Viikon biisi 11/2015: Primordial – No Nation on This Earth

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Primordial – No Nation on This Earth
(albumilta To the Nameless Dead, 2007)

Irlantilainen Primordial on ollut viimeisten kymmenen vuoden aikana varmasti yksi maailman hehkutetuimmista metallibändeistä, ansaitusti. Jos bändien nimet tuntuvat monesti olevan nuoruuden kuningasideoita, joihin sitten vain totutaan ja joista pidetään kiinni kuin rakkaista muistoista, niin Primordialin kohdalla nimivalinta on harvinaisen onnistunut – niin lyriikoissaan kuin musiikissaan bändi on aina ammentanut alkukantaisesta, ajattomasta ihmisluonnosta, yleensä melko negatiiviseen sävyyn. Primordialille ihmiskunnan historia on ollut ennen muuta verinen sarja tragedioita.

Jo debyyttialbumi Imrama (1995) esittelee yhtyeen, jota ei voi erehtyä luulemaan miksikään muuksi kuin juuri Primordialiksi. Alkukantainen rytke ja rääkyminen yhdistyvät omalaatuisella tavalla puhuttuihin ja laulettuihin osuuksiin ja erikoisiin suvantokohtiin. Neljä ensimmäistä albumia eroavat toisistaan varsin suuresti, mutta jollain tavalla edellisen virkkeen kuvaus osuu silti niihin kaikkiin. Omiin korviini nämä neljä levyä näyttäytyvät kaikki epätasaisina ja jossain määrin kulmikkaina kokonaisuuksina, joissa parhaisiinkin biiseihin tuntuu aina eksyneen keskinkertaisempiakin osioita. Alkupään tuotannosta oma suosikkini on kakkoslevy A Journey's End (1998).

Vuodesta 2001 lähtien muuttumattomana pysynyt kokoonpano. Toisena vasemmalta sanoittaja ja laulaja Alan Averill aka A. A. Nemtheanga, keskellä kitaristi ja pääasiallinen biisinikkari Ciáran MacUiliam. Muita en tähän hätään tunnista.

Viidennellä levyllään The Gathering Wilderness (2005) Primordial esittäytyi ylivoimaisesti melankolisimmillaan, mutta ei silti tinkinyt alkukantaisuudestaan milliäkään, vaan lähetti kuulijansa päälle edelleen kaikkea muuta kuin kliiniseksi tuotetun äänimassan. Levy ei ensimmäisillä kuunteluilla vielä nouse täyteen loistoonsa, mutta kärsivällisyys kannattaa. Seuraaja To the Nameless Dead (2007) oli bändille kaiketi jonkin sortin läpimurtolevy, jo paljon helpommin lähestyttävä, heti ensimmäisellä kuuntelulla jalat alta lyövä heavy-vaikutteinen pläjäys. Nämä kaksi levyä ovat itselleni bändin aivan ylivoimaiset merkkipaalut, jotka molemmat nappaisin epäröimättä mukaan, jos pitäisi valita kymmenen levyä mukaan autiolle saarelle. Sen sijaan Redemption at the Puritan's Hand (2011) ja Where Greater Men Have Fallen (2014) ovat olleet melko laimeita versioita To the Nameless Deadista ja esitelleet paikallaan polkevan yhtyeen, joka tuntuu jollain tavalla kasvaneen turhan suureksi ja tietoiseksi omasta suuruudestaan.

To the Nameless Deadin ensikuuntelu on varmasti vahvimpia kokemuksia, joita musiikki on minulle koskaan tarjonnut. Edelleen laittaessani levyn pitkän tauon jälkeen soimaan mieleen hiipii hämmästys: joku on keksinyt musiikin uudelleen! Hitikäs avausbiisi Empire Falls on levylle selkeä lippulaiva, mutta yhtä hyvin voi hehkuttaa erittäin yksinkertaisista palikoista valtavan suureksi maailman perustelluimman tuplabasaritykityksen voimalla kasvavaa Gallows Hymniä, aluksi massiivisella äänivyöryllä päälle hyökyvää ja lopussa uskomattoman vetäväksi tykitykseksi vapautuvaa Failures Burdenia tai itse asiassa ihan jokaista levyn seitsemästä varsinaisesta biisistä.

On vaikeaa tai varmaankin mahdotonta selittää, mikä tekee levystä (ja yhtyeestä) niin ainutlaatuisen. Ehkä kyse on jonkinlaisesta, noh, alkukantaisuuden, luonnollisuuden ja raakuuden tunnusta. Rujo soundimaailma on hyvin kaukana nykypäivän standardeista. Kauniita kosketinmelodioita tai vaikkapa naislauluja ei todellakaan kuulla, vaan Primordialin musiikki on karua, jatkuvaa myrskyä ja mylläkkää.

Kuunnellessaan To the Nameless Deadia ei ajattele kuuntelevansa mitään tyylilajia; ei tunnu siltä, että Primordialilla olisi edeltäjiä tai siltä, että se pyrkisi tekemään johonkin jatkumoon sopivaa musiikkia. Se on tullut kuin tyhjästä ja tehnyt näkemyksellisten jäsentensä kaltaista jälkeä. Primordialia luonnehditaan usein black metalliseksi, vaikka bläkkismäistä poljentoa löytyy aivan pieniä höysteitä enemmän vain Imramalta; sitä luonnehditaan hyvin usein folk metaliksi, vaikka sen musiikista ei löydy haitaria eikä viulua, se ei laula menninkäisten ryyppäjäisistä tai myyttisistä jumalista eikä soita folkahtavia melodioita. Sen musiikissa ei ole joitain akustisia kitaranäppäilyjä lukuun ottamatta lainkaan folkia, mutta silti bändin lokeroiminen folk metaliksi näyttää olevan monille luontevaa. Minusta tämä kuvaa hyvin sitä, kuinka bändi onnistuu tavoittamaan tietynlaisen... sanotaan nyt vaikka alkukantaisuuden tunteen ilman halpoja, päälle liimattuja folk-elementtejä. Sanoituksista pakanallista folk-henkeä toki löytyy, vaikka niissäkin pysytellään kaukana tyypillisistä folk metal -kliseistä.

Bändin soundia kuvaillessa on erikseen vielä nostettava esiin Primordialin rumpusetin takana vuodesta 1997 lähtien istuskellut Simon O'Laoghaire. Mitään en rumpujenkaan soitosta tiedä, mutta silti korva keskittyy usein Primordialia luukuttaessa kuuntelemaan juuri O'Laoghairen soittoa. Jos jossain bändissä, niin Primordialissa rumpalilla on valtava rooli tunnelman luomisessa. Taannoin bändi jopa erotti O'Laoghairen riveistään, kun miehen keikkakunto ei ollut toivotulla tasolla, mutta kutsui hänet hyvin pian takaisin huomattuaan, että Primordial ilman O'Laoghairea ei ole enää Primordial. Ajattelin listata tähän ne biisit, joita To the Nameless Deadiltä kannattaa erityisesti rumpujen osalta kuunnella, mutta tajusin, että joutuisin listaamaan ne kaikki. Silti on pakko mainita erikseen Empire Fallsin viimeinen kertsi sekä Gallows Hymnin ja Failures Burdenin loppumylläkät.

Pasifismia soturimetallin kuoressa

To the Nameless Deadin kannessa komeilee pohjoisesta Irlannista löytyvä ensimmäisessä maailmansodassa kuolleille irlantilaisille omistettu patsas. Otsikollaan levy puolestaan omistaa itsensä kaikille nimettöminä loputtomasti ihmishenkiä vieneissä sodissa kuolleille. Kansivihkon takakannessa on sumea kuva päättymättömistä ristien riveistä; eräs vihkon kuvista esittää sotatantereella siellä täällä lojuvia ruumiita. Mittaamaton määrä ihmisiä on uhrannut elämänsä turhan takia, ja laulaja-sanoittaja Alan Averill kuulee Empire Fallsissa heidän syyttävät, katkerat sanansa: "every empire will fall / every monument crumble / forgotten men who watch the centuries / whose silent words rise up in betrayal".

Averillilla on ollut hyvin poikkeuksellinen tapa kirjata kansivihkoon yleiskuvaus levyn sanomasta ja myös kommentit yksittäisille kappaleille (Redemption at the Puritan's Handilla hän tosin luopui tästä tavasta). To the Nameless Deadin avaussanoissa Averill kertoo muun muassa seuraavaa:

"If there is a rough theme running through some of To the Nameless Dead it is one of nationhood. What is it that makes a people believe a land is theirs, their nation? That nameless men and women who become nothing but statistics would give their lives defending or attempting to acquire land."

Avauskappale Empire Falls huudattaa bändille hyvin epätyypillisessä kertosäkeessään "where is the fighting man?", ja moni kuulija maastohousuissaan ajattelee sen varmasti militaristiseksi kehotukseksi lähteä sotaan. Kuitenkin kappaleen ja koko levyn keskeinen sanoma on siinä, kuinka turhaa elämän uhraaminen jonkin satunnaisen maapalan vuoksi on. "When I walk the streets of towns and cities all over this world I see statues of long dead men and women", Averill kirjoittaa Empire Fallsin kommenteissaan, ja siitä on helppo vetää viiva levyn kansitaiteeseen. Ihmiskunnan historia on täynnä turhaa verenvuodatusta, ja sama sen kuin jatkuu joka puolella maapalloa. Hyvin samankaltaisia ajatuksia liikkui muuten myös päähenkilö Hautamaan päässä Sentenced-kitaristi Sami Lopakan esikoisromaanissa Marras (2014).

To the Nameless Deadin päätöskappale No Nation on This Earth kyselee, että "tell me what nation on this earth / is not born of tragedy / that has not felt such harsh weapons / wielded by cruelty's desire" ja löytää vastauksen otsikostaan. Jälleen julma, verenhimoinen ihmisluonto näyttäytyy hyvin negatiivisessa valossa: "pile the bodies on the pyre / warm the old heart of the earth / this is no place for faith, nor for hope / just a journey through the darkest of nights".

Musiikillisesti No Nation on This Earth on kaksijakoinen: alkupuolisko tuntuu lähinnä johdatukselta loppuminuuttien uskomattoman jylhään kliimaksiin ja Averillin äärimmäisen tunteellisesti laulamiin viimeisiin riveihin. Muistutus siitä, miten valtiot ovat syntyneet ja mistä sotimisessa on kyse, tuntuu piikiltä sotalarppaavien folk metal -bändien lihaan. Primordial soutaa vastavirtaan, ja "where is the fighting man? / I am he" tuntuu Alan Averillin suusta erittäin oikeutetulta julistukselta.

Averill on yhteiskunnallisista asioista nettiin kirjoittavana, poliittisesti suuntautuneena ihmisenä metallibändin keulakuvaksi melko harvinaislaatuinen. Viimeisiksi sanoiksi lainaan Averillia alle linkitetystä Imperiumin haastattelusta, jossa hän muun muassa kehottaa ihmisiä suhtautumaan kulttuuriinsa myönteisimmin, ilman vihaamista. Niinpä niin – Suomessa sotapäällikkö Carl Gustaf Mannerheim äänestettiin "suurimmaksi suomalaiseksi" lähes 29 prosentin äänisaaliilla, kun vaikkapa suomen kirjakielelle pohjan rakentanut Mikael Agricola sai tyytyä reiluun 4 prosenttiin.

"Mitä minä olen, pelkkä laulaja bändissä ja tippa valtameressä, mutta täytyy minun tehdä jotain. Miksi me olisimme tässä puhumassa toisillemme, jos laulaisimme zombeista, nopeista autoista, siitä kuinka paljon kaljaa juon ja kuinka metallia olemme? Emme olisi, koska mitä helvettiä se tarkoittaa kenellekään? Ei se tarkoita mitään. Vaikka emme todennäköisesti tule tekemään minkäänlaista vaikutusta, on tärkeää seisoa asioiden takana ja yrittää. Omalla reaktiollasi synnyttää reaktio. On tärkeää mennä ja sanoa ihmisille, että voit käyttää suhdettasi kulttuuriisi myönteisellä tavalla. Sen ei tarvitse olla vain sokeaa, alastonta vihaa. Voit yrittää sanoa jotain siitä, mitä olet suhteessa tähän maailmaan ja tuoda sen lapsillesi. Primordial on synkkä bändi, mutta se ei ole ilman pientä valonpilkahdusta. Kenties kun se on pimentynyt, olemme mennyttä, lopussa ja valmiita. Kun tuo valo on olemassa, on vielä jotain, jonka vuoksi taistella. Joten siksi teen tätä."

Levyn muita huippuhetkiä

Empire Falls
Gallows Hymn
Failures Burden
Heathen Tribes

Lisää aiheesta

Primordial-haastattelu Imperiumissa
Primordial-haastattelu vuodelta 2007 Korroosio.fi:ssä
Levyarvio Imperiumissa