015: Betrayal at Bespin — Strange Days

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Betrayal at Bespin — Strange Days
(albumilta Rains, 2012)

Arvoisat lukijat, heti alkuun pahoittelu, että viikko on ehtinyt vaihtua jo kauan ennen Viikon biisi -tekstin julkaisua. Aina ei vaan pysty.

Käsittelyssä on tällä kertaa Satakunnasta, ilmeisesti Porin ja Kokemäen tienoilta kotoisin oleva seitsikko Betrayal at Bespin. Diary of a Dead Man Walking -debyyttinsä (2009) bändi oli jakanut kahteen osaan: alkupuolisko tarjosi örinävokaaleilla kuorrutettua post metal -lokeroon mahtuvaa murskausta, toki kepeämminkin hetkin ryyditettynä, ja toi mieleen Calliston ja Cult of Lunan kaltaiset poppoot. Jälkipuolisko taas oli omalaatuisempaa instrumentaalista post rockia. Siinä missä debyytin alkupuoli luotti perinteiseen bändisoitinarsenaaliin, loppupäässä soitin- ja ilmaisukirjoa laajennettiin ja tulos kuulosti ainakin näihin korviin toimivammalta. Oman mausteensa debyyttiin toi spagettiwesternit mieleen tuova kitarointi. Karun post-apokalyptisen tunnelman ja länkkärimeiningin ristisiitos muistutti väistämättä Jim Jarmuschin ohjaamasta ja Johnny Deppin tähdittämästä elokuvasta Dead Man (1995), johon Neil Young soitteli sähkökitaralla improvisoiden westerniltä kuulostavan mutta melkoisen räkäisen ja koruttoman musiikin. Leffan ja Betrayal at Bespinin debyytin yhtymäkohdat eivät siis tosiaankaan jää niiden nimien samankaltaisuuteen.

Jo viehkolla kansitaiteellaan mielenkiinnon herättävä kakkoslevy Rains jatkaa debyytin jälkipuolen viitoittamalta tiellä, mutta vie sitä edelleen ilmavampaan ja genremäärittelyjä yhä selvemmin pakenevaan suuntaan, jossa etenkin jousi- ja puhallinsoittimille tarjotaan kokonaisuudessa jo hyvinkin suuri rooli. Mukana on jälleen useita instrumentaaliraitoja, mutta sanat saatetaan tällä kertaa maailmaan laulamalla; raakkumista on mukana vain yhdessä biisissä (My Hands Are On Fire), ja kieltämättä Rainsin tarjotessa enimmäkseen melko pehmoista tunnelmointia tuntuu pikainen paluu debyytin alkupuolen tunnelmiin tässä sopassa vähän vieraalta. Sinänsä tykkään kyllä siitä, että tunnelmointi ei lipsahda liian juustoiseksi: vaikka metallista kitarointia ei levyllä enää kuulla, rumputyöskentely on monissa biiseissä, myös otsikkoon nostetussa Strange Daysissa ja mainitussa My Hands Are On Firessa mukavan intensiivistä mäiskettä. Valtameret ovat äärettömän voimakkaita eikä niiden musiikillinen kuvailu onnistu pelkällä lurittelulla, joten onneksi Betrayal at Bespin myös hyökyy välillä massiivisena kuulijansa ylitse.

Jani Lehtinen kirjoitti Nuorgamiin Rainsista niin mainion ja tyhjentävän arvostelun, että minulla ei ole siihen juuri lisättävää. Lainaan Lehtistä lyhyesti:

Kun debyyttilevylle kuvaavaa oli aavekaupunkien autioituneita katuja pyyhkivä kuiva ja polttava tuuli, on hallitseva elementti tällä uudella levyllä, nimensä mukaisesti, sade ja meri — —

Betrayal at Bespinin musiikkia on monesti sanottu elokuvalliseksi, mitä bändin viljelemät intertekstuaaliset viitteet elokuvahistoriaan eivät varmasti ole ainakaan hidastaneet, mutta yhtä hyvin voisi puhua vain kuvallisuudesta. Merelliset ja sateiset maisemat vilkkuvat Rainsia kuunnellessa väkisinkin mielessä. Onko kuulija tällaisten ajatusten kanssa vain bändin valjastaman vesisanaston orja vai onko itse musiikissa jotakin "vedellistä", jääköön lukijan pohdittavaksi.

Rains jos mikä on kokonaisuus, jolta yksittäisten biisien nostaminen esiin tuntuu melko mahdottomalta. Avausraita Strange Days on kuitenkin jo paikkansakin takia jotenkin helposti lähestyttävä ja siksi helppo valinta Viikon biisiksi. Alle linkitetyssä arviossa myös Strange Daysin tunnelmaa on kuvattu niin oivasti, etten lähde kilpailemaan.

Levyn muita huippuhetkiä

Atlantic
Slow Dance
My Hands Are On Fire

Aiheesta muualla

Nuorgamin arvio