Indica – Linnansa vanki
(albumilta Kadonnut puutarha, 2007)
Indica taitaa olla aika harvinainen tapaus. Maija Vilkkumaan, Jonna Tervomaan ja nyttemmin Haloo Helsingin kaltaisia naislaulajan luotsaamia rock-bändejä on Suomessa viimeisen vajaan parin vuosikymmenen aikana riittänyt, samoin metallipuolella Nightwish-ilmiön myötä. Kokonaan naisista muodostuvia menestyneitä bändejä ei tule kuitenkaan Indican lisäksi mieleen kuin Tiktak. Mutta siinä missä Tiktak soitti muiden tekemiä biisejä, joiden sanoituksilla se ansaitusti leimautui pikkutyttöjen bändiksi, Indica tekee kaiken itse eikä ole missään nimessä pelkkä markkinakoneiston luoma tyhjä kuori. Vaikka Indican sanoitukset tuntuvat kohdistuvan lähinnä melko nuorelle yleisölle, ne ovat riittävän älykkäitä kiinnostaakseen myös aikuista kuulijaa.
Soittajien sukupuoli ja itse tekeminen ovat kuitenkin ehkä surkeimpia syitä kuunnella musiikkia, joten onnekseni voin kertoa, että Indican ansiot ovat itse musiikissa. Ensimmäisenä korvaan osuu tietenkin Jonsun omalaatuinen lauluääni, mutta etenkin juuri Kadonneella puutarhalla mainiosti käytetyt taustalaulut on mainittava jo samassa virkkeessä.
Indican sanoituksista mainitaan yleensä niiden satu- tai fantasiamaailma, ja pahimmillaan levyarvostelija saattaa dumata Indican tällaisilla perusteilla lastenmusiikiksi. Olkoonkin, että levynkansissaan Indica poseeraa kuin lauma keijukaisia, todellisuudesta vieraantuneeksi syyttely tuntuu omituiselta, kun Suomikin on täynnä lohikäärmemaailmoihinsa tai sotatarinoihinsa jämähtäneitä hevibändejä, joiden sanoituksilla ei juuri ole yhteyksiä reaalimaailmaan. Indican satumetaforista sen sijaan on hyvin lyhyt matka inhimillisen elämän kysymyksiin – jopa niin, että satumaailmassa elämistä todennäköisempi ongelma Indican sanoituksissa on liian tavanomainen ihmissuhdesoopa.
Kadonnut puutarha
Ylivoimaisesti paras kuulemistani Indica-levyistä on Kadonnut puutarha. Tuotannoltaankin se on onnistuneempi kuin hieman jalostumaton joskin silti onnistunut edeltäjänsä Tuuliset tienoot (2005) ja Tuomas Holopaisen tuottama, hieman turhan paisutteleva ja raskas, parista huippubiisistään huolimatta edeltäjiään heikommaksi jäävä Valoissa (2008). Kadonneella puutarhalla Indica tuntui löytävän oman äänensä ja onnistui luomaan paitsi edeltäjäänsä iskevämmän niin etenkin syvemmän, paremmin kuuntelua kestävän kokonaisuuden.
Suurin osa parhaasta matskusta on pakattu levyn alkuun: Viimeinen jyvä sekä etenkin Linnansa vanki ja Ulkona ovat huikean vetäviä hittejä, ja siinä välissä Ikävänkantaja on erittäin onnistunut rauhallisempi veto. Yhden heikomman biisin jälkeen Noita ja Pahan tarha ovat vielä mahtavia osoituksia Indican kyvyistä, ja vaikka vikat neljä biisiäkin ovat kelpo laatua, niin alkupuolen megalomaanisen tykityksen jälkeen loppu tuntuu väistämättä pieneltä pettymykseltä. Parhaimmillaan Indica on vetävissä poprock-ralleissa, ja vaikka ilmaisun monipuolisuus tekee tietenkin hyvää kokonaisuudelle, niin neljä puhdasta himmailupalaa on jo liikaa; Nukkuu kedolla ja Äänet jäävät väistämättä levyn heikoimmiksi hetkiksi.
Sanoituksiltaan Kadonnut puutarha piehtaroi pitkälti lähtemisen ja jäämisen kysymyksissä. Hyvin paljon on puhetta turhasta unelmoimisesta jonnekin muualle. Uni ja hiljaisuus ovat monessa biisissä parhaita paikkoja, ja ihmisten väliset henkiset etäisyydet tuntuvat pitkiltä: "tuijotat mua silmiin vaan et sisään nää" (Helmet). Ikävänkantajassa lähteminen nähdään vielä huonona ratkaisuna, mutta Pahan tarhassa se on välttämätön opinkappale: "ja juoksin harhaan / mutta polun vain löytää ken kokeilee". Noita taas kuvaa puhujan voimattomuutta itsessään elävää, kaikkeen lonkeronsa ylettävää negatiivisuutta kohtaan: "minun ruumissani asuu paha noita / se kuulee tarinoita ja tahtoo niistä jokaiseen".
Sanoitukseltaan(kin) levyn terävintä kärkeä on ilman muuta Ulkona, jossa Noidan tapaan puhutaan sisäisistä esteistä. Minulle Ulkona kertoo kuitenkin ennen muuta unelmien tavoittelusta sen sijaan, että hakisi muilta hyväksyntää – ja siitä, kuinka normeista poikkeavat tavoitteet voivat herättää ympäröivissä ihmisissä oudoksuntaa ja tuomitsemista: "inhoten katsovat kun unta näät / sun suuntaasi kääntyvät säälien päät". Asetelma kuitenkin kääntyy ympäri, ja onneton onkin se, joka säälii ja tuomitsee: "ken katsoo säälivin silmin / vain vanhenee". Radikaali oivallus on, että yleensä negatiivisena pidettynä ulkopuolisuus voi olla myös tervettä ja hyödyllistä. Levylle poikkeuksellisesti sanoitus kulkee yksikön toisessa persoonassa, mikä vahvistaa tekstin opettavaista sävyä. Ulkona on mieltä lämmittävä kehotus kulkea omaa polkuaan, ja musiikiltaankin täysosuma huikeine siltoineen ja kertseineen.
Linnansa vanki
Ehkä levyn paras biisi on kuitenkin sen kakkosraita ja ensimmäinen single Linnansa vanki, jota on joissain arvioissa syytelty varman päälle pelaamisesta – ja tottahan toki kertsissä voi kuulla melko mojovan viipaleen Ikuista virtaa. Itse en kuitenkaan kykene olemaan niin tylsä, että löytäisin tästä biisistä vikoja. Linnansa vanki on melkein itkettävän hyvä kolmen ja puolen minuutin tykitys lähes kaikkia Indican parhaita puolia, ja Indican tuotannossa yleensä vähemmälle huomiolle omissa korvissani jäävä kitaratyöskentelykin nousee nyt mahtavine ideoineen keskeiseen rooliin. Taustalaulut ovat toisessa säkeistössä paremmin paikallaan kuin missään, ja Jonsun ääni on tässä biisissä heleimmillään. Jos Linnansa vankia haluaisi kuvata jollakin adjektiivilla, se varmaankin olisi "raikas". Mutta musiikki on musiikkia ja sanat ovat sanoja, joten tämän parempaan kuvailuun en tässä ilmaisumuodossa kykene.
 |
| Peikkometsän kuningattaret. |
Sanoituksessaan Linnansa vanki käsittelee samankaltaisia teemoja kuin Noita ja Ulkona. Jälleen Jonsu ennustaa elävältä kuolemista niille joilta ei löydy ymmärrystä muita kohtaan: "jos ei osaa anteeksi antaa / kuolee paikoilleen". Ajatuksena tuntuu olevan, että on syytä juosta ennen kuin katkeruus ja viha valtaavat mielen. Lienee syytä lainata kertosäkeestä muutama rivi: "miksi mieli on ikuinen linnansa vanki / kääntelee kuvia kuin huvittaa / ja pahuutta nähdä voi missä vain tahtoo / rumuus ei rumalta tuu loppumaan". Vaaditaan aktiivista vastarintaa, jotta ei joudu linnaan. Jos asiat haluaa nähdä aina huonoina, se kyllä onnistuu ongelmitta. Loppujen lopuksi Linnansa vangin sanoma on aika pitkälti sama kuin Ulkonan: molemmat biisit ovat kasvukertomuksia ja rohkaisuja "räpiköimiseen" sen sijaan, että jäisi paikalleen vanhenemaan ja kuolemaan. Tie on kovin mutkainen, täynnä hallitsemattomia mielenliikkeitä ja vastausta vaille jääviä kysymyksiä, mutta silti – kuten Pahan tarhassakin – ainoa oikea vaihtoehto. Rumuus ei rumalta lopu, joten kyynikoita on turha yrittää miellyttää.
Entä sitten se kadonnut puutarha? Puutarha mainitaan levyllä vain sen ensimmäisessä kappaleessa, sanoiltaan kovin tavanomaisessa ihmissuhdeavautumisessa Viimeinen jyvä: "mutta älä toivoasi heitä / pidä viimeinenkin jyvä / siitä voimme kasvattaa puutarhan". Levyn nimi kertonee sen, että puutarhan kasvatus ei onnistunut – joskus täytyy vain luovuttaa. Samalla tavalla monet levyn kappaleet kertovat une(lma)n murtumisesta: tosimaailmassa ainoat vaihtoehdot ovat ongelmien läpi räpiköiminen ja pystyyn kuoleminen. Ideaalia edustava puutarha elää lapsuuden jälkeen enää unissa. Tai niin minä levyä tulkitsisin – Soundin arvostelija on kuunnellut sitä eri korvilla, sillä hänen mielestään Kadonnut puutarha on "[t]austamusiikkia kevyille roolileikeille ja vaaleanpunaiselle fantasialle".
Levyn muita huippuhetkiä
Ikävänkantaja
Ulkona
Noita
Pahan tarha
Lisää aiheesta
Soundin levyarvostelu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti