Viikon biisi 39/2015: Dark Lunacy — Aurora

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Dark Lunacy — Aurora
(albumilta The Diarist, 2006)

Italialainen Dark Lunacy tuli ohimennen mainittua, kun Synestesian yhteydessä kirjoitin nk. melodisen death metalin nykytilasta. Paneudutaanpa nyt kyseiseen yhtyeeseen hieman tarkemmin. Alkuun voidaan todeta, että jos Italiaa ei varsinaisesti tunnetakaan metallimusiikin mahtimaana, niin myöskään Espanjan kaltainen kansainvälisesti tunnettujen bändien tyhjiö se ei ole. Dark Lunacy ei näihin tunnetumpiin nimiin lukeudu, mutta etenkin power-posse Rhapsody — vuodesta 2006 lähtien Rhapsody of Fire — on varmasti monille vähintäänkin nimenä tuttu, samoin bändin soololevyjäkin tehnyt kitaristi Luca Turilli. Seuraavasta kategoriastakin löytyy Ufomammutin, Novembren ja Forgotten Tombin kokoluokan nimiä.

Siinä missä esimerkiksi Novembren tunnelmallisesta ja melankolisestakin, usein doomdeathin suuntaan nyökyttelevästä tuotannosta on helppo löytää tiettyjä välimerellisen kuuloisia elementtejä, Dark Lunacya en olisi musiikin perusteella varmasti osannut veikata italialaiseksi. Sen sijaan se on ammentanut musiikkiinsa vaikutteita Venäjältä: The Diaristilla kuullaan paljon esimerkiksi jousikvartettia ja, mikä erikoisinta, puna-armeijan kuoroa. Joku yhtyeen jäsenistä kertoi eräässä haastattelussa seuraavaa:

When did you get interested in the soviet period of the Russian history? And why this period?

My grandfather was taken as a prisoner in Russia. And when he came back he took very very many vinyls of the Red Army songs. I was very young then, and he sang very many Russian songs like — “Moscow’s Nihts”, “Poljushko-Pole”. I think that Russian songs are heavy metal without guitars. So I just put the guitars on your music! (laughs) It’s very natural.

Tekotapana tällainen muiden tekemän musiikin sekoittaminen omiin juttuihin on ominainen räpille, mutta ei metallille. Tähdennetään vielä, että esimerkiksi puna-armeijan kuoro ei ole läsnä vain introissa ja outroissa ja instrumentaaliraidoissa, vaan toden totta limittyy erittäin luontevan kuuloisesti metallisen murjonnan kylkeen.

Haastateltava kertoo myös, että The Diarist on bändille Venäjä-levy, jonka jälkeen se päätti heittää nämä vaikutteet romukoppaan. Bändin viimeisimpiä levyjä (Weaver of Forgotten, 2010, ja The Day of Victory, 2014) en ole kuullut, mutta ainakin kokoonpanossa on sittemmin tapahtunut valtavasti muutoksia. The Diaristin ja Weaver of Forgottenin kokoonpanoissa ainoa yhteinen lenkki on Mike Lunacy -nimeä käyttävä vokalisti.

The Diarist

The Diarist perustuu tositapahtumiin, tarkemmin sanoen 900-päiväisen Leningradin piirityksen ajan päiväkirjaa pitäneen naisen muistiinpanoihin. Kyseessä on siis täysiverinen konseptilevy. Lyriikoihin en mene tässä sen tarkemmin; minulle tarina on The Diaristilla vain kehys tunnelmalle ja musiikille.

Erikoiset musiikillisest elementit, eritoten puna-armeijan kuoro, luovat levylle sen uniikin tunnelman, ja etenkin kokonaisuuteen mahdottoman hienosti solutettu kuoro on kohtalokkaassa majesteettisuudestaan mahtavaa kuultavaa, mutta tällaiset kuorrutukset olisivat yhdentekeviä, ellei itse metallinen selkäranka olisi vankkaa tekoa. Ja sehän on: Dark Lunacyn melodiset mutta myös aggressiiviset riffit ovat lähes kauttaaltaan aivan kovinta ykkösluokkaa. Heti avausbiisi Aurora on ensimmäisestä sekunnista viimeiseen siirtymää yhdestä huikeasta osiosta toiseen, äärimmäisen hieno osoitus siitä, miten säkeistöjä kuljettavat tapporiffit yhdistetään tunnelmallisempiin hetkiin ja oikeasti merkityksellisiin kitaramelodioihin. Hieman viipyilevämpi kakkosraita Play Dead ei avaudu yhtä helposti, mutta nousee minusta lopulta aivan samalle tasolle. Eräs Dark Lunacyn vahvuuksista on Mike Lunacyn raastava, tunteikas örinä, joka pääsee Play Deadissa todella oikeuksiinsa. Jos monella tyylilajin bändillä örinä tuntuu olevan mukana vain, koska se nyt vain kuuluu asiaan, ja musiikkikin on lähinnä mukarankkaa lätkytystä, niin The Diaristilla Dark Lunacy on onnistunut luomaan dramaattisen tunnelman, jossa äärimmäisessä tilanteessa henkensä puolesta pelkäävän ihmisen tunteiden ilmaisuun tarvitaan äänihuulten haastamista äärimmilleen.

Jokaista kappaletta lienee turha alkaa pukemaan sanoiksi, mutta mainittakoon vielä pari huippuhetkeä. Snowdrifts on hienosti onnistunut kauniin pimputtelun ja menevän mättämisen ristisiitos, joskin jonkun toisen kuuntelussa korniusmittari saattaakin pärähtää piipittämään. Päätösbiisi The Farewell Song kantaa erittäin pateettista ja mielikuvituksetonta nimeä; tuollaisella otsikolla onnistumiseen vaaditaan mestarillista osaamista. Dark Lunacyltä sellaista onneksi löytyy. Kappaleen viimeinen puolitoistaminuuttinen voi biisin yksittäin kuunneltuna tuntua irralliselta, mutta koko levyn kuunneltuani The Farewell Songin huikea outro on joskus jopa onnistunut tuomaan kyyneleen silmäkulmaan. Vahvalta levyltä oikeastaan vain Heart of Leningrad on selvä väliinputoaja, muuten omaperäiselle levylle jostakin kumman syystä eksynyt kovin tavanomainen ja keskinkertainen melodeath-ralli.

Ilman erikoisempia ainesosiaan The Diarist saattaisi kenties olla onnistunut, mutta loppupeleissä sieluttoman kuuloinen tekele, tiedä häntä. Silti levyn peruspilarien — riffien ja kitaramelodioiden — hienoutta ja tarttuvuutta ei voi liikaa korostaa. Kun niihin ynnätään kerrassaan uniikki lähestymistapa, kunnianhimoinen ja hienosti toteutettu visio konseptilevystä, loistava vokalisti ja onnistunut soundimaailma, on käsillä supersuositussa genressä ensiluokkainen mutta valitettavasti paitsioon jäänyt levy, josta nauttiakseen ei tarvitse olla erityistä kiinnostusta sotahistoriaan tai mieltymystä militaristiseen tai patrioottiseen ajatusmaailmaan. Itse musiikki antaa tarpeeksi ilmankin.

Levyn muita huippuhetkiä

Play Dead
Snowdrifts
Motherland
The Farewell Song

Viikon biisi 38/2015: Lake of Tears — The Homecoming

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Lake of Tears — The Homecoming
(albumilta Forever Autumn, 1999)

Oh in the summer sun how soon I came to stray
A true damnation when I turned away

So fell autumn rain, washed away all my pain
I feel brighter somehow, lighter somehow to breath once again
So fell autumn rain, washed my sorrows away
with the sunset behind somehow I find the dreams are to stay
(So Fell Autumn Rain)

Forever Autumnin avauskappale So Fell Autumn Rain osoittaa moodin maksimaalisen hienosti heti kättelyssä. Mahdottoman kaunista sellointroa ei voi olla mainitsematta. Ylle lainatut sanat kertovat levyn mielipiteen siitä, mikä vuodenaika tuntuu parhaimmalta. Kukapa voisi kieltää, etteikö alkusyksyn raikas ilma maistuisi hellepäivien täyteisen kesän jälkeen kerrassaan mansikkaiselta. Mutta tässä biisissä syyssateen voima on vielä mahtavampi: surut ja tuskat jäävät syksyn koittaessa eiliseen.

Syksy tuntuu olevan melankolisen musiikin tekijöille loppumaton inspiraation lähde. Luonnon kuihtuminen on ihmisen hajoamiselle helpoin mahdollinen metafora. Kepeimmillään syksyteemainen musiikki lienee jotakin blogissa aiemmin esitellyn Mostly Autumnin tai juuri Forever Autumnin kaltaista: ei toki missään nimessä iloista, mutta kuitenkin raikasta, kaunista ja optimistista. Toki tunnelma on synkemmällekin syysmusiikille ominaisesti sisäänpäinkääntynyt, mutta itsetutkiskelun tulos ei raskaistakaan tunteista huolimatta ole kovin lohduton.

Optimismin ja humaanin lämmön lisäksi Daniel Brennaren laulussa sekä levyn sanoissa ja tunnelmissa häilähtelee myös yöllinen uhkaavuus; syksyn lisäksi yö on puhujalle ominta aikaa: "come night comes all those things you fear / come night so comes my time to smile" (Come Night I Reign). Sanoituksellisesti tai tunnelmiltaan levy ei syksyteemastaan huolimatta ole mitenkään yksiulotteinen, vaan päinvastoin suorastaan tilkkutäkkimäinen kokonaisuus, jossa pehmeys ja haavoittuvaisuus vuorottelevat hämmentävästi uhkaavuuden ja julmuuden kanssa. 

Lake of Tearsin, joka on siis kotoisin Ruotsista ja tarkemmin Boråsista, muita levyjä en ole kuullutkaan, mutta ennen (ja myös jälkeen) Forever Autumnin bändi on käsittääkseni tehnyt lähinnä metalliksi luokiteltavaa musiikkia. Forever Autumnilla metallista ja samalla harmaasta syksyisyydestä muistuttavat lähinnä muutamien biisien raskaat kitaravallit. Bändin riveihin liittyi levynteon aikaan poppoon mukana ilmeisesti melkoisen vähän aikaa viihtynyt kosketinsoittaja Christian Saarinen, mikä lienee ollut soundin keventymisen syy ja seuraus.

Erityisen ilahduttavaa levyssä on se, millaisella variaatiolla bändi hienot melodiansa maailmaan toimittaa: koskettimien ja sähkökitaran lisäksi kuullaan runsaasti akustista kitaraa sekä jo mainittua selloa, huiluja ja jopa harmonikkaa. Kasassa on suoranainen ilotulitus upean heleitä syksyisiä melodioita. Jos Lake of Tears ei ole onneksi mennyt kappalerakenteidensa kanssa sieltä missä aita on matalin tai sortunut panostamaan pelkästään kertseihin, niin valtavan kokeilevasta kamasta ei rakenteellisesti tai etenkään soitannollisesti voida puhua, ja tällaisen keitoksen kanssa keskinkertaisuuteen ja liian paljon toisiaan muistuttaviin biiseihin olisi helppoa vajota. Onneksi Lake of Tears osaa kuitenkin sopivasti varioida hitaamman ja rockaavamman sekä kevyen ja raskaamman välillä. Melodioiden lisäksi hyvin simppelit kitarariffitkin tuntuvat briljeeraamisen sijaan kulkevan tavoitteenaan biisien soljuva kuljettaminen, ja tässä onnistumisesta esimerkiksi Demon You / Lily Anne on hieno esimerkki. Epäuskottavalla laulajalla tunnelma hajoaisi saman tien, joten Daniel Brennaren karismaattinen ja vivahteikas tulkinta ansaitsee niin ikään papukaijamerkin. Toki Brennarea on kiittäminen paljosta muustakin, sillä hän on säveltänyt ja sanoittanut kaikki levyn biisit.

Erityistä Forever Autumnissa on myös sen tasainen vahvuus: yksittäisenä biisinä voisin kuvitella levyltä toimivan kaikkien paitsi kenties Otherwheres-instrumentaalin, joka sekin kuitenkin toimii mukavasti osana kokonaisuutta. Otsikkoonkin sopisi melkein mikä raita tahansa, ja alla olevaa Levyn muita huippuhetkiä -listausta vartenkin piti jo karsia julmasti ettei ihan jokaista raitaa tulisi mainittua. Yksinkertaisilla palikoilla pelatessa ylipituus on myös ansa johon niin moni astuu, mutta 44-minuuttinen Forever Autumn välttää tämänkin sudenkuopan.

Valintani otsikkoon on joka tapauksessa The Homecoming, joka edustaa Forever Autumnin kevyempää puolta ja uskoakseni kiteyttää hyvin kaikki kehuvat sanani levyn melodioista ja tunnelmista. Bändi on omistanut kappaleen Juha Saariselle, joka lienee ollut läheistä sukua kosketinsoittaja-Saariselle. Levyn päättävä, mahtava To Blossom Blue kertoo läheisen poismenon suremisesta, ja ymmärtääkseni The Homecoming liikkuu samoissa maisemissa; unimaailman merellä kuolleiden kanssa soutelemassa ja katsomassa, että siellä on pois lähteneillä kaikki hyvin:

On the waves of this silver ocean, for a while there he smiles
As he sails with the other ones, the wind dies
So a cry, so a cry is calling all the wolves among the night
As I sail with the other ones I find them alright

Kertosäkeessä aamu koittaa, uni loppuu ja kuolleet ovat taas kuolleita. Kappaleen nimi kaiketi viittaa siihen, että herätessään puhuja palaa kotiin — hän ei vielä kuulu kuolleiden seuraan. Silti kertosäe loppuu sanoihin "and I die". Ehkä siinä on ennemmin kyse kuolemanväsyneestä olosta uuden päivän ensimetreillä tai jopa kuolemanhalusta, ei tosiasiallisesta kuolemisesta.

Then with the morning comes
the sun that finds them all so divides the night
and they die
And with the morning sun
a lonely teardrop falls down from my eye
and I die

Levyn muita huippuhetkiä

So Fell Autumn Rain
Forever Autumn
Come Night I Reign
Demon You / Lily Anne
To Blossom Blue

Viikon biisi 37/2015: Betrayal at Bespin — Strange Days

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Betrayal at Bespin — Strange Days
(albumilta Rains, 2012)

Arvoisat lukijat, heti alkuun pahoittelu, että viikko on ehtinyt vaihtua jo kauan ennen Viikon biisi -tekstin julkaisua. Aina ei vaan pysty.

Käsittelyssä on tällä kertaa Satakunnasta, ilmeisesti Porin ja Kokemäen tienoilta kotoisin oleva seitsikko Betrayal at Bespin. Diary of a Dead Man Walking -debyyttinsä (2009) bändi oli jakanut kahteen osaan: alkupuolisko tarjosi örinävokaaleilla kuorrutettua post metal -lokeroon mahtuvaa murskausta, toki kepeämminkin hetkin ryyditettynä, ja toi mieleen Calliston ja Cult of Lunan kaltaiset poppoot. Jälkipuolisko taas oli omalaatuisempaa instrumentaalista post rockia. Siinä missä debyytin alkupuoli luotti perinteiseen bändisoitinarsenaaliin, loppupäässä soitin- ja ilmaisukirjoa laajennettiin ja tulos kuulosti ainakin näihin korviin toimivammalta. Oman mausteensa debyyttiin toi spagettiwesternit mieleen tuova kitarointi. Karun post-apokalyptisen tunnelman ja länkkärimeiningin ristisiitos muistutti väistämättä Jim Jarmuschin ohjaamasta ja Johnny Deppin tähdittämästä elokuvasta Dead Man (1995), johon Neil Young soitteli sähkökitaralla improvisoiden westerniltä kuulostavan mutta melkoisen räkäisen ja koruttoman musiikin. Leffan ja Betrayal at Bespinin debyytin yhtymäkohdat eivät siis tosiaankaan jää niiden nimien samankaltaisuuteen.

Jo viehkolla kansitaiteellaan mielenkiinnon herättävä kakkoslevy Rains jatkaa debyytin jälkipuolen viitoittamalta tiellä, mutta vie sitä edelleen ilmavampaan ja genremäärittelyjä yhä selvemmin pakenevaan suuntaan, jossa etenkin jousi- ja puhallinsoittimille tarjotaan kokonaisuudessa jo hyvinkin suuri rooli. Mukana on jälleen useita instrumentaaliraitoja, mutta sanat saatetaan tällä kertaa maailmaan laulamalla; raakkumista on mukana vain yhdessä biisissä (My Hands Are On Fire), ja kieltämättä Rainsin tarjotessa enimmäkseen melko pehmoista tunnelmointia tuntuu pikainen paluu debyytin alkupuolen tunnelmiin tässä sopassa vähän vieraalta. Sinänsä tykkään kyllä siitä, että tunnelmointi ei lipsahda liian juustoiseksi: vaikka metallista kitarointia ei levyllä enää kuulla, rumputyöskentely on monissa biiseissä, myös otsikkoon nostetussa Strange Daysissa ja mainitussa My Hands Are On Firessa mukavan intensiivistä mäiskettä. Valtameret ovat äärettömän voimakkaita eikä niiden musiikillinen kuvailu onnistu pelkällä lurittelulla, joten onneksi Betrayal at Bespin myös hyökyy välillä massiivisena kuulijansa ylitse.

Jani Lehtinen kirjoitti Nuorgamiin Rainsista niin mainion ja tyhjentävän arvostelun, että minulla ei ole siihen juuri lisättävää. Lainaan Lehtistä lyhyesti:

Kun debyyttilevylle kuvaavaa oli aavekaupunkien autioituneita katuja pyyhkivä kuiva ja polttava tuuli, on hallitseva elementti tällä uudella levyllä, nimensä mukaisesti, sade ja meri — —

Betrayal at Bespinin musiikkia on monesti sanottu elokuvalliseksi, mitä bändin viljelemät intertekstuaaliset viitteet elokuvahistoriaan eivät varmasti ole ainakaan hidastaneet, mutta yhtä hyvin voisi puhua vain kuvallisuudesta. Merelliset ja sateiset maisemat vilkkuvat Rainsia kuunnellessa väkisinkin mielessä. Onko kuulija tällaisten ajatusten kanssa vain bändin valjastaman vesisanaston orja vai onko itse musiikissa jotakin "vedellistä", jääköön lukijan pohdittavaksi.

Rains jos mikä on kokonaisuus, jolta yksittäisten biisien nostaminen esiin tuntuu melko mahdottomalta. Avausraita Strange Days on kuitenkin jo paikkansakin takia jotenkin helposti lähestyttävä ja siksi helppo valinta Viikon biisiksi. Alle linkitetyssä arviossa myös Strange Daysin tunnelmaa on kuvattu niin oivasti, etten lähde kilpailemaan.

Levyn muita huippuhetkiä

Atlantic
Slow Dance
My Hands Are On Fire

Aiheesta muualla

Nuorgamin arvio

Viikon biisi 36/2015: Rekami x Keemoh — Paras vuos

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Rekami x Keemoh — Paras vuos (feat. Gettomasa)
(albumilta Vuoden tulokas, 2013)

"Ollaan pisimpään pelis olleita vuoden tulokkaita", esittelee Rekami itsensä ja tuottaja Keemohin levyn nimikkokappaleessa (josta on tehty videokin). Räpätäänkö välillä? -dissibiisistä hieman ennen albumin julkaisua tunnetuksi tullutta miekkosta pidettiin suutaan soittavana juniorina, vaikka tuottaja-räppäri oli pyörinyt kuvioissa jo yli vuosikymmenen ajan ja pyörittänyt jokusen vuoden omaa Skill Street -nimistä levy-yhtiötäänkin. Toki levynnimi on myös selvää jatkoa Rekamin edeltävälle pitkäsoitolle Suomen jyväskyläläinen (2012). Vuoden tulokkaan, siis koko levyn, on tuottanut Keemoh, sillä itsensä valmiiksi hiomiin taustoihin Rekami ei kuulemma enää jaksa räpätä.

Vuoden tulokas on hieman kaksipiippuinen tapaus. Alkupuoliskolla kuullaan hienoja biittejä ja omalaatuisia aiheita, mutta loppua kohti levy hitusen lässähtää. Yhden sijaan ajattelin käsitellä hieman laajemmin muutamaa kappaletta ja tekstin lopuksi niputtaa vielä yhteen levyn hieman vaisumman loppupuolen. Tarkempaan käsittelyyn päätyvät biisit ovat raidat 3, 4 ja 6, nimiltään J.E.V.K., Paras vuos ja Mies. Otsikkoon arvottiin keskimmäisenä mainittu.

J.E.V.K.

Biisin nimi tulee sanoista "jonnekin elää vaan kerran". Heti alkajaisiksi kuullaan ilkeitä sanoja latelevaa "jonnemaiseksi" käsiteltyä ääntä, mutta kuten otsikkokin vihjaa, biisi pyrkii silti muistuttamaan, että jonnellakin on ihmisarvo. Jonnejen touhuja ei siis todellakaan kaunistella, vaan herttaisesta aiheesta huolimatta lähestymistapa on uskottava. Äänessä ei ole maailmanmenosta vieraantunut kukkahattutäti, vaan itsekin vielä melkoisen nuori Rekami. Kertsi alkaa näin:

Jonnet voi kiristää mut miks kävis käsiks ees
on mopoauto ja siks niil välil pärisee
sitä ei moni osaa aina enää aatella
et joka jonneki elää vaan kerran

Jonnen ongelma biisissä on elämän valuminen hukkaan tietokoneen äärellä ja epärealistiset luulot ruusuisesta tulevaisuudesta julkisuuden valokeilassa, rahakasojen keskellä. Jonne on negatiivinen hahmo, joka paikkailee omaa heikkoa itsetuntoaan nettikiusaamalla ja arvostelemalla muita: "en osaa kehuu, annan runtuu vaan / kritiikkiä perustuen perus perstuntumaan". Tietokone on korvannut sosiaalisen elämän, jota jonne ei tarvitse, koska parempia tuttavuuksia on tulossa: "ei kaveripiirejä ku ehän mä tarvi niit enää / rullaan hiiteen täält Valavuoren charter-siivellä".

Jonne sortuu kyberrikollisuuteen, alkaa kuvata omaa arkeaan ja laittaa liikkuvat kuvat nettiin. "Miks ees kuvasin kaiken mun arjesta filmille / kai et voin vuosien päästä jotain katsella itkien", kuuluvat viimeiset rivit. Hyvin synkkä tausta korostaa biisin vakavaa tunnelmaa. Sanoma on sama kuin tunnetun lastenpsykiatri Raisa Cacciatoren kirjan nimessä: pelastakaa pojat!

Paras vuos (feat. Gettomasa)

Paras vuos on puheenvuoro köyhien ja heikkojen puolesta, ihmisarvoa työmäärällä ja omaisuudella mittaavaa yhteiskunnallista ilmapiiriä vastaan. Niin Rekamin kuin Gettomasankin puhujat ovat rikkaita ja empatiakyvyttömiä, toki melko mustavalkoisia karikatyyrejä, jotka kuitenkin hyvinvointiyhteiskunnan tukipilareita tehokkuuden nimissä alasajavassa maassa tuntuvat kovin ajankohtaisilta hahmoilta.

Kuten seuraavaksi käsittelyyn otettava Mies, myös Paras vuos on nimenomaan miehisestä ajatusmaailmasta kertova biisi. Puhujat vannovat konservatiivisten sukupuoliroolien nimiin: naiset saavat kasvattaa lapset ja harrastaa bodypumpia, mies käy töissä ja elättää perheen. Avausriveillä otetaan jopa kantaa sukupuolten väliseen tasa-arvoon: "täällä määrää palkat, maine / meillon alla varpaan naiset". Modernissa kokoomusyhteiskunnassa rahan arvostus on lyönyt laudalta empatiakyvyn: "se joka uupuu kuolkoon tai kadotkoon maanrakoon / niille ei tuu suunvuoroo ja lyötyyhän saa takoo".

Väsyneistä, köyhistä ja mielenterveysongelmaisista ei tarvitse välittää — ihmisen arvo on yhtä kuin kyky tehdä töitä ja rahaa. Rahan määrä määrittää myös elämänlaadun ("se on mun kartano jonka valo sun pihaan ulottuu / se on sun elämä joka on ku ulostus ku ei mitään tuloo tuu") ja toimii keinona ratkoa ihmissuhdepulmia ("parisuhde tulehtunu paranee ku ostaa upeen puvun"). "Käsitys siitä mikä on hankalaa vähän sumentunu" viitannee nk. ensimmäisen maailman ongelmiin: helpossa ja itsekeskeisessä elämässä valitukselle ei tarpeeksi mitätöntä aihetta olekaan. Ulkoinen olemus liitetään tietenkin myös ihmisarvon mittareiden listalle, eikä puhuja näe ilman Dolce & Gabbanoita kylillä liikkuvilla ihmisillä juuri mahdollisuuksia: "jos oot ruma jäät mun kaltasten varjoon / ja hämmästelet miten niit hyvii pestejä ei ookaan tarjolla". Työelämässäkin on paras kulkea tuotto-odotusten mukaan, sillä omia intohimoja seuraten tulos on heikko: "nopeesti putoot ku teit huonon valinnan teininä / vähän epävakaa ala, mitä susta tuli? aivan, ei mitään". Ajatus on hyvin pitkälti sama kuin blogissa aiemmin ohimennen käsitellyssä Jodarokin versessä DJ Polarsoulin biisissä Ei kompromisseja.

Gettomasan säkeistössä puhuja on rikkaan perheen jääkiekkoilijapoika, ja perheelle on tietenkin tärkeintä, ettei poika kulje kylillä ryysyissä vaan raha näkyy. Sinänsä kelpo säkeistö jää biisissä kuitenkin selvästi Rekamin sanailujen varjoon.

Jos säkeistöt ovatkin aika helposti ymmärrettävää tykitystä, kertsi ei ole ihan yhtä simppeli:

Älä kysy kuka on Sarasvuo
kuluva vuos, se on aina paras vuos
menestys täällä päin ja lama tuol
köyhät vittuun,
raha tulee aina rahan luo

Menestys koskee meitä, lama noita toisia, eivätkä toisten ongelmat tietenkään kiinnosta "täällä päin". Kaksi alinta riviä eivät syväluotaavaa analyysiä vaadikaan. Mutta miten kaksi ensimmäistä liittyvät kokonaisuuteen? Jälkimmäisestä niistä on otettu myös kappaleen nimi.

Markkinaguru Jari Sarasvuo on kai jonkinlainen vastenmielisen kapitalistin ääri-ilmentymä. Jos hänestä ei saa kysellä, syy lienee joko että hänet pitää tuntea tai että hänestä ei pidä edes puhua. Jälkimmäinen tulkinta mätsäisi paremmin toisen rivin kanssa: kuluva vuosi on aina paras, koska elämä on hetkessä elämistä eikä omaisuuden luomista varten. Äärirajoilla töitä mättävälle kuluva vuosi tuskin on onnellisinta aikaa, vaan palkinto odottaa — tai ainakin sen luullaan odottavan — jossain kaukana tulevaisuudessa. Puhujasta tuntuu, että hän on tukehtunut osinkoihin, ja kuten todettua parisuhdekin on tulehtunut. Oman kartanon mainitsemisen lisäksi biisissä myös huudellaan parvekkeelta, eikä "luonnost oo mihinkään konetta vastaan"; vaikuttaa siltä, että kodin ulkopuolella ei juuri tule hengailtua, ja kun kotonakin vallitsee tulehtunut ilmapiiri, elämä tuskin on kovin nautittavaa.

Verorahoihinkin biisissä viitataan kerran: "päähän tulee reikiä / tukirahoil saat piristeet / neki menee mun verorahoist joten mitä vittuu tuut vikisee?" Jos muuta apua mielenterveysongelmiin ei ole saatavilla kuin "piristeet", niin mitäpä varaa on valittaa, kun itse ei kerran tuota mitään ja piristeiden hankkimistakin tuetaan tehokkaampien verorahoista? Heikkojen tukemisen sijaan pitäisi jäädä itselle enemmän varaa tuhlata shoppailureissuilla, koska itsehän ne rahat on ansaittu.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa on viime aikoina puhuttu paljon eriarvoistumisesta — on kasvanut huoli maan jakautumisesta kahteen leiriin, eikä vaikuta siltä, että tilanne menisi ainakaan parempaan suuntaan. Paras vuos vetää leirien välille viivan, joka on kaikkea muuta kuin veteen piirretty. Paras vuos on erittäin avoin tilitys eikä välttämättä valtaisan syvällisesti pohdiskeleva, mutta toisaalta Rekamin läpät ovat huikeita, flow rullaa kuin rullaluistimen rulla, ja kaiken kaikkiaan näin humaani viesti lämmittää väkisinkin mieltä aikana, jona vallassa oleva oikeistohallitus yrittää tehdä parhaansa sosiaalidemokraattien luoman hyvinvointiyhteiskunnan tuhoamiseksi.

Mies

J.E.V.K.:n ohella levyn toinen erittäin synkällä biitillä kulkeva Mies on Rekamin näkemys suomalaisesta miesmyytistä, johon kuuluu tietenkin paljon ryyppäämistä, jääkiekkomaajoukkueen pelien katsomista, rattijuoppoilua sekä vaimon ja lasten hakkaamista — tietenkin kulissien takana, koska kuten edellä esitellyssä biisissä Paras vuos, myös Miehessä oleellisinta on se miltä kaikki ulospäin näyttää. Tällainen tärkeysjärjestys johtaa katkeraan loppuun. (Jääkiekon esittäminen negatiivisessa valossa pariinkin kertaan on sikäli yllättävää, että Wikipedia kertoo Rekamin olevan maajoukkueessakin pelanneen kiekkoilija Tuomas Pihlmanin pikkuveli.)

Kliseisten miehen piirteiden lisäksi Rekamilla on tuoreempaakin sanottavaa. Tunteettomuus ei ole uutta, mutta se on, että miehen kyvykkyys syvällisen puheen pitämiseen nähdään naista heikompana: "toisinaan jurrissa puheen diipin pitää / tai niin diipin ku mies voi tehä eli ei fiiliksiä". Uskovaiset ovat mahdollisimman helppo pilkan kohde, mutta tässä biisissä miehen uskonnottomuus ("ei usko Kristuksiin / vie helvettiin huuhaa") ei ole merkki ajattelukyvystä, älykkyydestä tai muusta ihailtavasta, vaan päinvastoin symboli kykenemättömyydestä uskoa mihinkään hyvään.

Vakavassa biisissä pilkahtelee sentään huumorikin: suorituksilla itsetuntonsa hankkiva mies pitää mieskunniaansa yllä väkivallan lisäksi kasaamalla pöydän ilman manuaalia ja ratkomalla paskalla sudokuja. Jälleen ihmisarvo mitataan rahassa: "kovin on se kel on asuntovelkaa eniten". Mieskunnian pelastava peniksenjatke on mökki Itä-Suomessa.

Päähenkilön loppu on karu: perhe lähtee, mies jää yksin pitämään Selänteitä pyhimyksinään. Parempia vaalittavia olisivat varmasti olleet vaimo ja lapset. Mutta mieskunnia on jotain, jonka takia tehdään paljon pahaa; vertailukohdaksi mieleen juolahtaa Asan Puusaarna-biisin rivi "turhal ylpeydellä täytetään hautuumaita". Turha ja aivan toissijaisiin asioihin, kuten pienessä mittakaavassa kykyyn kasata huonekaluja ilman ohjeita ja isossa jonkin valtion pinta-alan suuruuteen, perustuva miehinen ylpeys on tuhoisaa. Vaikka mainittu pieni mittakaava ei välttämättä äkkiseltään kuulosta kovin vaaralliselta, on väärien asioiden arvostaminen suorassa yhteydessä oikeasti tärkeiden asioiden arvostamatta jättämiseen.

Kuinka moni nainen määrittää itsensä viinapään tai huonekalujen kasaamisen perusteella, ja kuinka moni maailmanhistorian kaistapäisimmistä hallitsijoista ja verenhimoisimmista sotapäälliköistä on ollut nainen? Idiooteille naisille on suomen kielessä useampikin vakiintunut nimitys blondista ja bimbosta lähtien, mutta miehille vastaavia sanoja ei ole. Mies esittää ajatuksen, että miehet voivat yhtä lailla olla helvetin tyhmiä sukupuoliroolinsa vankeja.

Yhteenveto

Vuoden tulokas tuntuu ennen kaikkea asettuvan heikoimmassa asemassa olevien tai helposti pilkattavien ihmisten puolelle: köyhien puolustaminen ei räpissä ole harvinaista, mutta jonnejen, naisten, maahanmuuttajien ja uskovaisten puolelle rohkenee hypätä huomattavasti harvempi. Rekamin suurimmaksi ansioksi laskisin nimenomaan tutunoloisten asetelmien kääntämiseen päälaelleen: jos esimerkiksi Tapani Kansalaisen Harjottelen näyttään kovanaamalta oli ilkeilyä tietokoneella elämänsä viettävien suuntaan, on J.E.V.K.:ssa samanoloinen hahmo, mutta empaattisempi lähestymistapa.

Festareista kertovassa biisissäkin sankari on hyvin harvinaislaatuinen. Kappaleessa Niemine (ja LA Kingsin musta pelipaita) puhuja on piessyt Niemisen sellaiseen kuntoon "et lens kiekko ku sen miekkosen naama oli niin ruhjeil", mutta tästä huolimatta Niemine ei janoa kostoa vaan palauttaa löytämänsä kamat pahoinpitelijälleen jopa kohtalaisella vaivalla. Myös Niemine pääsee biisissä ääneen koulukiusatulta rillipäältä kuulostavalla äänellään:

Kävin sun ovella, mulla on jotain sulle kuuluvaa
Otin sun kamat talteen, vaikka menitki mulle suuttumaan
ja käytit mun päätä kanvaksena ja rumpuna

Toinen useammassa biisissä kulkeva aihe on melko tyypillinen: kellokortin mukaan kulkeva 8—16-konttorirottailu on synonyymi tylsälle elämälle. Laveammin sanoen kyse on halusta olla joutumatta muottien orjaksi.

Kuten todettu, vahvan alkupuolikkaan jälkeen taso laskee selvästi. Vikat neljä biisiä ovat aika tavanomaista kamaa, joista en ainakaan itse kykene innostumaan. Esimerkiksi Aren fiittaama Kämppikset on tyhjänpäiväinen ja mukahauska kertomus kämppäkaveruuden ongelmista. Aiheeltaan loppupuolen ylivoimaisesti mielenkiintoisin biisi on hiton tylsistä aikuisista pariskuntabileistä kertova Buzz Killington, joka tuntuu muuten erilaisuuteen hyväksyvästi suhtautuvalla levyllä myös ilkeydessään jonkinasteiselta tyylirikolta. Toisaalta Buzz Killington yhdistyy omissa ajatuksissani levyllä esillä olleisiin konttorirottiin ja kertoo, miten tylsää näillä ihmisillä on, vaikka he kuinka yrittäisivät pitää hauskaa. Alkoholistakaan ei ole iloa, jos seura on tylsämielistä.

Tutuestuessani Vuoden tulokkaaseen ensi kerran yllätys oli suuri, sillä Räpätäänkö välillä? -biisin perusteella Rekami kuulosti melko ilkeältä sanasepolta. Vuoden tulokas on myös irvaileva ja jatkaa parilla raidalla Räpätäänkö välillän aloittamaa Rekamin mielestä tunkkaisen suomiräp-ilmapiirin hämmennystä ja artistifantasioille naureskelua, mutta isompi rooli kokonaisuudessa on biiseillä, joissa tunnutaan kyselevän, mihin empatiakyky on päässyt ihmisiltä katoamaan. Sanailu on kuitenkin erittäin terävää, maksimaalisen vähän kukkahattuilevaa, ja Rekamin jos kenen ulosantia voi nimittää katu-uskottavaksi. Yhdistelmä tuottaa parhaimmillaan todella tuoreita ja hykerryttäviä lopputuloksia. Harmi kyllä etenkin lätyn loppupuolelta löytyy sitten biisejä, jotka eivät millään tavalla nouse esiin suomiräpin massasta.

Levyn muita huippuhetkiä

J.E.V.K.
Mies
Niemine (ja LA Kingsin musta pelipaita)

Aiheesta muualla

Tuoreet platat -sivuston arvostelu