On kaikkea muuta kuin tavatonta, että ihmiset, joille tietty urheilulaji ei merkitse mitään 350 päivänä vuodessa, ovat parin viikon ajan intohimoisia asiantuntijoita. Eikä ole mitenkään harvinaista, että globaalisti marginaalisen palloilulajin arvokisat herättävät vahvan kansallisen innostuksen yksittäisessä maassa. Omituisen ilmiön Suomen kansallisesta hypestä jääkiekon niin sanottujen maailmanmestaruuskisojen aikaan tekee se, että turnauksessa pelaa vuodesta toiseen hyvin harva maailman parhaista pelaajista. Tässä tekstissä yritän selvittää ilmiön syyt.
Vielä 1960-luvun alkupuolella jalka- ja jääpallo olivat Suomessa jääkiekkoa suurempia yleisölajeja. On syytä muistaa sekin, että jääkiekko on jääpallon rinnalla vasta lapsi. Suomessa pelattiin jääpalloa aktiivisesti jo 1800-luvun loppuvuosina, kun taas jääkiekkotoiminta lähti kunnolla käyntiin vasta kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin eräiden jääpalloilijoiden tarttuessa kokeilun halusta jääkiekkomailoihin. Suomen kovin jääkiekkobrändi HIFK perusti jääkiekkojaoston vasta vuonna 1945, vuosikymmeniä sen jälkeen, kun seura oli ottanut ensimmäiset menestysaskeleensa muun muassa jääpallon ja jalkapallon puolella.
Voimasuhteet yleisömäärissä alkoivat muuttua, kun vuoden 1965 MM-kotikisoja varten Tampereen Hakametsään rakennettiin maan ensimmäinen jäähalli, ja seuraavana vuonna Nordenskiöldinkadun jäähalli seurasi perässä. Olosuhteet takasivat, että jääkiekkoa saattoi seurata mukavasti sisätiloissa, ja 60-luvun lopulle tultaessa serkukset jalka- ja jääpallo olivat jo jääneet jääkiekon taakse. Yhteiskunnan nopea kaupungistuminen ja ensimmäinen jäähallien rakennusbuumi osuivat samoille vuosille. Kaupunkien uusi väki hyppäsi jääkiekon kelkkaan paljon jalkapalloa innokkaammin: kun jääkiekon pääsarjan yleisökeskiarvo nousi 1970-luvun alussa neljän tuhannen yläpuolelle, vei jalkapallon käyrä toiseen suuntaan, 70-luvun lopulla jopa alle kahden tonnin yleisökeskiarvoon. Mika Wickström kirjoitti jääkiekon 60-luvun nousun syistä kirjassaan
HIFK—Jokerit seuraavasti:
[HIFK:n jääkiekkojoukkue] oli aiheuttanut ennen näkemättömiä väkiryntäyksiä Nordenskiöldinkadun halliin, joka täyttyi ääriään myöten muissakin HIFK:n peleissä kuin Ilvestä vastaan. Kauden [1969] katsojakeskiarvoksi tuli lähes kahdeksantuhatta, kun taas edelliskauden peleissä oli käynyt tuskin kolmeatuhatta. Kanadalaisen ihmemiehen [pelaajavalmentaja Carl Brewerin] lisäksi kiitos siitä kuului myös jääkiekkojaoston puheenjohtajalle Göran Stubbille, joka osasi tapahtumamarkkinoinnin ja tiedottamisen poikkeuksellisen hyvin. — — Jääkiekko oli uusi urbaani laji, joka soi enemmän liikkumavaraa kuin perinteiset poliittisiin ja yhteiskunnallisiin poteroihinsa kaivautuneet kesä- ja talviurheilulajit.
Vielä pari astetta ylemmäs stabiilisti 4 000:n yläpuolelle jämähtänyt jääkiekon yleisökäyrä nousi 1990-luvun puolivälin tienoilla, kun maajoukkue alkoi pysyvästi taistella arvokisamitaleista. Toisin kuin jalkapallossa, myös olosuhteita kehitettiin: Turkuun saatiin uusi iso halli vuonna 1991, ja vuonna 1997 valmistunut Hartwall Areena toimi merkittävänä lippulaivana. Espoon vuonna 1999 valmistunut halli on maamme uusin suuri jäähalli, ja sarjan yleisömäärät ovat koko 2000-luvun pysytelleet viidentuhannen kieppeillä.
Isoista kaupungeista Helsinkiin ja Tampereelle oli syntynyt vahva vastakkainasettelu kahden paikallisen liigaseuran välille, mikä nosti sarjan kiinnostusta niin paikallisesti kuin kansallisestikin. Vastaavasti jalkapallossa HJK:n kovimmat kiistakumppanit HIFK, HPS ja Kiffen vajosivat 1970-luvun alkuvuosiin mennessä alasarjoihin, eikä uutta pysyvää kilpakumppania löytynyt. Tähän on tullut muutos vasta vuonna 2015 HIFK:n palattua ylimmälle sarjaportaalle. Nähtäväksi jää, kuinka pitkäksi aikaa HIFK jää huipulle.
Mitalikantaan eli jääkiekkobuumin synty
Calgaryn vuoden 1988 olympialaisten jääkiekkohopea ei vielä aiheuttanut valtavaa hypeä joukkueen ympärillä; enemmän huomiota kisoissa keräsi kolme kultamitalia mäkihypyssä voittanut Matti Nykänen. Uudelle tasolle jääkiekkokisojen herättämä kiinnostus hypähti, kun maajoukkue haki Lillehammerista olympiapronssin vuonna 1994 ja Tukholmasta seuraavana vuonna MM-kultamitalin. Vielä vuonna 1994 MM-kisojen suosio ei ollut aivan nykyisissä mitoissa, mitä kuvastaa se, ettei Yle ollut kiinnostunut maksamaan suuria summia kisojen tv-oikeuksista vaan hävisi tarjouskilpailun ainakin omassa mittakaavassaan oikeuksista paljon maksaneelle PTV:lle. Niinpä turnaus näkyi vain harvan suomalaisen vastaanottimesta PTV-kanavalta. Millainenhan vaikutus olisi ollut historiaan, jos myös vuoden 1995 kisat olisivat olleet piilossa PTV:llä?
Kiekkokansa-kirjassa kerrotaan PTV:n näkyneen vuonna 1994 miljoonalle suomalaiselle ja että vuoden 1994 MM-finaalilla Suomi–Kanada oli 1 070 000 katsojaa. Uskoo ken tahtoo. Ylen näyttämällä vuoden 1995 finaalilla taas oli 2 350 000 katsojaa. Jos ensimmäinen maailmanmestaruus olisi siis tullut PTV:n näyttämänä, katsojaluvut olisivat jääneet — kenties selvästikin — alle puoleen toteutuneesta.
Kun MM-kisojen urheilullinen taso Neuvostoliiton hajoamisen myötä putosi, kääntyivät Suomen menestys ja suomalaisten kiinnostus kisoja kohtaan vastaavasti nousuun. Ironista on sekin, että NHL-kauden 1994—1995 viivästyttyä työsulun vuoksi Ruotsin MM-kisoissa 1995 ei pelannut yhtäkään NHL-pelaajaa. Kun NHL:ssä pelasi tuolloin 26 joukkuetta, joilla kullakin oli noin 25 pelaajan kokoinen joukkue, voidaan sanoa, että maailmanmestaruuskisojen nimellä kutsutusta turnauksesta puuttuivat maailman 650 parasta jääkiekkoilijaa. Tietenkin osa 650 parhaasta saattoi pelata Euroopassa, vaikka KHL:n kaltaista semikorkean profiilin sarjaa ei vielä tuolloin pelattukaan, mutta itse asiaa se ei muuta miksikään: Suomen urheilukulttuuria vahvasti muokannut ja kansalliseksi tähtihetkeksi noussut kultamitali voitettiin höpöhöpötason turnauksessa.
Iloa se ei kuitenkaan pilannut, sillä myytti menestymään kykenemättömästä Suomesta murtui ainakin hetkeksi. Ruotsi kaatui finaalissa ylivoimaisesti kotikaukalossaan. Jääkiekkomaajoukkueesta tuli ensimmäinen kansainvälisesti pärjäävä suomalainen palloilumaajoukkue. Suomi oli noussut lamasta ja Nokia teki nousuaan. Vuoden alusta lähtien maa kuului Euroopan unioniin. Sodan päättymisestä tuli täyteen 50 vuotta, ja kultaleijonat rinnastettiin sotaveteraaneihin. Suomen ilmavoimat saattoivat joukkueen kotimaan kamaralle.
Suomi on Kyproksen, Kreikan ja Sveitsin ohella Euroopan ainoa maa, jossa yleinen asevelvollisuus on edelleen voimassa, ja armeijaan ja sen myötä sotilaalliseen isänmaallisuuteen suhtaudutaan Suomessa eurooppalaisittain harvinaisen myönteisesti. Tässäkin mielessä harvinaisen väkivaltainen joukkuepeli jääkiekko sopii suomalaisille harvinaisen hyvin: laji on helppo yhdistää maskuliiniseen maanpuolustushenkeen. Euroviisuedustaja Paradise Oskar olisi ollut liian homomyönteinen esiintyjä Leijonien kultajuhliin vuonna 2011, joten joukkue päätti, ettei Oskar juhlissa esiinny. Jääkiekon MM-kisat ovat nimenomaan niiden mieleen, jotka syövät lihaa, ovat konservatiivisten sukupuoliroolien kannalla ja pitävät tärkeänä, että kaikki suomalaiset nuoret miehet käyvät armeijan. Ja näin ajattelevia ihmisiähän Suomessa riittää.
Helsingin Sanomien Pekka Mykkäsen 7.5.2015 julkaistussa artikkelissa MM-kullan merkitystä Suomelle pohtivat Martti Ahtisaari ja Kalervo Kummola:
Presidentti Martti Ahtisaari uskoo, että Suomen ensimmäinen jääkiekon maailmanmestaruus tasan 20 vuotta sitten 7. toukokuuta 1995 auttoi Suomen irti 1990-luvun alun lamasta. Ahtisaaren mukaan voitto valoi uskoa vuosien talouskurimuksen synkentämiin suomalaisiin.
"Minä luulen, että jääkiekon maailmanmestaruus auttoi meitä pääsemään lamasta irti. Silloin tajuttiin, että jos me oikein yritämme, niin hemmetti, me voimme tehdä mitä vain", Ahtisaari kertoo tänään torstaina julkaistavassa HSTV:n minidokumentissa.
Urheiluhulluksi itsensä määrittelevän Ahtisaaren mukaan Suomessa oli suuri tilaus menestystarinoille, ja sellaiseksi valtavan kansanriehan aiheuttanut kiekkokulta kelpasi. "Me kaipasimme kovasti jotain menestystä, ja tästä se nousu sitten oikeastaan lähti liikkeelle."
Myös Suomen Jääkiekkoliiton puheenjohtaja Kalervo Kummola kertoi dokumentinteon yhteydessä, että jääkiekkomenestys valoi suomalaisiin itsevarmuutta. Hänen mukaansa "Suomi oli surullisessa mallissa" 1990-luvun alussa.
"Siitähän ei ole tieteellistä tutkimusta, mutta olen aivan varma, että sen henkisen laman lopetti osittain tämä mestaruus", Kummola sanoi.
C-tason hassutteluturnaus — joka ainoa vuosi
Jääkiekkoilijoita on vaikea laittaa objektiivisesti paremmuusjärjestykseen, mutta 50 parhaan pelaajan lista NHL 15 -videopelin pelaajista lienee kelvollinen tähän tarkoitukseen. Noista viidestäkymmenestä tämän kevään MM-turnauksessa pelasi laskujeni mukaan yksitoista (laskin mukaan Aleksandr Ovetškinin, joka tuli pelaamaan Venäjän kahdessa viimeissä ottelussa). Syystä puhuttiinkin kovatasoisimmasta MM-turnauksesta vuosikausiin.
NHL-pelaajien kieltäytyminen MM-kisoista on nykyään arkipäivää jopa Suomessa, jossa MM-kisojen arvostus on kuitenkin yleisön silmissä erittäin korkealla. Huippumaista parhaitaan saa kisoihin mukaan lähinnä Venäjä, jolle jääkiekolla on kylmästä sodasta lähtien ollut suuri merkitys kansalliselle identiteetille ja taistelulle länsimaailmaa vastaan.
Ylipäätään MM-kisojen järjestämiseen joka vuosi on vain yksi syy: raha. Köyhälle ja NHL:n puristuksessa sätkivälle IIHF:lle MM-turnaus on kultakaivos, joka sen kannattaa järjestää niin usein kuin mahdollista. Etenkin olympiavuosina pelattavien MM-kisojen mielekkyyttä on arvosteltu niin rajusti, että asia on ollut esillä jopa MM-kisoihin niin kritiikittömästi suhtautuvassa suomalaisessa mediassa, mutta ei ole näköpiirissä, että IIHF olisi niistäkään valmis luopumaan. 16 maan laajuisena kisat on pidetty giganttisista urheilullisista tasoeroista huolimatta siksi, että valtava markkina-alue Saksa pysyisi A-sarjassa.
Kiinnostaako jääkiekko suomalaisia?
Jääkiekon MM-kisojen tv-oikeudet nykyään omistava MTV on yrittänyt tuotteistaa MM-kisoja ja tienata siirtämällä ottelut maksukanaville. Ongelmana asiassa on se, että Suomen ottelut on lain mukaan näytettävä ilmaiskanavilla. Tätä ongelmaa MTV on yrittänyt ratkoa selostajakikkailulla. Hyvin heikolla jääkiekkoasiantuntemuksella varustettu Antero Mertaranta on noussut sen luokan kansallissankariksi, että hänen selostustaan kuullaan Suomen otteluissa maksukanavalla, kun taas ilmaiskanavan katsojat saavat tyytyä toiseen suomalaiseen selostajaan. Tämäkään ei ole auttanut, ja maksullisen MM-kisapaketin myynti on ollut erittäin haasteellista. Jääkiekon MM-kisojen näyttäminen on ollut kanavalle tappiollista toimintaa.
Tilanne kuvaa hyvin sitä, kuinka vähän MM-turnauksesta sen urheilullisen puolen vuoksi kiinnostuneita Suomessa lopulta on. Ihmisiä eivät kiinnosta muiden joukkueiden ottelut tai pelien analysoiminen; leijonajoukkueen otteiden ohella ainoaksi kiinnostavaksi asiaksi kansan syvien rivien keskuudessa on noussut kommentaattorin joka kerta yhtä hassu pukuvalinta. Urheilujournalismissa tilanne näkyy siinä, että sen pahemmin Urheilusanomat kuin Urheilulehtikään eivät kevään 2015 kisaennakoissaan analysoineet edes Suomen pahimpien kilpailijoiden joukkueita kuin aivan minimaalisilla pikku teksteillä. Erillisiä liitteitä, kuten jalkapallon arvokisoista, jääkiekon MM-kisoista ei julkaista. Äkkiseltään se voi tuntua yllättävältä, mutta tässä kohden voinemme luottaa kysynnän ja tarjonnan lakiin. Kuinka moni somessa tuomaritoiminnasta itkevä olisi kiinnostunut oikeasti syventymään kisoihin Suomen pelien katsomista enemmän esimerkiksi ennakkolehden ostamalla?
Sekin on syytä ottaa esille, että harrastajamäärissä mitaten jalkapallo on Suomessa joukkuelajeista selvä ykkönen. Vuonna 2010 rekisteröityneitä jalkapalloilijoita oli maassa noin 120 000, jääkiekkoilijoita vain 65 000. Näihin lukemiin nähden tuntuu johdonmukaiselta, että aitoja jalkapalloihmisiä on Suomessa paljon enemmän kuin jääkiekkoihmisiä. Jalkapallo on osana huomattavasti useamman suomalaisen arkielämää kuin jääkiekko.
Kun Suomi pelasi vuosina 2012 ja 2013 jääkiekon MM-kisoja isäntämaana, katsomossa oli Suomen otteluiden aikanakin hiirenhiljaista. Kun Suomen jalkapallomaajoukkue pelaa kotiotteluitaan Olympiastadionilla, pohjoiskaarteen on miehittänyt tuhatpäinen joukko ottelua seisten katsovia ja ääntä pitäviä kannattajia. Vierasotteluihinkin matkaa parhaimmillaan nelinumeroinen kannattajajoukko, joka hassujen hattujen sijaan pukeutuu normaalisti ja osallistuu pelitapahtumaan omalla äänenkäytöllään. Vaikka yleisömäärien ja myös maajoukkueen herättämän kiinnostuksen osalta jääkiekko on valovuosia edellä, maajoukkuepelien tunnelman kohdalla tilanne on päinvastainen: jääkiekkomaajoukkueen takana ei ole minkäänlaista organisoitua kannattajatoimintaa.
Mistä se kertoo? Uskoakseni samasta kuin maksukanavamyynnin ongelmat ja kisaliitteiden olemattomuus: ketään ei kiinnosta tarpeeksi, jotta jaksaisi tehdä muutakin kun katsoa matsia sohvalla ja päivittää Facebookia. Paikan päälle matkustaneet ovat ryyppäämässä, pukeutumassa hassusti ja vähän ehkä katsomassa kiekkoa — he eivät ole intohimoisia lajifriikkejä toisin kuin vaikkapa jalkapallomaajoukkueen mukana matkaava porukka. Vaikka jääkiekon MM-turnaus on koko kansaa kiinnostava urheilutapahtuma, aidosti intohimolla siihen suhtautuu äärimmäisen harva. Oikeat jääkiekkoihmiset taas eivät kiinnostu MM-turnajaisista eivätkä samastu lajia ymmärtämättömään massaan, joka seuraa jääkiekkoa 15 päivää vuodessa ja uskoo, kun Mertaranta sanoo että Petri Kontiolan iskiessä viiden sekunnin ajan poikittaista mailaa vastustajan päähän tilanteessa ei ollut jäähyn arvoista rikettä.
Suomen kansa, urheilu ja sosiaalisuus
Usein sanotaan, että Suomi ei ole urheilu- vaan menestyshullu maa. On kyse sitten mistä palloilulajista tahansa, kansalliset sarjat eivät esimerkiksi länsinaapureihin verrattuna vedä kovin suuria yleisömääriä. Asiassa riittäisi pohdittavaa pidemmäksikin aikaa, mutta toisen maailmansodan vahva läsnäolo vielä 2010-luvunkin Suomessa lienee yksi syy. Kansallisidentiteetti on suomalaisilla vahva, ja myös penkkiurheilijan roolissa maajoukkueet ovat suomalaisille paljon seurajoukkueita suositumpia samastumisen kohteita. Esimerkiksi jalkapallossa Suomen maajoukkue nauttii seurafutikseen verrattuna eurooppalaisessa vertailussa massiivista suosiota, on mittarina sitten yleisömäärä stadioneilla tai kannattajakatsomon koko.
Jääkiekon MM-kisoilla riittää Suomessa seuraajia, mutta liigan yleisökeskiarvo on jämähtänyt viiden tuhannen tuntumaan. On selvää, että suomalaiset eivät ole mitenkään poikkeuksellisen urheiluhullua kansaa, mutta ovatko he edes sanonnan uudistetun version mukaisesti menestyshulluja? Kenties kansalliselta itsetunnoltaan vajavaiset, kahden suuremman ja urheilussa paremmin menestyneen maan välissä kyhjöttävät suomalaiset todella kiinnostuvat lajista kuin lajista, jos on mahdollisuus nähdä suomalaisvoitto.
Silti vielä paremmin suomalaista urheilukulttuuria kuvannee sana sohvallaistumishulluus. Yksikään urheilulaji ei kerää säännöllisesti maan väkimäärään nähden kovin suuria yleisömääriä. Myöskään liikunnan harrastaminen ei ole erityisen suosittua: esimerkiksi uusimman lasten ja nuorten liikuntakäyttäytymistutkimuksen mukaan liikuntaa tulee edes suositusten verran vain joka viidennelle kouluikäiselle. Yhteistä urheilutapahtumissa käymiselle ja urheilemiselle on se, että ne molemmat ovat yhteisöllisiä ja sosiaalisia tapahtumia. Ensinkin uudet pullamössösukupolvet ovat liian laiskoja urheilemaan itse, mikä näkyy muun muassa maahanmuuttajataustaisten valtavassa määrässä nuorten jalkapallomaajoukkueissa. Kantasuomalaiset vanhemmat patistavat lapsensa pysymään kotona e-urheilemassa ja välttelemään ulkomaailman vaaroja, kun taas maahanmuuttajien jälkikasvu tottuu joukolla urheillen yhteisölliseen vapaa-ajanviettoon kodin ulkopuolella jo pienestä pitäen.
Suomalaiset ovat myös liian sisäänpäinkääntyneitä osallistumaan yhteisöllisiin urheilutapahtumiin edes katsojan roolissa. Siinä missä sosiaaliset urheilutapahtumat sopivat yleiseurooppalaiseen kulttuuriin, jossa vapaa-aikaa vietetään ihmisten ilmoilla, television katsominen yksin kotona kyhjöttäen on enemmän suomalaisten mieleen. Kun tähän vielä ynnätään militaristinen käsitys isänmaallisuudesta ja jääkiekon sotaisa väkivaltaisuus sekä suomalaisten epätoivoinen hinku menestyä vaikka sitten miten tasottomassa urheilutapahtumassa, jääkiekon MM-turnaus on kuin suomalaisia penkkiurheilijoita varten luotu.
Lähteet
Jokisipilä, Markku:
Punakone ja vaahteranlehti. Helsinki: Otava, 2014.
Kiekkokansa. Heiskanen, Benita & Salmi, Hannu (toim.). Helsinki: Teos, 2015.
Kumpulainen, Harri:
Jalkapallopääkaupunki. Kertomus helsinkiläisestä jalkapallosta. Helsinki: Markkinointiviestintä Kärki, 2014.
Mykkänen, Pekka: Ahtisaari HSTV:n kiekkodokumentissa: MM-kulta 1995 auttoi Suomen irti lamasta. Helsingin Sanomat 7.5.2015.
Rantanen,
Kimmo: Jääkiekon SM-liigan kaupallistuminen ja viihteellistyminen
1970-luvun puolivälistä lähtien. Pro gradu -tutkielma, Itä-Suomen
yliopisto. Joensuu: 2010.
Wickström, Mika:
HIFK—Jokerit. Taistelu Helsingin herruudesta. Helsinki: Tammi, 2012.
