Suurimpien futismaiden jalkapallohistoriikkeja on löydettävissä englannin kielellä varsin kattavasti: vain muutamia mainitakseni Morbo (Espanja), Calcio (Italia), Brilliant Orange (Hollanti), Tor! (Saksa) ja suomeksikin saatavilla oleva Futebol (Brasilia) ovat ansiokkaasti kartoittaneet käsiteltävänä olevan maan jalkapalloa monelta kantilta. Sen sijaan eksoottisempien futismaiden ja jopa -mantereiden kohdalla on hiljaisempaa.
Tähän huutoon vastaa vuonna 2009 ilmestynyt Ian Hawkeyn teos Feet of the Chameleon, alaotsikoltaan The Story of African Football. Aihealue ei siis ole varsinaisesti maltillinen: kolmeensataan sivuun on yritetty tiivistää kokonaisen valtavan mantereen historia sen suosituimman urheilulajin osalta. Koska kaikkea ei kannata yrittääkään kertoa, täytyy rajauksia tehdä kovalla kädellä, ja Hawkeyn fokus on pitkälti Afrikan parhaiden jalkapallomaiden maajoukkueissa sekä erityisesti afrikkalaismaiden MM-lopputurnaustaipaleissa. Tämä lienee sikäli perusteltua, että juuri MM-kisoissa Afrikan jalkapallo on ollut suurimpien länsimaalaisten massojen näköpiirissä, ja aihealueensa pioneeriteokselle jäävuoren huipun perusteellinen esittely on paikallaan. Feet of the Chameleon onkin afrikkalaisen futiksen tärkeimpiä hetkiä muisteleva historiikki, ei fiilistelevä futismatkailukirja.
Vuoden 1998 kisoista lähtien Afrikan kiintiö on ollut viisi MM-paikkaa, ja vuosien 1998–2010 kisoista kerrotaan vain afrikkalaismenestyjien taipaleet, mutta aiemmin mukana olleiden yhteensä 13 joukkueen kisataipaleista lähes kaikki käydään tarkasti läpi. Kovin yksityiskohtaisiin ottelukuvauksiin Hawkey ei kuitenkaan onneksi sorru. Esimerkiksi vuoden 1974 Zairen monesti MM-historian heikoimmaksi arvellun joukkueen tarina tulee kirjassa valaistuksi – ja vielä vuoden 2014 MM-kisoistakin tutut riitelyt bonuksista saavat lukijan epäilemään, oliko Zairen tuolloinen joukkue niin huono kuin etenkin toisen kierroksen 0–9-tappio Jugoslavialle saattaisi numeroita katsomalla antaa syytä olettaa.
Kuten alaotsikko vihjaa, kirja kertoo paljon nimenomaan tarinoita. MM-kisatarinoiden lisäksi mukana on esimerkiksi kiehtova kertomus Algerian "maajoukkueen" synnystä, siitä, kuinka joukko pelaajia jätti työnanantajilleen kertomatta ranskalaiset seuransa ja lähti kiertämään maailmaa epävirallisena Algerian maajoukkueena, kotimaansa puolesta piittaamatta mahdollisista seuraamuksista. Aivan maailman kovimpia joukkueita se ei juuri kohdannut, mutta pelkästään vierasotteluja pelanneen ryhmän 91 ottelusta keräämä saldo 65–13–13 antaa silti osviittaa joukkueen tasosta. Kesällä 2014 Algeria pääsi ensi kertaa historiassaan jatkoon MM-lopputurnauksessa.
Toinen koskettava kertomus käsittelee Sambian maajoukkueen nousua, tuhoa ja uutta nousua 1990-luvun alkuvuosina. Koko Sambian maajoukkue sai surmansa lento-onnettomuudessa huhtikuussa 1993, kun säästösyistä kelvottomilla vanhoilla sotilaskoneilla lentäminen maksoi mahdollisimman kalliisti. Reissusta onnekseen poisjäänyt pelaaja kertoo joukkueen tavanneen vitsailla, että "tämä kone vielä tappaa meidät". Ainakin tuohon aikaan oli yleistä, että afrikkalaisjoukkueet jättivät karsintaurakkansa kesken, koska matkustaminen vierasotteluihin kävi yksinkertaisesti liian kalliiksi.
 |
| Sambian vuoden 2012 mestaruus ei tähän kirjaan ehtinyt. |
Yksittäisten joukkueiden tarinoiden esittelyn sekaan tervetulleen poikkeuksen tuo Etelä-Afrikkaa käsittelevä luku, jossa paljon huomiota saa myös kirjassa muuten harmittavan vähälle jäävä seurajoukkuefutis. Kuten Algerian itsenäisyystaistelussa, myös Fifan bännissä vuosikymmenten ajan olleen Etelä-Afrikan kohdalla jalkapallo peilaa osuvasti maan yleistä ilmapiiriä.
Kuusi vuotta vanhana kirja on jo tietysti aavistuksen vanhentunut. Etelä-Afrikan MM-kisat tulivat ja menivät, kesällä 2014 nähtiin ensi kertaa kahden afrikkalaisjoukkueen etenevän jatkoon MM-turnauksessa, ja sambialaisessa jalkapallossa eräs ympyrä sulkeutui vuonna 2012 maan napatessa ensimmäisen Afrikan-mestaruutensa – finaali pelattiin Gabonin Librevillessä lähellä 19 vuoden takaista onnettomuuspaikkaa. Jokainen ottelun nähnyt varmasti muistaa, kuinka tunteikas hetki mestaruus näytti sambialaispelaajille olevan.
Viisisivuinen tilasto-osuus ajaa mainiosti asiansa, vaikka etenkin Afrikan maiden saavutuksia nuorten MM-kisoissa jäinkin hieman kaipaamaan. Nuorten kisoissa menestys on ollut aivan toista luokkaa kuin aikuisten tasolla, monien mielestä siksi, että afrikkalaisjoukkueet peluuttavat kisoissa sallittua vanhempia pelaajia, mutta tähän kysymykseen tai nuorten kisoihin ylipäätään Hawkey ei kirjassaan kajoa.
Hawkeyn taustatyö kirjaan on sanalla sanoen vaikuttavaa jälkeä. Useammassakin Afrikan maassa työskennellyt toimittaja todella tuntee asiansa. Haastateltavia on kirjassa suorastaan valtava määrä, mikä on luonnollisesti erittäin iso plussa. Ensi käden tietoa on paitsi Eto'on, Drogban ja Kanun kaltaisilta modernin ajan maailmantähdiltä, myös tuntemattomammilta, mutta sisällön kannalta oleellisilta ihmisiltä. Kuitenkaan Hawkey ei missään nimessä turhaan brassaile haastateltavien määrällä, vaan haastatteluista on painettu kirjaan vain sen verran kuin on oleellista.
 | |||
| Liberialainen George Weah valittiin vuonna 1995 maailman parhaaksi jalkapalloilijaksi. |
Omat lähtötietoni Afrikan futiksesta olivat pinnallinen tuntemus MM-historiasta, muutama 2010-luvulla tarkasti seurattu Cup of Nations ja mielikuva kuumista Kairon derbyistä. Seurafutiksesta en Feet of the Chameleonin luettuanikaan tiedä juuri enempää, mutta afrikkalaisesta maajoukkuefutiksesta ja jonkin verran yleisestikin Afrikan historiasta ja kulttuurista kirja sivisti. Vähäisen aiemman tietomäärän vuoksi mahdolliset asiavirheet ovat menneet ohi tutkasta, mutta ainakaan selviä ristiriitaisuuksia tai mokia en kirjassa havainnut.
Vaikka maajoukkuefutikseen keskittyminen on perusteltua, tulee kirjalle pieni miinus siitä, että seurajoukkueet, katsomokulttuuri ja kadunmiesten ja -naisten sekä kannattajien äänet jäävät kirjassa varsin vähälle huomiolle. Kun kirjassa esimerkiksi kerrotaan Kamerunissa asuvan 230 eri etnistä ryhmää, olisi mielenkiintoista tietää, millä innokkuudella kaikki nämä ryhmät tunnustavat Kamerunin värejä, jalkapallossa tai ylipäätään. Kirjan näkökulma on lähinnä linnun, yläilmoista tapahtumia – tai oikeammin lähinnä menneisyyttä – tarkastelevan harmaapäisen historioitsijan. Siinä missä esimerkiksi Morbo kertoo espanjalaisen jalkapallon lisäksi paljon espanjalaisesta kulttuurista ja mielenlaadusta, ei Feet of the Chameleon kerro Afrikan kulttuureista ja ihmisistä niin paljon kuin se toisenlaisilla painotuksilla olisi voinut. Kuitenkin jo valtava haastatteluaineisto pitää huolen siitä, ettei kirjaa voi loputtomiin moittia tylsyydestä tai pakenemisesta kaduilta ja stadioneilta pölyisiin arkistoihin.
Kirjassa käytetty englannin kielen sanasto ei ole helpoimmasta päästä, sillä vastaan tuli paljonkin itselleni tuntemattomia sanoja, mutta tavallisella suomalaisella englannin taidolla luetunymmärtäminen ei silti ole suuri ongelma. Suomenkielistä laitosta ei varmasti kannata henkeä pidätellen odotella. Jos afrikkalainen jalkapallo ja MM-historia kiinnostavat, eikä nettikauppojen opuksesta pyytämä muutamien eurojen hinta tunnu kohtuuttomalta, on Feet of the Chameleon ilman muuta lukemisen arvoinen. On vaikea kuvitella Suomesta löytyvän kovin monia jalkapalloihmisiä, joille tämä kirja ei tarjoaisi valtavasti uutta tietoa.
Lisää aiheesta
Jalkapallovallankumoukselliset-blogikirjoitus, jossa lisää Algerian maajoukkueen alkutaipaleesta
Kirja Amazonissa
Kirjan Goodreads-sivu
Muuta kirjallisuutta periferioiden jalkapallosta
Hall, Matthew: The Away Game. Sydney: HarperSports, 2000.
Montague, James: When Friday Comes. Football in the War Zone. Edinburgh: Mainstream Publishing, 2008.
Montague, James: Thirty-One Nil. On the Road With Football's Outsiders: A World Cup Odyssey. New York: Bloomsbury, 2014.
Simons, Rowan: Bamboo Goalposts. One Man's Quest to Teach the People's Republic of China to Love Football. Lontoo: Macmillan, 2008.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti