Viikon biisi 13/2015: Horse Attack Sqwad – Grime

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Horse Attack Sqwad – Grime
(tulevalta albumilta Älä koske mun hevoon, toukokuu 2015)

Villilän talleilta ponnistava hevosmiesryhmittymä Horse Attack Sqwad julkaisi vuonna 2008 Älä koske mun hevoon -nimeä kantaneen kuuden biisin ep:n, ja nyt seitsemän vuotta myöhemmin on kauppoihin saapumassa samaa nimeä kantava pitkäsoitto, peräti kuusitoista biisiä sisältävä kattaus hevosaiheista räppiä. Mikään pari kuukautta (tai tuntia) hauskalta kuulostanut vitsiprojekti ei siis ole kyseessä.

Tulevalta levyltä on aiemmin julkaistu hykerryttävä video biisistä Hevosia ei ongelmia, ja palttiarallaa viikko sitten eetterin päästetty Grime on "rap along" -videoineen yhtä huikeaa settiä. Biiseissä kerrotaan, että tallien luvattomille vieraille käy huonosti ja että H.A.S. on kovin. Ei oikeastaan muuta. Kuulostaako toimivalta reseptiltä?

Tulevan albumin kansi.

Grime – talleilta kirveen hain
kirveellä iskostan tallien lain
grime – hevoseni kallein on ain
Attila kattilas talleillain
grime – Attilaa kattilaan vain
hunneista traumoja hevosellain
grime – gourmet kaakillain
talleille yrittäjii kiloittain

Todennäköisesti ei, mutta kannattaa kuunnella ennen tuomitsemista. Sqwadin ultratekninen riimittely on ainakin maistiaisbiiseissä huippuhauskaa kuunneltavaa. Kun parissakin arvioissa DJ Kridlokkin viime vuonna ilmestyneestä Mutsi-levystä puhuttiin siitä, kuinka levyn tarkoitus on olla sanomatta mitään, ja tuotiin toimittajan lukeneisuutta näppärästi esiin heittämällä vertailuja 1800-luvun lopun ranskalaiseen kirjallisuuteen, niin saapa nähdä, mikä on arvon levyarvostelijoiden analyysi Horse Attack Sqwadista. Toki pienellä kiinnostuksella odottelen sitäkin, onko koko levy näiden kahden biisin tasoa ja voiko tällainen konsepti toimia.

Viikon biisi 12/2015: Moonspell – Scorpion Flower

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Moonspell – Scorpion Flower
(albumilta Night Eternal, 2008)

Iberian niemimaalta ei ole pahemmin kansainvälisiä populaarikulttuurin menestystekijöitä tullut, ei myöskään laajalti tunnettuja metallibändejä. Mutta poikkeus kaiketi vahvistaa säännön, ja se poikkeus on lissabonilainen goottimetalliretkue Moonspell, jolla tuntuu Suomessakin olevan kohtalaisen laaja kuulijakunta. Kotimaassaan siitä tuli vuonna 2006 Iron Maidenin ja Metallican jälkeen kolmas albumilistan kärkeen yltänyt metallibändi.

Kun bändiä luonnehditaan sanalla "goottimetalli", johdattavat mielikuvat helposti Ville Valoon tai johonkin vielä pahempaan. Helposti tulee ajateltua, että "goottimetalli" on raskaimmillaankin metallielementeillä ryyditettyä rockia vaikkapa Paradise Lostin ysärin puolivälin tai viime vuosien tuotannon malliin. Onkin heti näin aluksi parasta tehdä selväksi, että Moonspellin kohdalla kyse on jostakin ihan muusta. Tai tarkemmin sanoen myös jostakin ihan muusta, sillä tuotantoon mahtuu niin ärjympää mörssäystä kuin kokeilevaa kevyempää materiaaliakin. Kovin monia sanoja ei liene olemassa, jotka kuvailisivat kaikkia kuuntelemiani Moonspell-levyjä, mutta dramaattisuus ja kohtalokkuus tuntuvat aina olleen bändillä verissä.

Kaikki mustaa kokonaan. Vokalisti Fernando Ribeiro toisena vasemmalta.

Jo jonkin sortin klassikon asemaan nostettu debyytti Wolfheart (1995) on hyvin omaleimainen soppa runsaasti annosteltua tunnelmointia ja vauhdikkaampaa, ärinällä kuorrutettua lätkytystä. Birgit Zacherin eteeriset ja ajoittain oopperahtavatkin taustalaulut, dramaattiset koskettimet ja julistavat puheosuudet ovat läsnä jo ensimmäisellä täyspitkällä, ja Wolfheartin erityispiirteenä muihin kuuntelemiini Moonspell-levyihin verrattuna ovat monet perinnesoittimilla soitetut folk-melodiat. Olen vasta tutustumassa Wolfheartiin enkä vielä uskalla sanoa siitä varmaa mielipidettä, mutta vähintäänkin se on ilmiselvästi lahjakkaiden tyyppien väkertämä levy, joka välttelee tavanomaisia ratkaisuja kuin autoilija nopeuskameroita, mutta ei pyri keskitieltä sivuun pakotetusti vaan kovin luontevan kuuloisesti. Tuotannoltaan Wolfheart ehkä kuulostaa hieman vanhentuneelta, ei ollenkaan niin täyteläiseltä kuin vaikkapa juuri Night Eternal.

Kakkoslevy Irreligious (1996) oli äärimetallimausteet enimmäkseen sivuun jättänyt, rockahtavampi ja ilmaisultaan huomattavasti rajatumpi kokonaisuus, jonka jälkeen kokeilut kepeämmän materiaalin parissa ilmeisesti jatkuivat neljän itselleni vieraan levyn verran vuosituhannenvaihteen molemmin puolin. Memorial (2006) oli sitten hyppy selvästi tuimempaan ilmaisuun, ja seuraajat Night Eternal ja Alpha noir (2012) noudattelivat sen linjaa melko uskollisesti. Sen sijaan tuore levy Extinct löytää uusille poluille ja pyrkii örinän sivurooliin jättämällä, kertosäekeskeisillä kappaleilla ja sinfonisten elementtien maihinnousulla tarjoamaan yhtä aikaa mahtipontisia, tarttuvia ja jopa Moonspell-asteikolla dramaattisia biisejä, mutta epäonnistuu omasta mielestäni aika lailla kaikessa. Ei kuitenkaan siitä sen enempää.

Erikseen on nostettava esiin Alpha noirin deluxe-painoksen bonuslevynä julkaistu Omega White, joka on pitkään ollut ainut omaan korvaani loistava Moonspell-tuotos ja on edelleen yksi koko 2010-luvun tähän mennessä kovimpia levyjä. Omega White poikkeaa täysin Alpha noirista ja tarjoaa huikean kattauksen Moonspell-suodattimen läpi vedettyjä ei ehkä valtavan yllätyksellisiä, mutta yhtä kaikki huippuhyviä goottirock-hittejä. Niistä kenties lisää joskus toiste.

Night Eternal

Siksi toiseksi huippulevyksi on noussut tällä viikolla Night Eternal, jota en aiemmin ole osannut arvostaa. Nyt nihkeä mielipide tuntuu kummalliselta. Night Eternal on kuin melkein mustaa vanukasta: paksua, vahvaa ja tietenkin erittäin maukasta. Levyn aluksi Fernando Ribeiro latelee sanoja ilmestyskirjasta tuomiopäivän pauhauksen säestämänä, ja vastaava kohtalokkuus pysyy yllä läpi levyn. Night Eternal on Moonspelliä raskaimmillaan, enimmäkseen melko ankaraa pieksemistä etenkin goottileiman huomioon ottaen. Tuotantokin tukee bändiä tällä kertaa loistavasti, ja kun esimerkiksi Shadow Sunissa vaihdetaan yllättäen ykkösvaihteelta suoraan vitoselle, niin se todella tuntuu luissa ja ytimissä ja kääntää väistämättä suupielet ylöspäin. Night Eternal on valtavan kuuloista mäiskettä, jota Fernando Ribeiron yönmusta lauluääni ja majesteettiset örinät tukevat hienosti. Moonspellin metallisuus ei siis (tällä levyllä) ole tyhjää kohkaamista eivätkä puhtaat laulut tai muut tunnelmaa luovat elementit tunnu päälle liimatuilta, vaan lusitaanien paletissa eri värit sekoitetaan yhteen harvinaisen saumattomasti ja tyylitajuisesti. Toki kaikki ne värit ovat melkoisen tummia. Night Eternal on kokonaisuutena linjakas, mutta monipuolinen ja kappaleiden sisälläkin vaihteleva. Ja mikä tärkeintä, taso ei pääse missään vaiheessa tippumaan vaan levyn kuuntelee mielellään alusta loppuun, vaikka kenties keskivaiheen kaksikon Moon in Mercury ja Hers Is the Twilight voi laskea lätyn pieneksi suvantovaiheeksi.

Kovin syvällisesti en ole Moonspellin sanoituksiin tutustunut, sillä minusta niiden rooli tuntuu olevan lähinnä kohtalokkaan tunnelman vahvistaminen sen sijaan, että sanoituksilla olisi itsessään kovin suuresti arvoa. Rateyourmusic.com-sivusto kuvaa goottimetallin sanoituksia sanoilla "[l]yrical themes are often depressing in nature, revolving around doomed romances, tragedy, death, and general sadness", ja kuvaus sopii Moonspellin lyriikoihin melkoisen osuvasti. Night Eternal keskittyy nimeään myöten puhumaan maailman loppumisesta; ihmiskunnan loppu on käsillä, myrkkymeri erottaa rakastavaiset. Vaikka nerokasta sanataidetta ei levyltä ehkä löydy, niin toisaalta pahimpiin kliseisiinkään ei sorruta (kuten Extinct-uutukaisella) eikä kuulija tule ajatelleeksi, että onpas köykäistä lyriikkaa. Musiikki kantaa hyvin vahvaa tunnelmaa, jonka kanssa sanoituksetkin kulkevat käsi kädessä: jotenkin bändi onnistuu sanoissaankin kuulostamaan aidolta, omalta itseltään. Sanoitusten osalta Omega White on kenties hieman mielenkiintoisempi ja liikkuu lähempänä reaalimaailmaa.

Mutta siinä missä edellisen kappaleen lainauksessa esitetyt teemat ovat yleisiä monille metallibändeille, joiden musiikki on hyvin synkkää ja melankolista, Night Eternal ei omissa korvissani ole samalla tavalla masentunutta musiikkia. Hyvin, hyvin tumma levy se on, mutta kuitenkin niin eskapistinen, tosielämästä tarkoituksellisesti kaukana pysyttelevä, että tunnelma on ennemmin aavemaisen dramaattinen kuin ahdistava.

Scorpion Flower

Oli vaikeaa valita, minkä biisin nostan tämän tekstin otsikkoon. Päädyin Scorpion Floweriin, koska se on ainakin tällä päivämäärällä minulle levyn korkein huippu. Huono valinta se on siksi, että biisi voi antaa harhaanjohtavan kuvan levystä ja koko bändistä. Scorpion Flower on juuri sellaista hittimittaan tehtyä metallivaikutteista rockia, jollaisesta Moonspellin aiemmin tässä tekstissä erotin. Biisi on toinen Night Eternalin kahdesta kokonaan örinättömästä vedosta (toinen on Dreamless (Lucifer and Lilith), hieno sekin), enkä ihmettele, jos joku Scorpion Floweriin ihastuva ei saa muusta levystä juuri mitään irti. Hänelle voin varauksetta suositella Omega Whitea. Jos taas Scorpion Flower tuntuu liian pehmoiselta ja/tai hittihakuiselta, kannattaa kokeilla vaikkapa biisejä At Tragic Heights, Night Eternal ja Spring of Rage, jotka ovatkin jo monta astetta tummempaa paahtoa.

Sanoituksessa puhutaan käsittääkseni skorpionista, siis horoskooppimerkistä, joka tekee ihmisestä mystisen ja tunne-elämältään intensiivisen. Tämän selvitin guuglettamalla ja tottahan sen on oltava. Skorpiooni on tyyppi, joka vetää intensiivisellä katseellaan puoleensa, vaikka tuhoonhan se vie: "scorpion flower / token of death / ignite the skies with your eyes / and keep me away from your light". Hieman vaikeaselkoinenhan tuo sanoitus on, ja sen perusteella mitä siitä tajuan, en pidä sitä kovin kiinnostavana. Rakkaudesta ja (kauneuden) kuolemasta siinä ilmeisesti puhutaan hyvin dramaattisella ja abstraktilla tasolla, eli lyriikka on kuin goottimetallin oppikirjasta. Toki on huomautettava, että sanojenkin kohdalla on väliä paitsi sisällöllä myös muodolla, ja tässä mielessä Scorpion Flower on mielestäni ihan onnistunut; etenkin kertsin can I... -kysymyskolmikko tarttuu päähän kuin kieli talviseen lyhtypylvääseen. Anneke van Giersbergenin mahtava ääni tuo biisiin toki myös oman merkittävän lisänsä.

Levyn muita huippuhetkiä

Shadow Sun
Dreamless (Lucifer and Lilith)
Spring of Rage
First Light 

Lisää aiheesta

Ribeiron haastattelu & Scorpion Flower livenä portugalilaisella tv-kanavalla

Kirjallisuutta: Pintaraapaisu Veikkausliiga-historiaan

Joonas Sarelius & Tuomas Peltonen (toim.): Veikkausliigan tarinat ja sankarit. Helsinki: Markkinointiviestintä Kärki, 2012. 157 s. ISBN 978-952-67796-0-7

Suomalaisesta huippujalkapallosta kirjoitetut kirjat ovat harvassa. Seurahistoriikkien ohella tarjontaa ei juuri ole. 2000-luvulla lähes ainoita aiheesta julkaistuja teoksia ovat Lari Vesanderin jalkapallo-Suomen matkailukirja Pois paitsiosta (2004) ja Palloliiton 100-vuotisjuhlien kunniaksi julkaistu suomalaisen jalkapallon muhkea historiikki Rakas jalkapallo (2007). Jallu Rantasen ja Jarmo Alatensiön elämäkerrat 100 kiloa Jallua (2009) ja Tenu (2014) liikkuvat (myös) kotimaan kentillä, samoin Atik Ismailin henkilö- ja seurahistoriikin hybridi Klubin kundit (2006) sekä liigavuosikymmeniä edeltäneen ajan tähdet samojen kansien väliin niputtanut Mestaruussarjan maestrot 1960–1989 (2013).

Tähän joukkoon kuuluu myös kahden entisen jalkapalloilijan Joonas Sareliuksen ja Tuomas Peltosen toimittama kirja Veikkausliigan tarinat ja sankarit. Kirja jakaantuu kolmeen osaan: ensimmäisessä kerrotaan 25 tarinaa 22-vuotisen liigahistorian varrelta, toisessa esitellään 25 liigasankaria ja kolmas on kokoelma eri pelaajilta ja taustahenkilöiltä nyhdettyjä lyhyitä tarinoita liigavuosilta.

Veikkausliigan tarinat ja sankarit ei ole syväsukellus suomalaiseen jalkapalloon, vaan pinnallinen raapaisu liigahistorian suurimpiin hetkiin. Sivuja opuksessa on vaivaiset 157, niistäkin lähes puolet kuvia: jokaiselle tarinalle ja sankarille on varattu aukeama, josta toisella sivulla on kuva ja toisella tekstiä. Kuvituksella on kirjassa suuri rooli, mutta enimmäkseen kuvavalinnoissa on luotettu perinteisiin otoksiin otteluiden tiimellyksestä; katsomokulttuuri on esillä vain yhdessä, Turun derbyä käsittelevässä tarinassa. Ratkaisu on sikäli ymmärrettävä, että teos on nimeään myöten pitkälti pelaajista, ei kulttuurista kertova, mutta silti hieman monipuolisempi ja rohkeampi ote kuvavalinnoissa olisi ollut suotava. Kansikuva, jossa Interin kauden 2008 mestaripelaajat hipelöivät pokaalia, on sekin kovin harmaa valinta ja jättää ikävöimään Pois paitsiosta -kirjan kannen komean
soihdutusotoksen kaltaista värikkyyttä ja tunnelmaa.

Kirjan ensimmäinen, tarinoita kertova osa ansaitsee kiitosta monipuolisuudestaan. Mukana on ei-kronologisessa järjestyksessä tapahtumia liigahistorian ensimmäisestä maalista aina Joel Pohjanpalon kevään 2012 täydelliseen hattutemppuun saakka. Ilmiselvien valintojen, kuten Kuninkaan paluun tai Hakan kolmen perättäisen mestaruuden ohella esittelyn saavat unohdetummatkin hetket kuten TPV:n yllätysmestaruus 1994, Hangon IK:n taistelu liigapaikasta HJK:ta vastaan syksyllä 1996 ja TP-Seinäjoen liigavisiitti kaudella 1997; omat tarinansa saavat myös mestaruuspokaali, iäkkäimmät liigadebytantit ja toistuvat kokeilut eri sarjajärjestelmien kanssa. Ainoa tarina, joka kirjasta jää selvästi puuttumaan, on MyPan Tuomas Haapalan komealla kaukolaukauksella Saviniemen stadionilla syksyllä 2005 varmistama mestaruus. Ikuiseksi häviäjäksi tuomitun seuran ensimmäinen – ja kaikella todennäköisyydellä viimeinen – mestaruus viiden hopean ja kolmen pronssin jatkoksi olisi ilman muuta aukeamansa ansainnut.

Toinen osa esittelee 23 suurta liigapelaajaa, yhden valmentajan (Antti Muurinen) ja yhden tuomarin (Jouni Hyytiä). Jälleen mukana on selvien valintojen ohella yllättävämpiäkin vetoja ja kulttimaineeseen nousseita pelaajia Jyrki Huhtamäen ja Sakari Saarisen tapaan. Kovin lyhkäiset ja pintapuoliset henkilökuvat eivät sinällään suurempia tarjoile. Kirjan kolmas osa sen sijaan on epätyypillisempää suomalaista jalkapallokirjoittamista. Tarinat kulissien takaa – useimmiten kentän ulkopuolelta – tarjoavat mielenkiintoisen ja viihdyttävän vinkkelin suomalaisen liigapelaajan arkeen joukkueen sisäisten sakkokassojen, valmentajille tehtyjen jäynien ja ulkomailta keskellä talvea saapuvien toinen toistaan omituisempien testipelaajien myötä.

Suuren kiitoksen tekijät ansaitsevat kirjan runsaista haastatteluosuuksista. Tarinaan kuin tarinaan on haettu tekstiä elävöittäviä ensimmäisen käden tietoja sen sijaan, että tekijät olisivat kuivakasti kertoneet samat faktat, jotka jokainen kiinnostunut löytää Wikipediasta. Myös jokaiseen henkilökuvaan on haettu kerrottavaa sankarilta itseltään. Pelaajataustaiset Sarelius ja Peltonen
ovatkin saaneet kollegojensa sanaiset arkut aukeamaan ilahduttavaan tapaan.

Tuomas Haapalan unelmamaalista ja MyPan vuoden 2005
Suomen mestaruudesta kirja ei kerro.

Veikkausliigan tarinat ja sankarit kohdistaa nimensä mukaisesti kaiken huomionsa oman pääsarjamme tapahtumiin jättäen eurocuptaipaleet sivulauseisiin. Rajaus on suomalaisessa liialliseen ulkomaille kumarteluun usein sortuvassa jalkapallokulttuurissa harvinainen ja terveellä tavalla ylpeä. Oleellista kirjassa ei ole, miten hyvää suomalainen jalkapallo on kansainvälisessä vertailussa, vaan mitä suomalainen jalkapallo itsessään on. Ajatus tiivistyy jo esipuheen avausvirkkeessä: "– – Veikkausliigassa pelataan maailman parasta suomalaista jalkapalloa."

Hieman kyseenalaisena sen sijaan voi pitää tiukkaa jakoa Veikkausliigan nimellä pelattuun pääsarjaan ja sitä edeltävään pääsarja-aikaan. Suomen mestaruus ratkottiin vuodesta 1908 vuoteen 1929 cup-muotoisissa kilpailuissa, minkä jälkeen vuosina 1930–1989 mestaruudesta pelattiin – muutamaa väliin jäänyttä sotavuotta lukuun ottamatta – Mestaruussarjaksi kutsutussa sarjassa. Veikkausliiga-historian katsotaan alkaneen vuodesta 1990, vaikka kahtena ensimmäisenä kautena sarja tunnettiin Futisliigan nimellä ennen Veikkauksen astumista liigan pääsponsoriksi. Vaikka kirjan aikakauden rajaaminen moderniin aikaan on varmasti järkevä ratkaisu, jotta edes suurinpiirtein kaikki merkittävimmät tapahtumat ja pelaajat on saatu mahtumaan maltillisen kokoiseen kirjaan, tuntuu harmilliselta, että liigaorganisaation itsensä suosima keinotekoinen jaottelu saa tällaista kannatusta myös muilta tekijöiltä, vieläpä kirjamuodossa.

Eräs periaatepäätös on myös ollut jättää varsinainen tilasto-osuus pois kirjasta. Tämäkään ratkaisu ei tunnu parhaalta mahdolliselta, sillä jo muutamalle aukeamalle mahdutetut sarjataulukot ja maalipörssit olisivat tuoneet kirjalle oman mittavan lisäarvonsa.

Veikkausliigan tarinat ja sankarit on erittäin pintapuolinen ja kovin lyhykäinen, mutta aiheiltaan kattava, visuaalisesti varsin näyttävä, kieleltään sujuva ja helppolukuinen sekä kaiken kaikkiaan varsin monipuolinen ja toimiva katsaus suomalaisen jalkapallon pääsarjan vuosiin 1990–2012. Kirjasta huokuu tekijöiden asiantuntemus ja intohimo suomalaiseen jalkapalloon. Se kertoo uudemmille jalkapallon seuraajille kattavasti menneisyydestä, mutta onnistuu tarjoamaan aiheen kokeneemmillekin suurkuluttajille paljon uutta. Kulttuuriteoksikin sitä voi suurista puutteistaan huolimatta huoletta kutsua.

Viikon biisi 11/2015: Primordial – No Nation on This Earth

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Primordial – No Nation on This Earth
(albumilta To the Nameless Dead, 2007)

Irlantilainen Primordial on ollut viimeisten kymmenen vuoden aikana varmasti yksi maailman hehkutetuimmista metallibändeistä, ansaitusti. Jos bändien nimet tuntuvat monesti olevan nuoruuden kuningasideoita, joihin sitten vain totutaan ja joista pidetään kiinni kuin rakkaista muistoista, niin Primordialin kohdalla nimivalinta on harvinaisen onnistunut – niin lyriikoissaan kuin musiikissaan bändi on aina ammentanut alkukantaisesta, ajattomasta ihmisluonnosta, yleensä melko negatiiviseen sävyyn. Primordialille ihmiskunnan historia on ollut ennen muuta verinen sarja tragedioita.

Jo debyyttialbumi Imrama (1995) esittelee yhtyeen, jota ei voi erehtyä luulemaan miksikään muuksi kuin juuri Primordialiksi. Alkukantainen rytke ja rääkyminen yhdistyvät omalaatuisella tavalla puhuttuihin ja laulettuihin osuuksiin ja erikoisiin suvantokohtiin. Neljä ensimmäistä albumia eroavat toisistaan varsin suuresti, mutta jollain tavalla edellisen virkkeen kuvaus osuu silti niihin kaikkiin. Omiin korviini nämä neljä levyä näyttäytyvät kaikki epätasaisina ja jossain määrin kulmikkaina kokonaisuuksina, joissa parhaisiinkin biiseihin tuntuu aina eksyneen keskinkertaisempiakin osioita. Alkupään tuotannosta oma suosikkini on kakkoslevy A Journey's End (1998).

Vuodesta 2001 lähtien muuttumattomana pysynyt kokoonpano. Toisena vasemmalta sanoittaja ja laulaja Alan Averill aka A. A. Nemtheanga, keskellä kitaristi ja pääasiallinen biisinikkari Ciáran MacUiliam. Muita en tähän hätään tunnista.

Viidennellä levyllään The Gathering Wilderness (2005) Primordial esittäytyi ylivoimaisesti melankolisimmillaan, mutta ei silti tinkinyt alkukantaisuudestaan milliäkään, vaan lähetti kuulijansa päälle edelleen kaikkea muuta kuin kliiniseksi tuotetun äänimassan. Levy ei ensimmäisillä kuunteluilla vielä nouse täyteen loistoonsa, mutta kärsivällisyys kannattaa. Seuraaja To the Nameless Dead (2007) oli bändille kaiketi jonkin sortin läpimurtolevy, jo paljon helpommin lähestyttävä, heti ensimmäisellä kuuntelulla jalat alta lyövä heavy-vaikutteinen pläjäys. Nämä kaksi levyä ovat itselleni bändin aivan ylivoimaiset merkkipaalut, jotka molemmat nappaisin epäröimättä mukaan, jos pitäisi valita kymmenen levyä mukaan autiolle saarelle. Sen sijaan Redemption at the Puritan's Hand (2011) ja Where Greater Men Have Fallen (2014) ovat olleet melko laimeita versioita To the Nameless Deadista ja esitelleet paikallaan polkevan yhtyeen, joka tuntuu jollain tavalla kasvaneen turhan suureksi ja tietoiseksi omasta suuruudestaan.

To the Nameless Deadin ensikuuntelu on varmasti vahvimpia kokemuksia, joita musiikki on minulle koskaan tarjonnut. Edelleen laittaessani levyn pitkän tauon jälkeen soimaan mieleen hiipii hämmästys: joku on keksinyt musiikin uudelleen! Hitikäs avausbiisi Empire Falls on levylle selkeä lippulaiva, mutta yhtä hyvin voi hehkuttaa erittäin yksinkertaisista palikoista valtavan suureksi maailman perustelluimman tuplabasaritykityksen voimalla kasvavaa Gallows Hymniä, aluksi massiivisella äänivyöryllä päälle hyökyvää ja lopussa uskomattoman vetäväksi tykitykseksi vapautuvaa Failures Burdenia tai itse asiassa ihan jokaista levyn seitsemästä varsinaisesta biisistä.

On vaikeaa tai varmaankin mahdotonta selittää, mikä tekee levystä (ja yhtyeestä) niin ainutlaatuisen. Ehkä kyse on jonkinlaisesta, noh, alkukantaisuuden, luonnollisuuden ja raakuuden tunnusta. Rujo soundimaailma on hyvin kaukana nykypäivän standardeista. Kauniita kosketinmelodioita tai vaikkapa naislauluja ei todellakaan kuulla, vaan Primordialin musiikki on karua, jatkuvaa myrskyä ja mylläkkää.

Kuunnellessaan To the Nameless Deadia ei ajattele kuuntelevansa mitään tyylilajia; ei tunnu siltä, että Primordialilla olisi edeltäjiä tai siltä, että se pyrkisi tekemään johonkin jatkumoon sopivaa musiikkia. Se on tullut kuin tyhjästä ja tehnyt näkemyksellisten jäsentensä kaltaista jälkeä. Primordialia luonnehditaan usein black metalliseksi, vaikka bläkkismäistä poljentoa löytyy aivan pieniä höysteitä enemmän vain Imramalta; sitä luonnehditaan hyvin usein folk metaliksi, vaikka sen musiikista ei löydy haitaria eikä viulua, se ei laula menninkäisten ryyppäjäisistä tai myyttisistä jumalista eikä soita folkahtavia melodioita. Sen musiikissa ei ole joitain akustisia kitaranäppäilyjä lukuun ottamatta lainkaan folkia, mutta silti bändin lokeroiminen folk metaliksi näyttää olevan monille luontevaa. Minusta tämä kuvaa hyvin sitä, kuinka bändi onnistuu tavoittamaan tietynlaisen... sanotaan nyt vaikka alkukantaisuuden tunteen ilman halpoja, päälle liimattuja folk-elementtejä. Sanoituksista pakanallista folk-henkeä toki löytyy, vaikka niissäkin pysytellään kaukana tyypillisistä folk metal -kliseistä.

Bändin soundia kuvaillessa on erikseen vielä nostettava esiin Primordialin rumpusetin takana vuodesta 1997 lähtien istuskellut Simon O'Laoghaire. Mitään en rumpujenkaan soitosta tiedä, mutta silti korva keskittyy usein Primordialia luukuttaessa kuuntelemaan juuri O'Laoghairen soittoa. Jos jossain bändissä, niin Primordialissa rumpalilla on valtava rooli tunnelman luomisessa. Taannoin bändi jopa erotti O'Laoghairen riveistään, kun miehen keikkakunto ei ollut toivotulla tasolla, mutta kutsui hänet hyvin pian takaisin huomattuaan, että Primordial ilman O'Laoghairea ei ole enää Primordial. Ajattelin listata tähän ne biisit, joita To the Nameless Deadiltä kannattaa erityisesti rumpujen osalta kuunnella, mutta tajusin, että joutuisin listaamaan ne kaikki. Silti on pakko mainita erikseen Empire Fallsin viimeinen kertsi sekä Gallows Hymnin ja Failures Burdenin loppumylläkät.

Pasifismia soturimetallin kuoressa

To the Nameless Deadin kannessa komeilee pohjoisesta Irlannista löytyvä ensimmäisessä maailmansodassa kuolleille irlantilaisille omistettu patsas. Otsikollaan levy puolestaan omistaa itsensä kaikille nimettöminä loputtomasti ihmishenkiä vieneissä sodissa kuolleille. Kansivihkon takakannessa on sumea kuva päättymättömistä ristien riveistä; eräs vihkon kuvista esittää sotatantereella siellä täällä lojuvia ruumiita. Mittaamaton määrä ihmisiä on uhrannut elämänsä turhan takia, ja laulaja-sanoittaja Alan Averill kuulee Empire Fallsissa heidän syyttävät, katkerat sanansa: "every empire will fall / every monument crumble / forgotten men who watch the centuries / whose silent words rise up in betrayal".

Averillilla on ollut hyvin poikkeuksellinen tapa kirjata kansivihkoon yleiskuvaus levyn sanomasta ja myös kommentit yksittäisille kappaleille (Redemption at the Puritan's Handilla hän tosin luopui tästä tavasta). To the Nameless Deadin avaussanoissa Averill kertoo muun muassa seuraavaa:

"If there is a rough theme running through some of To the Nameless Dead it is one of nationhood. What is it that makes a people believe a land is theirs, their nation? That nameless men and women who become nothing but statistics would give their lives defending or attempting to acquire land."

Avauskappale Empire Falls huudattaa bändille hyvin epätyypillisessä kertosäkeessään "where is the fighting man?", ja moni kuulija maastohousuissaan ajattelee sen varmasti militaristiseksi kehotukseksi lähteä sotaan. Kuitenkin kappaleen ja koko levyn keskeinen sanoma on siinä, kuinka turhaa elämän uhraaminen jonkin satunnaisen maapalan vuoksi on. "When I walk the streets of towns and cities all over this world I see statues of long dead men and women", Averill kirjoittaa Empire Fallsin kommenteissaan, ja siitä on helppo vetää viiva levyn kansitaiteeseen. Ihmiskunnan historia on täynnä turhaa verenvuodatusta, ja sama sen kuin jatkuu joka puolella maapalloa. Hyvin samankaltaisia ajatuksia liikkui muuten myös päähenkilö Hautamaan päässä Sentenced-kitaristi Sami Lopakan esikoisromaanissa Marras (2014).

To the Nameless Deadin päätöskappale No Nation on This Earth kyselee, että "tell me what nation on this earth / is not born of tragedy / that has not felt such harsh weapons / wielded by cruelty's desire" ja löytää vastauksen otsikostaan. Jälleen julma, verenhimoinen ihmisluonto näyttäytyy hyvin negatiivisessa valossa: "pile the bodies on the pyre / warm the old heart of the earth / this is no place for faith, nor for hope / just a journey through the darkest of nights".

Musiikillisesti No Nation on This Earth on kaksijakoinen: alkupuolisko tuntuu lähinnä johdatukselta loppuminuuttien uskomattoman jylhään kliimaksiin ja Averillin äärimmäisen tunteellisesti laulamiin viimeisiin riveihin. Muistutus siitä, miten valtiot ovat syntyneet ja mistä sotimisessa on kyse, tuntuu piikiltä sotalarppaavien folk metal -bändien lihaan. Primordial soutaa vastavirtaan, ja "where is the fighting man? / I am he" tuntuu Alan Averillin suusta erittäin oikeutetulta julistukselta.

Averill on yhteiskunnallisista asioista nettiin kirjoittavana, poliittisesti suuntautuneena ihmisenä metallibändin keulakuvaksi melko harvinaislaatuinen. Viimeisiksi sanoiksi lainaan Averillia alle linkitetystä Imperiumin haastattelusta, jossa hän muun muassa kehottaa ihmisiä suhtautumaan kulttuuriinsa myönteisimmin, ilman vihaamista. Niinpä niin – Suomessa sotapäällikkö Carl Gustaf Mannerheim äänestettiin "suurimmaksi suomalaiseksi" lähes 29 prosentin äänisaaliilla, kun vaikkapa suomen kirjakielelle pohjan rakentanut Mikael Agricola sai tyytyä reiluun 4 prosenttiin.

"Mitä minä olen, pelkkä laulaja bändissä ja tippa valtameressä, mutta täytyy minun tehdä jotain. Miksi me olisimme tässä puhumassa toisillemme, jos laulaisimme zombeista, nopeista autoista, siitä kuinka paljon kaljaa juon ja kuinka metallia olemme? Emme olisi, koska mitä helvettiä se tarkoittaa kenellekään? Ei se tarkoita mitään. Vaikka emme todennäköisesti tule tekemään minkäänlaista vaikutusta, on tärkeää seisoa asioiden takana ja yrittää. Omalla reaktiollasi synnyttää reaktio. On tärkeää mennä ja sanoa ihmisille, että voit käyttää suhdettasi kulttuuriisi myönteisellä tavalla. Sen ei tarvitse olla vain sokeaa, alastonta vihaa. Voit yrittää sanoa jotain siitä, mitä olet suhteessa tähän maailmaan ja tuoda sen lapsillesi. Primordial on synkkä bändi, mutta se ei ole ilman pientä valonpilkahdusta. Kenties kun se on pimentynyt, olemme mennyttä, lopussa ja valmiita. Kun tuo valo on olemassa, on vielä jotain, jonka vuoksi taistella. Joten siksi teen tätä."

Levyn muita huippuhetkiä

Empire Falls
Gallows Hymn
Failures Burden
Heathen Tribes

Lisää aiheesta

Primordial-haastattelu Imperiumissa
Primordial-haastattelu vuodelta 2007 Korroosio.fi:ssä
Levyarvio Imperiumissa

Kirjallisuutta: Afrikan jalkapallohistoria 300 sivussa

Ian Hawkey: Feet of the Chameleon. The Story of African Football. Lontoo: Anova Books, 2009. 312 s. ISBN 9781906032715

Suurimpien futismaiden jalkapallohistoriikkeja on löydettävissä englannin kielellä varsin kattavasti: vain muutamia mainitakseni Morbo (Espanja), Calcio (Italia), Brilliant Orange (Hollanti), Tor! (Saksa) ja suomeksikin saatavilla oleva Futebol (Brasilia) ovat ansiokkaasti kartoittaneet käsiteltävänä olevan maan jalkapalloa monelta kantilta. Sen sijaan eksoottisempien futismaiden ja jopa -mantereiden kohdalla on hiljaisempaa.

Tähän huutoon vastaa vuonna 2009 ilmestynyt Ian Hawkeyn teos Feet of the Chameleon, alaotsikoltaan The Story of African Football. Aihealue ei siis ole varsinaisesti maltillinen: kolmeensataan sivuun on yritetty tiivistää kokonaisen valtavan mantereen historia sen suosituimman urheilulajin osalta. Koska kaikkea ei kannata yrittääkään kertoa, täytyy rajauksia tehdä kovalla kädellä, ja Hawkeyn fokus on pitkälti Afrikan parhaiden jalkapallomaiden maajoukkueissa sekä erityisesti afrikkalaismaiden MM-lopputurnaustaipaleissa. Tämä lienee sikäli perusteltua, että juuri MM-kisoissa Afrikan jalkapallo on ollut suurimpien länsimaalaisten massojen näköpiirissä, ja aihealueensa pioneeriteokselle jäävuoren huipun perusteellinen esittely on paikallaan. Feet of the Chameleon onkin afrikkalaisen futiksen tärkeimpiä hetkiä muisteleva historiikki, ei fiilistelevä futismatkailukirja.

Vuoden 1998 kisoista lähtien Afrikan kiintiö on ollut viisi MM-paikkaa, ja vuosien 1998–2010 kisoista kerrotaan vain afrikkalaismenestyjien taipaleet, mutta aiemmin mukana olleiden yhteensä 13 joukkueen kisataipaleista lähes kaikki käydään tarkasti läpi. Kovin yksityiskohtaisiin ottelukuvauksiin Hawkey ei kuitenkaan onneksi sorru. Esimerkiksi vuoden 1974 Zairen monesti MM-historian heikoimmaksi arvellun joukkueen tarina tulee kirjassa valaistuksi – ja vielä vuoden 2014 MM-kisoistakin tutut riitelyt bonuksista saavat lukijan epäilemään, oliko Zairen tuolloinen joukkue niin huono kuin etenkin toisen kierroksen 0–9-tappio Jugoslavialle saattaisi numeroita katsomalla antaa syytä olettaa.

Kuten alaotsikko vihjaa, kirja kertoo paljon nimenomaan tarinoita. MM-kisatarinoiden lisäksi mukana on esimerkiksi kiehtova kertomus Algerian "maajoukkueen" synnystä, siitä, kuinka joukko pelaajia jätti työnanantajilleen kertomatta ranskalaiset seuransa ja lähti kiertämään maailmaa epävirallisena Algerian maajoukkueena, kotimaansa puolesta piittaamatta mahdollisista seuraamuksista. Aivan maailman kovimpia joukkueita se ei juuri kohdannut, mutta pelkästään vierasotteluja pelanneen ryhmän 91 ottelusta keräämä saldo 65–13–13 antaa silti osviittaa joukkueen tasosta. Kesällä 2014 Algeria pääsi ensi kertaa historiassaan jatkoon MM-lopputurnauksessa.

Toinen koskettava kertomus käsittelee Sambian maajoukkueen nousua, tuhoa ja uutta nousua 1990-luvun alkuvuosina. Koko Sambian maajoukkue sai surmansa lento-onnettomuudessa huhtikuussa 1993, kun säästösyistä kelvottomilla vanhoilla sotilaskoneilla lentäminen maksoi mahdollisimman kalliisti. Reissusta onnekseen poisjäänyt pelaaja kertoo joukkueen tavanneen vitsailla, että "tämä kone vielä tappaa meidät". Ainakin tuohon aikaan oli yleistä, että afrikkalaisjoukkueet jättivät karsintaurakkansa kesken, koska matkustaminen vierasotteluihin kävi yksinkertaisesti liian kalliiksi.

Sambian vuoden 2012 mestaruus ei tähän kirjaan ehtinyt.

Yksittäisten joukkueiden tarinoiden esittelyn sekaan tervetulleen poikkeuksen tuo Etelä-Afrikkaa käsittelevä luku, jossa paljon huomiota saa myös kirjassa muuten harmittavan vähälle jäävä seurajoukkuefutis. Kuten Algerian itsenäisyystaistelussa, myös Fifan bännissä vuosikymmenten ajan olleen Etelä-Afrikan kohdalla jalkapallo peilaa osuvasti maan yleistä ilmapiiriä.

Kuusi vuotta vanhana kirja on jo tietysti aavistuksen vanhentunut. Etelä-Afrikan MM-kisat tulivat ja menivät, kesällä 2014 nähtiin ensi kertaa kahden afrikkalaisjoukkueen etenevän jatkoon MM-turnauksessa, ja sambialaisessa jalkapallossa eräs ympyrä sulkeutui vuonna 2012 maan napatessa ensimmäisen Afrikan-mestaruutensa – finaali pelattiin Gabonin Librevillessä lähellä 19 vuoden takaista onnettomuuspaikkaa. Jokainen ottelun nähnyt varmasti muistaa, kuinka tunteikas hetki mestaruus näytti sambialaispelaajille olevan.

Viisisivuinen tilasto-osuus ajaa mainiosti asiansa, vaikka etenkin Afrikan maiden saavutuksia nuorten MM-kisoissa jäinkin hieman kaipaamaan. Nuorten kisoissa menestys on ollut aivan toista luokkaa kuin aikuisten tasolla, monien mielestä siksi, että afrikkalaisjoukkueet peluuttavat kisoissa sallittua vanhempia pelaajia, mutta tähän kysymykseen tai nuorten kisoihin ylipäätään Hawkey ei kirjassaan kajoa.

Hawkeyn taustatyö kirjaan on sanalla sanoen vaikuttavaa jälkeä. Useammassakin Afrikan maassa työskennellyt toimittaja todella tuntee asiansa. Haastateltavia on kirjassa suorastaan valtava määrä, mikä on luonnollisesti erittäin iso plussa. Ensi käden tietoa on paitsi Eto'on, Drogban ja Kanun kaltaisilta modernin ajan maailmantähdiltä, myös tuntemattomammilta, mutta sisällön kannalta oleellisilta ihmisiltä. Kuitenkaan Hawkey ei missään nimessä turhaan brassaile haastateltavien määrällä, vaan haastatteluista on painettu kirjaan vain sen verran kuin on oleellista.

Liberialainen George Weah valittiin vuonna 1995
maailman parhaaksi jalkapalloilijaksi.

Omat lähtötietoni Afrikan futiksesta olivat pinnallinen tuntemus MM-historiasta, muutama 2010-luvulla tarkasti seurattu Cup of Nations ja mielikuva kuumista Kairon derbyistä. Seurafutiksesta en Feet of the Chameleonin luettuanikaan tiedä juuri enempää, mutta afrikkalaisesta maajoukkuefutiksesta ja jonkin verran yleisestikin Afrikan historiasta ja kulttuurista kirja sivisti. Vähäisen aiemman tietomäärän vuoksi mahdolliset asiavirheet ovat menneet ohi tutkasta, mutta ainakaan selviä ristiriitaisuuksia tai mokia en kirjassa havainnut.

Vaikka maajoukkuefutikseen keskittyminen on perusteltua, tulee kirjalle pieni miinus siitä, että seurajoukkueet, katsomokulttuuri ja kadunmiesten ja -naisten sekä kannattajien äänet jäävät kirjassa varsin vähälle huomiolle. Kun kirjassa esimerkiksi kerrotaan Kamerunissa asuvan 230 eri etnistä ryhmää, olisi mielenkiintoista tietää, millä innokkuudella kaikki nämä ryhmät tunnustavat Kamerunin värejä, jalkapallossa tai ylipäätään. Kirjan näkökulma on lähinnä linnun, yläilmoista tapahtumia – tai oikeammin lähinnä menneisyyttä – tarkastelevan harmaapäisen historioitsijan. Siinä missä esimerkiksi Morbo kertoo espanjalaisen jalkapallon lisäksi paljon espanjalaisesta kulttuurista ja mielenlaadusta, ei Feet of the Chameleon kerro Afrikan kulttuureista ja ihmisistä niin paljon kuin se toisenlaisilla painotuksilla olisi voinut. Kuitenkin jo valtava haastatteluaineisto pitää huolen siitä, ettei kirjaa voi loputtomiin moittia tylsyydestä tai pakenemisesta kaduilta ja stadioneilta pölyisiin arkistoihin.

Kirjassa käytetty englannin kielen sanasto ei ole helpoimmasta päästä, sillä vastaan tuli paljonkin itselleni tuntemattomia sanoja, mutta tavallisella suomalaisella englannin taidolla luetunymmärtäminen ei silti ole suuri ongelma. Suomenkielistä laitosta ei varmasti kannata henkeä pidätellen odotella. Jos afrikkalainen jalkapallo ja MM-historia kiinnostavat, eikä nettikauppojen opuksesta pyytämä muutamien eurojen hinta tunnu kohtuuttomalta, on Feet of the Chameleon ilman muuta lukemisen arvoinen. On vaikea kuvitella Suomesta löytyvän kovin monia jalkapalloihmisiä, joille tämä kirja ei tarjoaisi valtavasti uutta tietoa.

Lisää aiheesta

Jalkapallovallankumoukselliset-blogikirjoitus, jossa lisää Algerian maajoukkueen alkutaipaleesta
Kirja Amazonissa
Kirjan Goodreads-sivu

Muuta kirjallisuutta periferioiden jalkapallosta

Hall, Matthew: The Away Game. Sydney: HarperSports, 2000.
Montague, James: When Friday Comes. Football in the War Zone. Edinburgh: Mainstream Publishing, 2008.
Montague, James: Thirty-One Nil. On the Road With Football's Outsiders: A World Cup Odyssey. New York: Bloomsbury, 2014.
Simons, Rowan: Bamboo Goalposts. One Man's Quest to Teach the People's Republic of China to Love Football. Lontoo: Macmillan, 2008.

Viikon biisi 10/2015: Indica – Linnansa vanki

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Indica – Linnansa vanki
(albumilta Kadonnut puutarha, 2007)

Indica taitaa olla aika harvinainen tapaus. Maija Vilkkumaan, Jonna Tervomaan ja nyttemmin Haloo Helsingin kaltaisia naislaulajan luotsaamia rock-bändejä on Suomessa viimeisen vajaan parin vuosikymmenen aikana riittänyt, samoin metallipuolella Nightwish-ilmiön myötä. Kokonaan naisista muodostuvia menestyneitä bändejä ei tule kuitenkaan Indican lisäksi mieleen kuin Tiktak. Mutta siinä missä Tiktak soitti muiden tekemiä biisejä, joiden sanoituksilla se ansaitusti leimautui pikkutyttöjen bändiksi, Indica tekee kaiken itse eikä ole missään nimessä pelkkä markkinakoneiston luoma tyhjä kuori. Vaikka Indican sanoitukset tuntuvat kohdistuvan lähinnä melko nuorelle yleisölle, ne ovat riittävän älykkäitä kiinnostaakseen myös aikuista kuulijaa.

Soittajien sukupuoli ja itse tekeminen ovat kuitenkin ehkä surkeimpia syitä kuunnella musiikkia, joten onnekseni voin kertoa, että Indican ansiot ovat itse musiikissa. Ensimmäisenä korvaan osuu tietenkin Jonsun omalaatuinen lauluääni, mutta etenkin juuri Kadonneella puutarhalla mainiosti käytetyt taustalaulut on mainittava jo samassa virkkeessä.

Indican sanoituksista mainitaan yleensä niiden satu- tai fantasiamaailma, ja pahimmillaan levyarvostelija saattaa dumata Indican tällaisilla perusteilla lastenmusiikiksi. Olkoonkin, että levynkansissaan Indica poseeraa kuin lauma keijukaisia, todellisuudesta vieraantuneeksi syyttely tuntuu omituiselta, kun Suomikin on täynnä lohikäärmemaailmoihinsa tai sotatarinoihinsa jämähtäneitä hevibändejä, joiden sanoituksilla ei juuri ole yhteyksiä reaalimaailmaan. Indican satumetaforista sen sijaan on hyvin lyhyt matka inhimillisen elämän kysymyksiin – jopa niin, että satumaailmassa elämistä todennäköisempi ongelma Indican sanoituksissa on liian tavanomainen ihmissuhdesoopa.

Kadonnut puutarha

Ylivoimaisesti paras kuulemistani Indica-levyistä on Kadonnut puutarha. Tuotannoltaankin se on onnistuneempi kuin hieman jalostumaton joskin silti onnistunut edeltäjänsä Tuuliset tienoot (2005) ja Tuomas Holopaisen tuottama, hieman turhan paisutteleva ja raskas, parista huippubiisistään huolimatta edeltäjiään heikommaksi jäävä Valoissa (2008). Kadonneella puutarhalla Indica tuntui löytävän oman äänensä ja onnistui luomaan paitsi edeltäjäänsä iskevämmän niin etenkin syvemmän, paremmin kuuntelua kestävän kokonaisuuden. 

Suurin osa parhaasta matskusta on pakattu levyn alkuun: Viimeinen jyvä sekä etenkin Linnansa vanki ja Ulkona ovat huikean vetäviä hittejä, ja siinä välissä Ikävänkantaja on erittäin onnistunut rauhallisempi veto. Yhden heikomman biisin jälkeen Noita ja Pahan tarha ovat vielä mahtavia osoituksia Indican kyvyistä, ja vaikka vikat neljä biisiäkin ovat kelpo laatua, niin alkupuolen megalomaanisen tykityksen jälkeen loppu tuntuu väistämättä pieneltä pettymykseltä. Parhaimmillaan Indica on vetävissä poprock-ralleissa, ja vaikka ilmaisun monipuolisuus tekee tietenkin hyvää kokonaisuudelle, niin neljä puhdasta himmailupalaa on jo liikaa; Nukkuu kedolla ja Äänet jäävät väistämättä levyn heikoimmiksi hetkiksi.

Sanoituksiltaan Kadonnut puutarha piehtaroi pitkälti lähtemisen ja jäämisen kysymyksissä. Hyvin paljon on puhetta turhasta unelmoimisesta jonnekin muualle. Uni ja hiljaisuus ovat monessa biisissä parhaita paikkoja, ja ihmisten väliset henkiset etäisyydet tuntuvat pitkiltä: "tuijotat mua silmiin vaan et sisään nää" (Helmet). Ikävänkantajassa lähteminen nähdään vielä huonona ratkaisuna, mutta Pahan tarhassa se on välttämätön opinkappale: "ja juoksin harhaan / mutta polun vain löytää ken kokeilee". Noita taas kuvaa puhujan voimattomuutta itsessään elävää, kaikkeen lonkeronsa ylettävää negatiivisuutta kohtaan: "minun ruumissani asuu paha noita / se kuulee tarinoita ja tahtoo niistä jokaiseen".

Sanoitukseltaan(kin) levyn terävintä kärkeä on ilman muuta Ulkona, jossa Noidan tapaan puhutaan sisäisistä esteistä. Minulle Ulkona kertoo kuitenkin ennen muuta unelmien tavoittelusta sen sijaan, että hakisi muilta hyväksyntää – ja siitä, kuinka normeista poikkeavat tavoitteet voivat herättää ympäröivissä ihmisissä oudoksuntaa ja tuomitsemista: "inhoten katsovat kun unta näät / sun suuntaasi kääntyvät säälien päät". Asetelma kuitenkin kääntyy ympäri, ja onneton onkin se, joka säälii ja tuomitsee: "ken katsoo säälivin silmin / vain vanhenee". Radikaali oivallus on, että yleensä negatiivisena pidettynä ulkopuolisuus voi olla myös tervettä ja hyödyllistä. Levylle poikkeuksellisesti sanoitus kulkee yksikön toisessa persoonassa, mikä vahvistaa tekstin opettavaista sävyä. Ulkona on mieltä lämmittävä kehotus kulkea omaa polkuaan, ja musiikiltaankin täysosuma huikeine siltoineen ja kertseineen.

Linnansa vanki

Ehkä levyn paras biisi on kuitenkin sen kakkosraita ja ensimmäinen single Linnansa vanki, jota on joissain arvioissa syytelty varman päälle pelaamisesta – ja tottahan toki kertsissä voi kuulla melko mojovan viipaleen Ikuista virtaa. Itse en kuitenkaan kykene olemaan niin tylsä, että löytäisin tästä biisistä vikoja. Linnansa vanki on melkein itkettävän hyvä kolmen ja puolen minuutin tykitys lähes kaikkia Indican parhaita puolia, ja Indican tuotannossa yleensä vähemmälle huomiolle omissa korvissani jäävä kitaratyöskentelykin nousee nyt mahtavine ideoineen keskeiseen rooliin. Taustalaulut ovat toisessa säkeistössä paremmin paikallaan kuin missään, ja Jonsun ääni on tässä biisissä heleimmillään. Jos Linnansa vankia haluaisi kuvata jollakin adjektiivilla, se varmaankin olisi "raikas". Mutta musiikki on musiikkia ja sanat ovat sanoja, joten tämän parempaan kuvailuun en tässä ilmaisumuodossa kykene.

Peikkometsän kuningattaret.

Sanoituksessaan Linnansa vanki käsittelee samankaltaisia teemoja kuin Noita ja Ulkona. Jälleen Jonsu ennustaa elävältä kuolemista niille joilta ei löydy ymmärrystä muita kohtaan: "jos ei osaa anteeksi antaa / kuolee paikoilleen". Ajatuksena tuntuu olevan, että on syytä juosta ennen kuin katkeruus ja viha valtaavat mielen. Lienee syytä lainata kertosäkeestä muutama rivi: "miksi mieli on ikuinen linnansa vanki / kääntelee kuvia kuin huvittaa / ja pahuutta nähdä voi missä vain tahtoo / rumuus ei rumalta tuu loppumaan". Vaaditaan aktiivista vastarintaa, jotta ei joudu linnaan. Jos asiat haluaa nähdä aina huonoina, se kyllä onnistuu ongelmitta. Loppujen lopuksi Linnansa vangin sanoma on aika pitkälti sama kuin Ulkonan: molemmat biisit ovat kasvukertomuksia ja rohkaisuja "räpiköimiseen" sen sijaan, että jäisi paikalleen vanhenemaan ja kuolemaan. Tie on kovin mutkainen, täynnä hallitsemattomia mielenliikkeitä ja vastausta vaille jääviä kysymyksiä, mutta silti – kuten Pahan tarhassakin – ainoa oikea vaihtoehto. Rumuus ei rumalta lopu, joten kyynikoita on turha yrittää miellyttää.

Entä sitten se kadonnut puutarha? Puutarha mainitaan levyllä vain sen ensimmäisessä kappaleessa, sanoiltaan kovin tavanomaisessa ihmissuhdeavautumisessa Viimeinen jyvä: "mutta älä toivoasi heitä / pidä viimeinenkin jyvä / siitä voimme kasvattaa puutarhan". Levyn nimi kertonee sen, että puutarhan kasvatus ei onnistunut – joskus täytyy vain luovuttaa. Samalla tavalla monet levyn kappaleet kertovat une(lma)n murtumisesta: tosimaailmassa ainoat vaihtoehdot ovat ongelmien läpi räpiköiminen ja pystyyn kuoleminen. Ideaalia edustava puutarha elää lapsuuden jälkeen enää unissa. Tai niin minä levyä tulkitsisin – Soundin arvostelija on kuunnellut sitä eri korvilla, sillä hänen mielestään Kadonnut puutarha on "[t]austamusiikkia kevyille roolileikeille ja vaaleanpunaiselle fantasialle".

Levyn muita huippuhetkiä

Ikävänkantaja
Ulkona
Noita
Pahan tarha

Lisää aiheesta

Soundin levyarvostelu

Viikon biisi 9/2015: Julma-Henri – Elämäntapa

Uudessa Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Julma-Henri – Elämäntapa
(albumilta Radio Jihad... SRJTNT vol. 2, 2011)

Sarjan avausosan alkuun avattakoon vähän koko ideaa. Kaavan tähän juttusarjaan nappasin Kultabassokerho-radio-ohjelman viikoittaisesta osuudesta, jossa yksi show'n vetäjistä soittaa "viikon diggauksen". En ole kuunnellut ko. ohjelmaa niin paljon, että tietäisin onko kyseessä aina uusi biisi tai onko sillä joitain muita kriteereitä sen lisäksi että osuuden vetäjä diggaa biisiä, mutta joka tapauksesta tykästyin tähän yksinkertaiseen ja hauskaan konseptiin, ja ajattelin itse valita biisejä jotakuinkin seuraavilla kriteereillä:

1) Biisi on huippu. Huippuja biisejä maailmassa riittää, joten on turha ottaa huonompia käsittelyyn.
2) Biisi on vähemmän tunnettu kuin Yesterday ja Stairway to Heaven. Tunnetuilta artisteilta valitsen mielelläni muita biisejä kuin suurimman hitin. Muistan, kuinka aikanaan Leevi and the Leavingsin Torstai-kokoelman ostettuani tajusin, että vaikka Keskiviikollekin mahtui jo heikkoja biisejä, se ei tarkoita, etteikö ekan kokoelman ulkopuoleltakin löytyisi vielä timanttista Leevi-matskua. Kaikki tietävät, että Musik non stop ja Kärleken väntar ovat huippuja, mutta koska Kent on tehnyt paljon vähemmän tunnettuja, yhtä mahtavia lauluja, on syytä nostaa niitä esiin.
3) Jonkinlainen ajankohtaisuus on tietenkin plussaa. Jos vastaan tulee mahtavaa uutta musiikkia, hehkutan sitä mielelläni.
4) Yhden biisin kautta haluan avata oven levyn, artistin ja ehkä jopa kokonaisen genren maailmaan; valitsen mieluummin biisin hyvältä kokonaisuudelta kuin levyltä, jolla on vain se yksi huippu biisi.
5) Loppujen lopuksi teen valinnat "parasta just nyt" -fiilispohjalta ilman sen kummempaa pohtimista.

Saatan intoutua kirjoittamaan pidemmästikin, jos on aikaa; joskus voi olla tarjolla pelkkä juutubelinkki. On syytä paljastaa, että englannin opettaja kirjoitti kerran Hitchcockin Vertigoa käsitelleen analyysini marginaaliin jotain että "what has this to do with the movie?", koska olin elokuvan sijaan kirjoittanut sen herättämistä ajatuksista, enkä epäile ettenkö syyllistyisi tässä juttusarjassa samaan paheeseen.

Radio Jihad... SRJTNT vol. 2

Elämäntapa

Julma-Henrin tuotannosta kanonisoitu merkkiteos on tietenkin Al-Qaida Finland (2007), tyly kuvaus hyvinvointiyhteiskunnan syrjäytyneistä, joka hiihtopipon ja hahmon suojista kirjoittamisesta huolimatta tuntuu eri tavalla todelliselta ja totiselta kuin Eevil Stöön tai DJ Kridlokkin hassuttelut. Parin oudomman julkaisun jälkeen Henri palasi normaalimman räpin pariin tällä vuoden 2011 täyspitkällä, joka jo SRJTNT vol. 2 -lisänimensä myötä asettuu jatkumoon Julma-Henri & Syrjäytyneet -nimellä julkaistun Al-Qaida Finlandin kanssa.

Paljon oli neljässä vuodessa kuitenkin muuttunut, ja Vol. 2:lla Henri räppää vielä huomattavasti debyyttiä henkilökohtaisemmin. Uudenlaisia aihealueita nousee esiin: Henri vieroksuu possun syömistä ja vaatii luonnonvarojen tasaista jakoa, joskaan valtavan syvällisesti tällaisiin poliittisiin aiheisiin ei paneuduta. Perheestä puhutaan monessa biisissä, ja takavuosien päihdekierteistä sanoudutaan jo kokonaisvaltaisesti Irti. Levyn loppupuolen Paremmin ku aiemmin, 1995 ja Silmäterä ovat monen makuun varmasti jo liian nyhveröä kamaa, ehkä minunkin. Kiitos on, kuten nimikin jo vihjaa, muistutus siitä että lasin voi nähdä myös puolitäytenä; Romantisoi rappioo taas ilkkuu niille, jotka haluavat nähdä asiat negatiivisessa valossa. Timanttiakin voi tulkita metatasolla; satuilujen ja negailujen aika on ohi, ja nyt äänessä on hahmon sijaan todellinen Henri: "turtunu valheisiin / juurtunu totuuteen / totutellu rakkauteen / niin paljon mitä piti putsata eest". Tuottajana levyllä on DJ Polarsoul, jonka mahtavat, väri- ja tapahtumarikkaat taustat tukevat oivasti optimistista levyä.

Koska kyseessä on lifestyle-blogin tavallaan eka kirjoitus, lienee sopivaa ottaa ensimmäiseksi biisiksi kappale nimeltä Elämäntapa. Sen sanoissa riittäisi pitkästikin pohdittavaa, mutta joudumme nyt tyytymään pintaraapaisuun.

Ajattelisin, että avainrivit löytyvät kappaleen loppupuolelta. Kahdesti toistettu osuus kuuluu seuraavasti: "on se niin hankalaa / kaikki uus on vankilaa / mistään ei voi luopua kenenkään takia". Kaikista saavutetuista eduista on pidettävä kiinni; on heikkouden merkki luopua materiasta tai ylpeydestä toisen takia. Jo omasta kodista poistuminen esimerkiksi ihmisiä tavatakseen on jo heikkoutta, vaivannäköä jolla viestitään, että toiselta tarvitaan jotakin. Mihinkään uuteen ei kannata lähteä, sillä uudessa ympäristössä ihminen menettää kykynsä kontrolloida tilannetta, joutuu vankilaan. Oman kotinsa muurien sisällä hän on sentään itsensä herra.

Parempaan päin ollaan onneksi menossa. Esimerkkinä tästä Helsingin kaupunki lopetti koulujen väliset urheilukilpailut, jotka saattoivat edesauttaa lasten ja nuorten kotoa poistumista ja yhteisöllisyyden syntyä, siis epätervettä riippuvuutta toisiin ihmisiin. Lisäksi kilpailuissa on aina häviäjiä, eikä häviäminen ole kivaa.

Sen sijaan e-urheilu on vahvassa nosteessa, sen näyttämiseen käytetään jo verovarojakin. E-urheilija on vahva, hän ei jätä linnaansa kuten ei kunnon kapteenikaan laivaansa. Moni suomalainen ei jaksa enää juosta edes sataa metriä, ja miksi pitäisikään? Coolimpaa on löntystää mahdollisimman hitaasti ja näyttää, ettei kiinnosta. Monen elämäntapa on olla välittämättä mistään, elää Henrin sanoin "elävänä kuolleena", "kuolleeksi kyynistyneenä", odottaen että joku tulisi muuttamaan suunnan, vaikka "muutoksen siemen pittää kylvää itte". 

Levyn muita huippuhetkiä

Se syö
Timantti
Romantisoi rappioo
Irti

Lisää aiheesta

Nuorgamin arvostelu levystä
Lintumiehestä tuli kuumies – blogikirjoitus Julma-Henristä