sunnuntai 30. elokuuta 2015

Viikon biisi 35/2015: Samael — On Earth

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Samael — On Earth
(albumilta Reign of Light, 2004)

Sveitsiläisyhtye Samael on ehtinyt tehdä pitkän ja melko eriskummallisen uran. Mustan metallin parissa aloittanut poppoo siirtyi hitaasti kohti koneellisempaa soundia, joka on ainakin omaan korvaani melko omalaatuinen. Lähin mieleen tuleva vertailukohde on Rammstein, mutta Samael luottaa räkäisiin örinävokaaleihin eikä kuulosta teolliselta tuotetulla ja kellontarkalla vaan raa'alla ja julmalla tavalla. Uuden vuosituhannen ensimmäisenä vuosikymmenenä Samael oli pehmeimmillään, mutta viime vuosina se on palannut lähemmäs juuriaan.

Saavuttaessa vuoteen 2004 Samaelin raakuudesta oli jo tingitty aika tavalla. Jos Passage (1996) ja Eternal (1999) ovat itselleni ainakin toistaiseksi olleet haasteellisuudessaan ennemmin luotaan työntäviä kuin puoleensa vetäviä, niin Reign of Light on kovasti toista maata. Kehiin isketään yhdentoista raidan kattaus enimmäkseen järkyttävän tarttuvia hittimuottiin taottuja biisejä. Ei vokalisti Vorphin ääni varmaan kaikkia, varsinkaan herkimpiä korvia miellytä, vaikka muihin itselleni tuttuihin Samael-levyihin verrattuna miehen ääni on tällä kertaa kerrassaan samettinen. Mieleen tulee, että Reign of Light on Samaelille vähän niin kuin Vapen & ammunition Kentille: yritys tehdä helposti lähestyttävä albumi, jolla on vain hittiä hitin perään. Molempien bändien lopputulokset ovat jos eivät suinkaan täydellisiä, niin erittäin miellyttäviä kuitenkin. Ja Rammsteinin parhaatkin lätyt Reign of Light jättää helposti taakseen: se ei ole mitään superteknistä tykitystä vaan luottaa yksinkertaisuuden hyveeseen niin kitaroissa kuin koneella tehdyissä rummuissakin, mutta onnistuu silti olemaan musiikillisesti mielenkiintoinen ja vaihteleva ja antamaan tekijöistään kuvan luovina ja taidokkaina muusikoina. Koskettimien käyttö on erittäin omaperäistä ja nousee monesti päärooliin.

Silti näiden sveitsiläisten biisit eivät soi radiorockeilla eikä niitä ole kuullut juuri kukaan — sinänsä mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten musiikin laadulla ja tunnettuudella ei usein ole mitään tekemistä keskenään, vaikka bändit olisivat tehneet jokseenkin samantyyppistä musiikkia. Samael kuuluu arvostetuimpiin sveitsiläisiin metallibändeihin heti Celtic Frostin vanavedessä, mutta kotimaassaankin sen paras albumilistasijoitus on vaatimattomasti 37.

Valon valta: laulua ja tanssia

Valo voittaa pimeyden voimat, jos vain itse haluat.
Reign of Lightin lyriikat pyörivät isojen sanojen ympärillä. Vorph kehottaa kuulijaansa olemaan kirkas tähti, lentämään korkeuksiin ja sallimaan valon vallan alkaa: "stand as you are and let it begin / the reign of light", sanotaan nimikappaleessa. Uskonto on monille ihmisille ja kansoille iso asia, joten uskonnollisuudestakin riittää puhetta; lähi-itämaiset vaikutteet tuovat musiikkiinkin rahtusen universaalia fiilistä.

Levyn parhaisiin biiseihin kuuluva hypertarttuva On Earth muistuttaa, että vaikka länsimaisen ihmisen ilmaisutapojen kirjo on taantunut hyvin kapeaksi, niin ihmisen luonto on laulaa ja tanssia: "before we could talk we were singing / before we could run we were dancing". Etenkin sulkeutuneisuuteen taipuvaisessa suomalaisessa kulttuurissa, jossa moni uskaltaa näyttää tunteitaan vain jääkiekon MM-kisojen aikaan, tämä on tärkeä sanoma. Tai oikeammin erittäin tärkeä. Muut 350 päivää vuodessa pitää käyttää kaikki energia siihen, että mahtuisi kaikkiin mahdollisiin tavallisuuden muotteihin eikä antaisi itsestään mitään ulos, jottei naapuri mieti että mikähän nisti se tuokin on.

Mutta enimmäkseen kaupungin nimiä luetteleva On Earth tahtoo silti sanoa, että pohjimmiltaan ihmiset ovat kovin samantyyppisiä joka maailman kolkassa Sofiasta Johannesburgiin, Hong Kongista Pietariin ja niin edelleen. Jokaisella on unelmia, jokainen haluaa tulla rakastetuksi ja ymmärtää maailmaa:
Dancing with a hidden tribe
Learning to move and fly
Touching the sky with our hands
Longing to love to understand
Mainittakoon vielä lopuksi, että Reign of Lightin ja melkein kaikki muutkin Samaelin levyt on tuottanut Waldemar Sorychta, jonka lusikka on ollut mukana monessa klassikkosopassa: miehen käsialaa ovat muiden muassa Tiamatin Wildhoney, The Gatheringin Mandylion, Moonspellin melkein koko tuotanto — sekä Sentencedin Down ja Frozen, joilla Sorychta lisäksi soitti koskettimia.

Levyn muita huippuhetkiä

Moongate
Inch'allah
Reign of Light
Oriental Dawn
Further

Aiheesta muualla

Imperiumin arvostelu (arvosana 10/10)
Soundin arvostelu (arvosana 5/5)
Metalliluolan arvostelu (arvosana 8,5/10)

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Viikon biisi 34/2015: Pain of Salvation — Healing Now

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Pain of Salvation — Healing Now
(albumilta Road Salt Two, 2011)

Syksy onkin näköjään peruttu, joten parin viikon takainen Mostly Autumn -valinta ja muut viime viikkojen synkistelyt saavat nyt vastapainoa. Road Salt Two on aika valoisa levy, vaikka bändin nimessä onkin (viime viikon tapaan) sana "pain". Levy on jatkoa vuotta aiemmin julkaistulle ykkösosalle, ja vaikka Road Salt One on hyvä kokonaisuus, pistää jatko-osa vielä pykälän tai pari paremmaksi.

Progemetallibändinä tunnetuksi tullut Pain of Salvation teki 2010-luvun alussa Road Salt -levyillä loikan metallista musiikkiin, jota on jälleen paremman puutteessa kutsuttava progressiiviseksi rockiksi. (Liekö sattumaa, että edellinen virke kuvaisi pelkät erisnimet vaihtamalla myös PoS-possen maanmiehiä Opethia.) Road Salteilla Pain of Salvation tekee monipuolista musiikkia ja tarjoaa kattauksen keskenään erityyppisiä mutta saumattomasti kokonaisuudeksi nivoutuvia biisejä. Mukana on paljon pehmeän folkahtavaa melodisuutta, mutta toisessa ääripäässä bändin metallimenneisyyskin pääsee välillä kuuluviin. Soundimaailma ansaitsee paljon kiitosta: sähkökitarat murisevat ja rummut paukkuvat todella luonnollisen ja hiomattoman kuuloisesti, jotenkin vanhahtavasti, mutta silti moderniin malliin potkivasti. Ei ole pelkoa, että levy kuulostaisi liian pehmoiselta ja särmättömältä, mikä joskus on ainakin omiin korviini ongelmana tämän tyylisessä musiikissa. Ensimmäinen korvaan tarttuva elementti on varmastikin järjettömän taitava vokalisti: Daniel Gildenlöwin todella heittäytyvä, spontaanin kuuloinen ja kaikki mahdolliset variaatiot kiljumisesta ja räkäisestä huudosta herkkään balladitulkintaan kattava lauluääni. Mitäs muuta: sävellykset ovat täynnä hienoja ideoita, sovitukset hyperrikkaita taidonnäytteitä, upeaita moniäänisiä kohtia riittää ja ranskalaisrumpali Léo Margaritin eläväistä soittoa on ilo kuunnella. Bändin kokemus kuuluu siinä, kuinka hienosti ja omaperäisesti se osaa nostaa melodiansa esiin kuhunkin biisiin sopivasti ja luoda yksittäisten kivojen kohtien sijaan kokonaisia hienoja biisejä — ja kokonaisen hienon levyn.

Mutta parhaiten tämä adjektiivisekamelska aukeaa parikin biisiä kuuntelemalla. Balladit 1979 ja Through the Distance kuuluvat levyltä ehdottomiin suosikkeihini, mutta ajattelin valita viikon biisiksi vähän paremmin kokonaisuutta kuvaavan kappaleen. Healing Now'n kitarat helkkyvät niin ihastuttavasti, ettei siitä kai kukaan voi olla tykkäämättä. Kuitenkin biisi on hyvä osoitus siitä, ettei pehmoisesta helkkymisestä huolimatta tarvitse tarjota ihan pelkkää pumpulia.

Alle linkittämäni Kaaoszinen levyarvostelu on levystä varsin onnistunut kuvaus.

Levyn muita huippuhetkiä

Softly She Cries
Conditioned
To the Shoreline
1979
The Deeper Cut
Mortar Grind
Through the Distance

Aiheesta muualla

Kaaoszinen levyarvostelu

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Viikon biisi 33/2015: Pain Confessor — Grief

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Pain Confessor — Grief
(albumilta Incarcerated, 2012)

Välillä tuntuu, että Suomesta löytyy metallibändejä enemmän kuin asukkaita. Yhtä jos toistakin bändiä jaksetaan hypettää innokkaasti, mutta omiin korviini uusien (ja vanhojenkin) tuttavuuksien tuotokset tahtovat lähes poikkeuksetta kuulostaa melko yhdentekeviltä. No, hämeenlinnalaista Pain Confessoria ei ole viimeisen vuosikymmenen aikana juuri hypetetty, joten se on varmaankin yksi niitä bulkkihevibändejä, joita menee kolmetoista tusinaan. Vaan eipäs olekaan. Se on yksi niitä timantteja, jotka jostakin käsittämättömästä syystä meinaavat hautautua kaiken kuonan alle.

Hype, hiljaisuus ja paluu vahvempana kuin koskaan

Pain Confessor on suomalaisten melankolisella pohjavireellä kulkevien metallibändien joukossa poikkeus. Se ei ole hengenheimolainen sen paremmin melodeath-genren yhtyeiden (Insomnium, Noumena, Eternal Tears of Sorrow yms.), doomdeathiksi haukuttujen hidastelijoiden (Swallow the Sun tai tyylilajin Brave Murder Day -laidalla Rapture) kuin puhtaisiin lauluihin luottavien, radiomittoihin biisejä takovien (tai takoneiden: Sentenced, Charon) suuruuksien kanssa, eikä sekoita soppaan folk-elementtejä esimerkiksi Amorphiksen tai Moonsorrow'n tapaan — suomenkielistä iskelmäheviä tässä nyt mainitsemattakaan. Etenkin uransa alkutaipaleella thrashin suuntaan nyökkäilevällä ilmaisullaan Pain Confessor seisoo tukevasti omillaan. Sanoituksissa on enemmän kostoa ja väkivaltaa kuin millään edellä mainituista (noh, StS pääsee kyllä lähelle), mutta menetyksen ja toivottomuuden tunteet ovat yhteisiä. Ehkäpä voisi sanoa, että jos kaikilla edellämainituilla yhtyeillä on melodioissaan, sanoituksissaan tai tunnelmissaan varsin usein jotakin kauniiksi luonnehdittavaa, niin Pain Confessorin musiikissa mitään varsinaisesti kaunista on hyvin vähän; melankolia on piilotettu paria astetta vaivihkaisemmin aggression sekaan, eikä esimerkiksi puhtoisia, herkkiä väliosia juuri kuulla. Myöskään bändin suurimpiin vahvuuksiin kuuluva vokalisti Markku Kivistö ei vaihtele tavanomaiseen tapaan örinän ja puhtaiden välillä, vaan käytössä on koko skaala ilman laskelmoinnin tuntua, ja pehmeimmilläänkin Kivistö on lähempänä Taneli Jarvaa kuin Ville Laihialaa.

Jos hämeenlinnalaisten Turmoil-debyytti (2004) kehittikin jonkinlaisen hypen bändin ympärille, Fearrage (2006) ja Purgatory of the Second Sun (2007) otettiin vastaan paljon pienemmällä metelillä. Musiikin laadusta en itse löydä tähän syytä, sillä Pain Confessorilla on kasassa harvinaisen kovatasoinen, toistaiseksi neljä albumia käsittävä tuotanto.

Purgatory of the Second Sunia seuranneina vuosina Pain Confessor ehti äänitellä pari demoa ja käydä läpi useampiakin miehistönvaihdoksia, kunnes lopulta rumpalin ja toisen kitaristin verran edellisestä albumista muuttunut yhtye oli julkaisemassa uutta kokopitkää. Bändi oli jäänyt itseltäni paitsioon vuosikausiksi ennen pitkän levytystauon jälkeen ilmestynyttä Incarceratedia, joka kiinnitti huomioni vetävällä nimellään ja hienolla kansitaiteellaan. Incarceratedia ensi kerran kuunnellessani en meinannutkaan tunnistaa bändiä samaksi, jonka entuudestaan muistin Turmoilin pirteästä riffimyllystä.



Incarcerated

Vuodet olivat vieneet bändiä raskaampaan, thrashin sijaan enemmän melodeathia muistuttavaan tyyliin. Niin musiikista kuin etenkin sanoituksista kuuluu tietynlainen kypsyminen ja kasvaminen kohti jollain vaikeasti määriteltävällä tavalla syvempää tai syvällisempää ilmaisua, mikä ei kuitenkaan missään nimessä tarkoita tarttuvuudesta tai suoraviivaisuudesta tinkimistä.

Hitusen lässähtäneen melodeath-genren moneen nykyedustajaan verrattuna vuoden 2012 Pain Confessor on ilahduttavan monipuolinen ja etenkin aidosti vihainen ja aggressiivinen eikä sorru liian hempeiden elementtien tuomiin tyylirikkoihin. Kuitenkin Incarcerated on myös melodinen levytys ja tarjoaa hienon kavalkadin omaperäisiä, tarttuvia kertosäkeitä sekä toimivia kitara- ja kosketinmelodioita — ja jopa oikeasti sisällökkäitä kitarasooloja, mikä onkin jo todella harvinainen harvinaisuus. Kirsikkana kakun päällä Markku Kivistö hoitaa ruutunsa huikeasti. Joistakin turhan geneerisistä riffeistä huolimatta Incarcerated on riittävän omaperäinen albumi. Epätyypillisesti pari keskinkertaisempaa rallia löytyvät heti albumin alusta, minkä jälkeen kolmosraita Inward aloittaa loppuun saakka kestävän juhlaparaatin. Tarjolla on käsittämättömän hieno kattaus mukaansatempaavia biisejä, joista jokaista voisi hehkuttaa oman kappaleensa verran.

Vaikka Infernon arvostelussa Incarceratedia pidettiin bändin toistaiseksi tummimpana tuotoksena ja Soundissa levyä kuvattiin "kauhuelokuvaksi, jossa ei koskaan paista aurinko", pidän itse Incarceratedia ainakin musiikillisesti hitusen paria edeltäjäänsä optimistisempana levynä; ehkä tällainen mielikuva tulee siitä, että mukana on aiempaan verrattuna enemmän lennokkaitakin melodiailotteluja (kuten vaikkapa nimikappaleen kertosäe tai Grim Riverin loppuhuipennus) ja jopa niitä pehmeämpiäkin osioita (kuten Griefin väliosa tai Tarnished Halon intro).

Aidon kuuloinen viha ja aggressio, komeat melodiat, riittävä monipuolisuus ja omaperäisyys, mahtavat vokaalit, onnistunut soundimaailma, jopa oikeasti sisällökkäät kitarasoolot... Incarceratedista on helppo keksiä paljon kauniita sanoja. Jos heikkouksia haluaa etsiä, täytyy mainita kaksi heikompaa kappaletta ja jotkut hieman liian tavanomaiset, göteborgilaisbändit mieleen tuovat riffittelyt. Incarceratedin vahvuudeksi täytyy laskea sekin, että levy toimii hyvin erilaisissa tilanteissa ja mielentiloissa kuunneltuna, minkä vuoksi se oli ilmestyttyään itselläni kuukausikaupalla aktiivisessa kuuntelussa. Näin koukuttavia levyjä tulee vastaan erittäin, erittäin harvoin, ja Pain Confessorin todella tasokkaassa diskografiassakin neloslevy nousee korkeimmalle korokkeelle ja luo suuret odotukset bändin tulevalle tuotannolle. Ehdottomasti voinkin suositella Incarceratedia etenkin kaikille mukaraskaaseen ja liian pehmoiseen melodiseen metalliin kyllästyneille.

Incarceratedin lyriikoista

Sanoitusten osalta Pain Confessor ei liiku edelleenkään valoisilla kujilla, vaikka Fearragelta löytyvän Butterflyn kaltaiset yksiselitteisen lohduttomat purkaukset Incarceratedilta puuttuvatkin. Muutoksen voinee sanoa olleen jos nyt ei varsinaisesti arkisempaan niin ainakin realistisempaan ja aikuisempaan, (metalli)kliseistä ja tyypillisemmästä angstailusta vapaaseen suuntaan: esimerkiksi läheisen kuolema on aihe, jota käsitellään levyllä useammassakin kappaleessa. Aiheet ovat välillä metallibändille hyvinkin poikkeavia: Tarnished Halo vaikuttaisi kertovan muistisairaan isoäidin kuolemasta, ja päätösraita Vitriol painiskelee isyyden mukanaan tuomissa uudenlaisissa merkityksellisyyden tunteissa. Muuten negatiivinen levy päättyykin siis melko optimistisesti. Levyllä on mukana paljon pohdintaa mielettömistä väkivallanteoista ja muuta avautumista nykymaailman järjettömyyksistä.

Nimikappaleessa tie vie tiilenpäitä lukemaan elämänmittaisen väärien valintojen polun seurauksena. Mutta miksi koko levy on saanut nimekseen Incarcerated? Ajattelisin kyseen olevan siitä, että ihmisellä on kaksi vaihtoehtoa: kuolla tai elää juuri tässä maailmassa, jota kykenee muuttamaan korkeintaan marginaalisesti. Tämä maailma on vankila, jossa tapahtuu kaikkea järjetöntä koko ajan. Kuolemakin on aina läsnä; läheiset katoavat ympäriltä ja usein vieläpä niin, että kovin montaa hyvää sanaa ei koskaan muista sanoa, kuten Grim River huomioi. Kaikesta tästä voi tehdä mieli sanoutua irti, mutta pois ei pääse.

Serpent Spine kertoo käärmeen lailla luikertelevasta selkärangasta. Usko omiin arvoihin ja mielipiteisiin voi olla kova, mutta käykös kuitenkin niin, että tuputtaessaan niitä ihminen muuttuu matkalla juuri sellaiseksi jota on ajatellut vihaavansa? Tai osoittautuuko tosipaikan tullen, että miehestä ei olekaan sanojensa mittaiseksi? Kertsi on jälleen järjettömän komea.

Otsikkoon päätän viime hetkellä nostaa kuitenkin Griefin, joka jollain tapaa summaa levyn monipuolisuuden: synkkää runttausta, lennokas kertosäe ja, kuten mainittu, pehmeän tunnelmallinen väliosa. Sanoituksessa puhutaan lapsenmurhasta ja toivotaan kuolemaa tekijälle. Vankilan kaltaisessa maailmassa elämisen tuska nostaa jälleen päätään, mutta elämä nähdään silti lahjana. Tältä bändiltä ja tässä tyylilajissa biisin loppupuolen statement "life is a gift and joy to all / no one should take it away" tuntui sen verran eriskummalliselta, että kesti pitkään hyväksyä ettei siinä ole mukana ironian häivääkään.

Keskimääräistä omaperäisemmistä teemoista huolimatta hehkutan Pain Confessoria ja Tuomas Kuusista paljon mieluummin musiikillisesta kuin lyyrisestä osaamisesta (yhtä lukuun ottamatta Kuusinen on merkitty toiseksi tai ainoaksi sanasepoksi kaikkiin kappaleisiin). Sanoitukset ovat lopulta melko suoraa tilitystä, eikä järin kekseliäästä tai kokeilevasta runosuonesta ole syytä puhua.

Tällaisilla biiseillä sen voi kuitenkin antaa anteeksi.

Levyn muita huippuhetkiä

Inward
Incarcerated
Grim River
Serpent Spine

sunnuntai 9. elokuuta 2015

Viikon biisi 32/2015: Mostly Autumn — The Gap Is Too Wide

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Mostly Autumn — The Gap Is Too Wide
(albumilta The Spirit of Autumn Past, 1999)

Englantilainen Mostly Autumn on niitä bändejä, joista hyvin harva on kuullut. Netistä ei löydy sen levyistä yhtään suomenkielistä arviota, levyjä on vaikea löytää ostettavaksi eikä edes pääkaupunkiseudun kirjastoista löydy lainattavaksi kuin pari bändin levyä. Tietääkseni Mostly Autumn ei ole myöskään käynyt Suomessa koskaan, mutta hauskana anekdoottina voi mainita bändin — tai lähinnä sen levyillä ja keikoilla monesti vierailleen Troy Donockleyn — vetäneen joskus livenä irlantilaisen säkkipillin dominoimaa versiota Finlandia-hymnistä.

Kuten nokkelimmat ovat saattaneet jo bändin nimestä päätellä, voi Mostly Autumnin musiikkia pitää jossain määrin syksyisenä. On kuitenkin syytä korostaa, ettei kyse ole suomalaisessa musiikissa hyvin yleisestä marraskuisesta syksyisyydestä; musiikista, jonka kuunteluun sopivin hetki on sunnuntai-illan kävelyretki marraskuisessa vesisateessa ja pimeässä hiljaisuudessa. Ennemmin kyse on kirkkaan ja kirpeän syyskuun aamun syksyisyydestä. Luonto ei masennu mustana vaan hehkuu kaikissa väreissään, ja Mostly Autumnin sanoissa on läsnä suuria tunteita jotenkin vilpittömässä ja viattomassa, syksyn kuulauden paljastamassa muodossa. Kun kesäinen, päihtynyt hetken huuma jää taa, joutuu ihminen hiljentymään ja kohtaamaan itsensä, ja sellaisesta rehellisestä itsetutkiskelusta on Mostly Autumn tehty. Bändin musiikki ei ole synkkää, vaan pehmeää ja kaunista, rauhoittavaa. Oheisen kansikuvan hyväntuulisista miekkosistakin näette, että tämä on elämään positiivisesti suhtautuvaa musiikkia. Parhaissa biiseissä vastuu vokaaleista on yleensä herkkä-äänisellä Heather Findlaylla; sen sijaan bändin johtohahmo Bryan Joshin laulussa ei juuri ole kehumista.

Sopivin genre Mostly Autumnille on (folk-henkinen) progressiivinen rock, mutta siitä puuttuu ainakin minulle progessa yleensä niin luotaantyöntävä kiemurainen kitarointi. Soitinkirjo on erittäin laaja, kuten The Spirit of Autumn Pastin Wikipedia-artikkelia silmäämällä voi todeta, ja perinteinen bändisointi on sen verran rajoittuneessa roolissa, että rock-musiikista puhuminen tuntuu jopa jollain tavalla harhaanjohtavalta. Instrumentaalilurituksia riittää, ja siitä The Gap Is Too Wide on osuva esimerkki. Lyriikkaa on muutama lyhyt säkeistö, joiden jälkeen biisi (ja levy) päättyy melkein kymmenminuuttiseen instrumentaalifiilistelyyn.

Ja millä tavalla päättyykin. Jos pitäisi nimetä "kaunein" biisi, jonka olen ikinä kuullut, ensimmäisenä tulisi varmaankin mieleen The Gap Is Too Wide. En osaa enkä näin keskellä yötä jaksaisikaan lähteä sitä sen enempää paloittelemaan osiin.

Sen kuitenkin sanon vielä, että kuulemistani Mostly Autumn -levyistä paras on hienolla kannella siunattu The Last Bright Light (2001); suosittelen sitä varauksetta, jos tässä tekstissä linkitetyt biisit yhtään iskevät. Bändi on ehtinyt julkaista jo 11 studiopitkäsoittoa ja peräti yhdeksän live-levyä, joten innostuvalle kahlattavaa riittää.

Levyn muita huippuhetkiä

Pieces of Love
Please
Evergreen
The Spirit of Autumn Past (Part 2)

Lisää aiheesta

Mostly Autumn rateyourmusic.comissa

torstai 6. elokuuta 2015

Veikkausliiga-katsaus

Aiemmin blogissa on käsitelty jalkapalloa vain parin kirja-arvostelun verran, vaikka jalkapallo on erittäin suuri osa elämää eli laiffia ja kyseessä on lifestyle-blogi. Korjaamme epäkohtaa tällä tekstillä, jossa käydään läpi kaikki kaksitoista Veikkausliiga-joukkuetta; ennustetaan, miltä sarjataulukko kauden päätteeksi näyttää ja tarjotaan lukijoille koukkuja siihen, keitä loppukaudella kannattaa seurata.

(En haluaisi mainostaa, mutta on syytä muistuttaa, että ISTV:stä saa katsoa kaikki liigaottelut suorina ja jälkilähetyksinä hyväntekeväisyyshintaan kymmenen euroa kuussa.)


Ne ajat, jolloin keväisin puhuttiin "kaikkien aikojen kaudesta", mestaruustaisteluun nimettiin useita isoilla budjeteilla operoivia Suomen suurimpien kaupunkien seuroja, joilla oli luotseina kovimpia kotimaisia valmentajasuuruuksia ja kentällä kovia miehistöjä usein kovilla paluumuuttajilla ryyditettynä, ovat jo melkein vuosikymmenen takana. Tällä kaudella HJK on jälleen kerran ollut aivan ylivoimainen ykkössuosikki. Entisistä haastajista TPS ja Haka ovat Ykkösessä, Honka Kakkosessa, TamU ja MyPa kaatuneet. Ainoa kärkikahinoihin noussut uusi tekijä on SJK. Kakkossijalle voi päästä jo liigajyrien tsemppifutiksella, kuten RoPS on osoittanut.

Toisaalta ison profiilin nousijat HIFK, KTP ja Ilves ovat tuoneet liigaan rutkasti väriä ja vetäneet paljon väkeä katsomoihin. Stadin derbyt kahden ison helsinkiläisseuran välillä ensi kertaa puoleen vuosisataan (!) ovat olleet kauden kovin yksittäinen juttu. Liigakarsinnan toivottu palauttaminen taas tuo vipinää niin liigan putoamistaisteluun kuin Ykkösen kärkitaistoonkin. Liigan pohjilla ei ole nähty viime kauden TPS:n kaltaista juniorilaumaa tai Hongan ulkomaalaissirkusta, vaan putoajan paikalla on yllättäen rutinoituneista liigapelaajista koostuva VPS.

Mestareiden liigan karsintaan etenee liigamestari. Liigassa toiseksi ja kolmanneksi sijoittuneet joukkueet pääsevät puolestaan karsimaan paikasta Eurooppa-liigaan yhdessä vuoden 2015 Suomen Cupin voittajan kanssa; jos cup-voittaja löytyy liigan kärkikolmikosta, myös liiganeloselle aukeaa paikka europeleihin. Liigan jumbo putoaa suoraan Ykköseen ja sarjan toiseksi viimeinen karsii paikastaan Ykkösen toiseksi parasta joukkuetta vastaan.

Jäljellä on enää hieman runsas kolmasosa 33 kierroksen kaudesta. Seuraavassa katsaus jokaiseen joukkueeseen ja seuraa häntä -poiminta loppukaudelle. Joukkueet ovat siinä järjestyksessä kuin uskon niiden kauden päättyessä olevan.

Arvioitu loppusijoitus, joukkueen nimi (ottelut voitot—tasapelit—tappiot pisteet, pistettä per peli, sijoitus tällä hetkellä pistettä per peli -lukeman mukaan)

KÄRKIKAMPPAILU

1. HJK (21 11—7—3 40, 1,90, 1.)


HJK kärsi Kazakstanissa suurin piirtein niin raskaan tappion kuin jalkapallossa on mahdollista kärsiä. Kyseessä oli uskomattoman tärkeä ottelu, huikea mahdollisuus edetä Mestareiden Liigan karsinnan viimeiselle kierrokselle. Nyt jos koskaan on urheilupsykologille tarvetta.

On mielenkiintoista nähdä, kuinka HJK onnistuu nollaamaan musertavan tappion. Eurokentillä joukkueen taival jatkuu Eurooppa-liigassa, jonka playoff-kierroksen parit arvotaan perjantaina. Tulossa on arvontatuloksesta riippumatta Astanaa paljon kovempi vastustaja, ja on erittäin todennäköistä, ettei HJK onnistu voittamaan otteluparia. Itseluottamukselle ja liigaan keskittymiselle sekään ei tee hyvää.

HJK on tänä vuonna valtavasti viime vuotista heikompi. Sen nimekkäät hankinnat ovat Atomu Tanakaa lukuun ottamatta flopanneet pahasti; Mike Havenaar ja Guy Moussi eivät ole olleet lainkaan sitä, mitä odotettiin. Toni Kolehmainen ei ole onnistunut täyttämään Robin Lodin jättämää aukkoa; Kolehmaisen pallollinen peli on ollut kelvollista, mutta puolustussuuntaan hän on ollut auttamattoman pehmeä. Gideon Baahille näyttää viime kauden tapaan olevan erittäin vaikeaa syttyä tavallisiin liigaotteluihin, mistä on seurannut ylimielistä ja virheherkkää pelaamista. Markus Heikkinen ja Tapio Heikkilä eivät ole vakuuttaneet, ja Valtteri Moren siirtyi Belgiaan. Yleensä niin luotettava tehomies Demba Savagekin on vaellellut varjojen mailla. Juhani Ojala ja Macoumba Kandji ovat sentään kovia hankintoja.

Kun pelilliset ongelmat ja henkisesti äärimmäisen raskas tilanne lasketaan yhteen, voisi kuvitella, että Klubin mestaruus olisi todella uhattuna. Suurimmat uhkaajat RoPS ja SJK operoivat kuitenkin monta valovuotta Klubia heikommalla materiaalilla ja ovat lisäksi ajautuneet lähes kriisinomaiseen pelilliseen alamäkeen, joten niiden saumat mestaruuteen vaikuttavat äärimmäisen ohuilta. IFK Mariehamn pelaa seuraavaksi neljä ottelua samassa ajassa kuin HJK yhden, joten muutaman viikon kuluttua saarelaiset voivat jo olla pisteissä mitaten lähellä Klubia. Ainakin hetkeksi jännitystä voi siis syntyä, mutta tärkeissä peleissä ensikertalainen ei tapaa olla parhaimmillaan, ja HJK hoitanee sarjan helposti kotiin jo pelkällä rutiinilla ja ammattiylpeydellä.

Seuraa häntä: Veikkausliigan 2010-luvun paras maalintekijä Demba Savage on ollut viime ajat valtavan kaukana parhaastaan. HJK:n laituriosasto on kuitenkin sen verran kapea, että penkille Savage ei kunnossa ollessaan ajaudu. On yksinäinen hyökkääjä sitten Havenaar tai Ousman Jallow, kärkimies ei loppukaudestakaan todennäköisesti kovin montaa byyriä nakuta, ja Savagen varassa on jatkossakin iso osa maalinteosta. Korostan silti, että mestaruuden HJK voi hävitä vain 1) ajautuessaan kollektiivina vakavaan henkiseen kriisiin ja 2) nähdessään jonkin kilpailijoistaan yltyvän syksyllä hurjaan vireeseen. Pelkkä Savagen surkea syksykään ei vielä riitä pudottamaan HJK:ta ykköspallilta.

2. IFK Mariehamn (20 7—10—3 31, 1,55, 4.)

IFK on saanut pikkuhiljaa kaikki kovimmat nimensä jalkeille, ja joukkueen suunta vaikuttaisi olevan ylöspäin. Joukkueen selvästi heikoimmalta lenkiltä näyttänyt laitapakki Thomas Mäkinen on saanut väistyä Albin Granlundin palattua rosteriin, ja Granlundin otteet ovat heti olleet pari astetta kovempaa tasoa. Myöskään nuoren laiturin Robin Sidin taso ei valitettavasti vielä näyttänyt liigan kärkitaistoon riittävän. Petteri Forsell ja liian vähälle huomiolle jäänyt Diego Assis ovat sarjan parhaita murtavien syöttöjen tarjoilijoita, ja tämän kaksikon ollessa kunnossa on varmaa, että IFK kykenee luomaan paljon maalipaikkoja. Jopa pitkiä ratkaisusyöttöjä mielellään yrittävä puolustava kk-mies Duarte Tammilehto antaa luomistyössä oman panoksensa. Kun toinen laituri Brian Span on myös kova tekijä ja hypernopea Dever Orgill liigan aivan parhaita hyökkääjiä, maaleja on tulossa jatkossakin. Erikoistilanteissa tarjolla on sarjan kovimpia pelotteita Forsellin potkutekniikan ja jo kolme häkkiä iskeneen toppari Jani Lyyskin ansiosta.

IFK on vuosia tunnettu hurlumhei-joukkueena, mutta tällä kaudella homma on toiminut toiseenkin suuntaan. Granlundin palattua koko puolustuslinja on rautaa ja U21-maajoukkuevahti Otso Virtanen kuuluu paikallaan liigan eliittiin. Takamatkaa on, mutta omissa papereissani IFK on kovin kandidaatti liigakakkoseksi.

Seuraa häntä: ainut kysymysmerkki on toinen alempi keskikenttäpelaaja Tammilehdon vierellä. Anthony Dafaa ei ole toistaiseksi onnistunut. Philip Sparrdal Mantilla pelasi itselleen käsittääkseni vieraalla paikalla RoPSia vastaan hyvin, mutta riittääkö jommankumman taso loppukaudella pitämään joukkueen tasapainossa?

3. RoPS (21 11—5—5 38, 1,81, 2.)

RoPSin katastrofaalinen alkukausi kääntyi täysin yllättäen jyrkäksi ylämäeksi, joka on kuitenkin hurmoksellisen kliimaksinsa, HJK-kotivoiton jälkeen hyytynyt pahemman kerran. Rotaatio on ollut RoPSilla koko sarjan vähäisintä, ja avainmiesten kärsiessä pelikielloista ja loukkaantumisista erittäin kapea materiaali ei vain ole riittänyt. VPS:ää vastaan joukkue oli tasapeliin jäämisestä huolimatta erittäin hyvä etenkin avausjaksolla ja IFK Mariehamnia vastaan se onnistui nappaamaan pisteen vaikka pelasi 85 minuuttia vajaalla takaa-ajoasemassa, mutta KuPSia vastaan esitys oli heikko. Hälyttävää on ollut erikoistilannemaalin päästäminen heti ottelun alussa jo kolme kertaa peräkkäin.

Simo Roihan taso ei yksinkertaisesti riitä liigaan, Moshtagh Yaghoubi on hehkutuksista huolimatta pelannut läpi kauden epätasaisia pelejä ja ollut jatkuvasti kykenemätön luopumaan pallosta ajoissa, ja KuPSia vastaan hienoa kautta pelaava maalivahti Ricardokin pelasi heikon ottelun. RoPS nousi kärkitaistoon malislaisella kovan prässin tsemppifutiksella, jossa pääosia ovat näytelleet keskinkertaisina pidetyt futaajat Janne Sakselan, Juha Pirisen, Ville Saxmanin ja Mika Mäkitalon tapaan. Parhaimmillaan joukkueen peli on kuitenkin näyttänyt erittäin suunnitelmalliselta, siltä, että jokainen tietää, missä vapaa kaveri palloa kulloinkin odottelee. Keskikentän kolmikon Mäkitalo—Okkonen—Yaghoubi taito perussyötöissä on kovaa luokkaa eikä siltä vääntövoimaakaan puutu. Pirinen ja Saksela ovat ravanneet laidoille sairaita kilometrimääriä ja Aleksandr Kokko viimeistellyt kovalla prosentilla. Mutta kun kaikki ei lähdekään kulkemaan, etenkään RoPSin hyökkäyspään profiilipelaajien rutiinitaso ei riitä vertailussa Klubiin tai maarianhaminalaisiin, eikä RoPSilta löydy riittävästi luovuutta maalipaikkojen rakenteluun sellaisella syötöllä, jolla tiukat pelit kääntyisivät jatkuvasti kärkitaiston vaatimiksi voitoiksi.

Seuraa häntä: "Mosa" Yaghoubi osuu jokaiselle RoPSin pelejä katsovalle väistämättä silmään. Afganistanilaistaustaisella Mosalla on suomalaispelaajalle aivan poikkeuksellinen taito ja etenkin halu haastaa vastustajia, huikea kyky vääntää kaksinkamppailuja oman joukkueen eduksi ja taitoa myös upeisiin syöttöihin ja laukauksiin etenkin erikoistilanteissa, mutta vastapainoksi peliäly on ainakin toistaiseksi erittäin puutteellinen. Mosan peliä on hyvin turhauttavaa katsoa, kun hän helppojen syöttöjen sijaan hautoo palloa toistuvasti omissa jaloissaan niin kauan että menettää sen, tai pyrkii ajamaan juuri sakeimpiin sumppuihin haastamaan viittä vastustajaa kerralla. On mielenkiintoista nähdä, kykeneekö Mosa päästämään paheistaan irti; huolestuttavaa ja yllättävää on, ettei Juha Malinen ole saanut lainkaan kitkettyä nuorukaisen pahoja tapoja kauden kuluessa. Näillä näytöillä tie Veikkausliigaa tasokkaampaan ulkomaiseen sarjaan lienee vielä tämän kauden jälkeen ummessa.

4. SJK (20 10—4—6 34, 1,70, 3.)

Suomalaiseen futikseen on viime vuosina pesiytynyt nk. pimputtelupamputtelu eli päämäärätön pallonhallintapeli, joka kyllä tuottaa hyviä syöttöprosentteja, mutta ei maalipaikkoja. Maajoukkueen lisäksi karmein esimerkki tästä vitsauksesta on ollut tämän kauden SJK. Seinäjokiset putosivat Eurooppa-liigasta niukasti islantilaiselle FH:lle, kun hallinta ei konkretisoitunut murtaviksi syötöiksi, vaan joukkue liikutteli palloa hitaasti sivuttain ja alaspäin. Liigassa joukkue on välillä väläytellyt, mutta ollut kuitenkin kauden suurimpia pettymyksiä. Raajarikkoista Interiä vastaan nähtiin sunnuntaina Seinäjoella järkyttävän heikkotasoinen ottelu, jonka maksimaalisen väsynyt SJK onnistui jopa häviämään. Materiaali on edelleen kova, mutta asennepuolella ei aivan kaikki vaikuta olevan kunnossa. Alisuorittajia riittää: talvella maajoukkueessakin debytoinut Johannes Laaksonen on vajonnut kauas viime kauden tasostaan, Mehmet Hetemaj ei erotu massasta, tähtitopparina kauteen lähteneen Cedric Gogouan otteista paistaa ylimielisyys ja heikosta keskittymisestä juontuva hasardiherkkyys, Wayne Brownin otteista on entinen loisto kaukana ja hehkutettu hankinta Ariel Ngueukam ei meinaa saada peliaikaa, vaikka hyökkääjä Toni Lehtinen on pelistä toiseen aivan väärässä paikassa mitaleista taistelevan joukkueen avauskokoonpanossa. Laitureista Bahrudin Atajic kykenee erinomaisuuteen vain väläyksittäin ja Akseli Pelvas on laidalla väärällä paikalla.

On mielenkiintoista nähdä, kuinka Simo Valakari onnistuu kokoamaan joukkueensa tämänhetkisestä aallonpohjasta taisteluun mitaleista ja europaikoista. Nyt joukkueeseen on saapunut Roope Riski, puhdas poacher, jonka soveltuvuus Valakarin systeemiin tuntuu suurelta kysymysmerkiltä. SJK tykkää hallita palloa ja antaa vastustajan vetäytyä, mikä ei ole Riskin kaltaiselle pystyynjuoksijalle todellakaan sopivin pelitapa. Sanomattakin lienee selvää, että keskityksissä Riski on pelkkä statisti. Lisäksi ongelmallisena persoonana tunnettu Riski voi entisestään horjuttaa joukkuehenkeä, joka ei ainakaan kentällä näkyvän taistelutahdon tai pikemminkin sen puutteen perusteella vaikuta olevan aivan parhaissa kantimissa. Jos haluaa nähdä uhkien lisäksi myös mahdollisuuden, on suoraviivainen Riski tietenkin palanen, jonka avulla Valakari voi saada vietyä joukkueen peliä vauhdikkaampaan ja röyhkeämpään suuntaan.

SJK on kauden kenties suurin alisuorittaja; potentiaali riittää huimasti parempaankin, mutta toisaalta kokemattoman valmentajan käsissä korttitalon romahtinenkin voi olla lähellä. Hitaasti pallon kanssa nyhväävä SJK on ollut kauden tylsimpiä joukkueita, mutta sikäli Kerhoa kohtaan riittää mielenkiintoa, että SJK:n sijoitus lopullisessa sarjataulukossa on hyvin vaikeaa ennustaa. Sen pahemmin jyrkkä ylä- kuin alamäkikään ei juuri yllättäisi.

Seuraa häntä: kovalla Serie B -statuksella Suomeen palanneelta Mehmet Hetemaj'lta ei ole nähty Seinäjoella niin vahvoja otteita kuin moni odotti. Valitettavasti "Mehun" pelaaminen näyttää monesti melko laiskalta, eikä mies näytä sellaiselta johtajalta mitä cv:n perusteella olisi lupa toivoa. Menestyäkseen kärkitaistossa SJK tarvitsee keskikentän pohjan kaksikolta Hetemaj—Laaksonen johtajuutta, enemmän eteenpäin suuntautuvia syöttöjä ja tiukempia otteita puolustussuuntaan.

5. FC Lahti (19 6—8—5 26, 1,37, 6.)


Heikon alkukauden jälkeen Lahti on saanut tuotua hyökkäämiseensä nopeutta, ja kurssi on ylöspäin. Joukkue kykenee liikuttamaan palloa hyökkäyskolmanneksella hallitusti vähillä kosketuksilla; näyttää siltä, että pelaajat tietävät, mihin joukkuetoverit ovat kulloinkin liikkumassa. Lahden kauden parhaille esityksille vetää itse näkemistäni peleistä vertoja vain RoPSin huikea ensimmäinen puoliaika HJK:ta vastaan.

Toisaalta siinä missä alkukauteenkin mahtui erinomaisia otteita, on joukkue edelleen ailahtelevainen, ja heikkoa Jaroa vastaan kotikentällään se ei pistettä enempää ansainnutkaan. Mika Ääritalo ja Aleksi Ristola ovat kenties odotetustikin osoittautuneet tyhjiksi arvoiksi, mutta Aristote Mboman saapumisen myötä hyökkäyspeli on parantunut. Materiaali on laadukas ja hyvin laaja, eikä nousu mitalitaistoonkaan tulisi valtavana yllätyksenä, sillä IFK Mariehamnia lukuun ottamatta muiden Lahden saavutettavissa olevien joukkueiden käyrä on alaspäin.

Seuraa häntä: Lahden joukkue on täynnä todella rutinoituneita Veikkausliiga-konkareita, joiden otteissa ei ole juuri uutta kenellekään sarjaa viime vuosina edes vähän seuranneelle. Nuorisokaarti vääntää Kakkosta Akatemian riveissä putoamista vastaan, ja myös liigauransa komeasti aloittaneen Mikko Kuninkaan minuutit ykkösjoukkueessa lienevät tiukassa etenkin, jos loppukaudenkin peleissä on panosta. Lahden ailahtelevaisuuden symboli on Drilon Shala, jonka otteet vaihtelevat pelistä toiseen loistavasta surkeaan. Keskikentän moottori Xhevdet Gela on niin ikään välillä erinomainen, välillä pimennossa. Mitalitaistoon noustakseen Lahti tarvitsee tasaisempaa laatua tältä kaksikolta.

HARMAA KESKIKASTI

6. FC Inter (21 8—8—5 32, 1,52, 5.)


Interin kurssi lähti jyrkkään laskuun sen jälkeen, kun joukkue jyräsi HJK:n ja Mika Ojala lähti Saksan kolmosliigaan. Puolustuslinjassa viime aikoina vain Juuso Hämäläinen on esiintynyt tasaisen varmasti; muu linja on vaihdellut varsin paljon ja pahoja virheitä on sattunut vuorotellen jokaiselle. Keskikentän keskustasta ovat miehet vähissä, jos Ari Nyman joutuu jatkossakin tuuraamaan pakkina ja Kaan Kairisen selkävaivat jatkuvat. Kairisen, Nymanin ja Vincent Onovon muodostama trio on toisaalta keskikentällä yhdessä häärätessään erittäin kova. Interin taso voi heilahdella rajustikin pelistä toiseen sen mukaan, keitä kulloinkin on saatavilla.

Varmaa on kuitenkin se, että ilman uusia hankintoja Interin hyökkäyskalusto on niin karmeaa höpöhöpö-tasoa, että mitalisijat karkaavat väistämättä. Ojalan lisäksi ensin loukkaantuneena pitkään ollut ja sitten Brightoniin siirtynyt Vahid Hambo on suuri menetys. Guy Gnabouyou ja Solomon Duah ovat kyllä nopeita ja näppäriä, mutta viimeiset ratkaisut tapaavat olla sekä typeriä valintoja että teknisesti epäonnistuneita. Kaksikon paitsiotilanteeksi sohlaama kahdella nollaa vastaan -hyökkäys Seinäjoella oli pelkkä jäävuoren huippu. Vuosikymmenen takainen tähti Serge N'Gal on kuitenkin ollut hyökkääjäosaston kaikista heikoin lenkki.

Seuraa häntä: vasta 16-vuotias elegantti keskikenttäpelaaja Kaan Kairinen on ollut Interin keskikentällä ajoittain jopa häikäisevä. Näyttäviä syöttöjä tarjoilevan Kairisen peli on hienoa seurattavaa, mutta Kairinen on tuntunut jäävän vähemmälle huomiolle kuin vaikkapa häntä yli kaksi vuotta vanhempi HIFK:n Fredrik Lassas. Sergei Eremenko taas on Kairista vain pari viikkoa nuorempi ja pelannut paljon vähemmän paljon huonommassa joukkueessa. Tällä hetkellä Kairinen on ehkä koko liigan lupaavin nuori pelaaja, jonka kehitystä kannattaa toden totta seurata.

7. HIFK (19 5—9—5 24, 1,26, 8.)

Monille HIFK:n vahvuus on ollut yllätys, minulle ei. Puolentusinaa rutinoitunutta liigapelaajaa sainannut HIFK on saanut nauttia maan parhaista kannattajista ja laajasta rosterista, joka oli supertiheästi pelatulla alkukaudella kullan arvoinen. HIFK on pyörittänyt miehistöään pelistä toiseen liigajoukkueista ylivoimaisesti aktiivisimmin ja kyennyt aina heittämään avaukseen tuoreita jalkoja. Pelitahdin rauhoittuessa loppukaudeksi tämä etu luonnollisesti katoaa. Toisaalta HIFK kärsii tällä hetkellä loukkaantumissumasta ja saa kiittää laajaa materiaaliaan siitä, että kykenee edelleen peluuttamaan riittävän tasokkaita pelaajia. Ero esimerkiksi Jaron ja RoPSin kaltaisiin maakuntaseuroihin on iso; HIFK kykenee houkuttelemaan kovia kotimaisia pelaajia puoleensa ilman suuria setelinippuja, jo pelkällä helsinkiläisyydellään.

HIFK laskee pelinavaamisvaiheessa säännöllisesti keskikentän keskustan pelaajan toppareiden väliin ja kykenee siten avaamaan peliä kontrolloidusti; joukkue tykkää hallita pelejä ja olla roiskimatta pitkää palloa. HIFK on ollut liigan pallonhallintaan pyrkivistä joukkueista sikäli iloinen poikkeus, että se on kyennyt esittämään myös liikkuvaa ja nopeaa hyökkäyspeliä, jossa on parhaimmillaan nähty tämän tästä näyttäviä syöttökombinaatioita. Yksilötasolla joukkueen hyökkäysmateriaali ei ole kovin taidokasta, asemiinsa ajan kanssa asettuneen vastustajan rivien murtaminen on sille usein hyvin vaikeaa, ja Pekka Sihvolan varassa on ollut hyökkäyskolmanneksella turhankin paljon. Viisi maalia mättänyt Sihvola on ainut useammin kuin kahdesti verkkoa heilutellut hifkiläinen.

Seuraa häntä: HIFK pyrkii hyökätessään tuomaan painottoman puolen laiturinsa keskiakselille luodakseen keskelle ylivoiman ja tyhjentääkseen painottoman laidan laitapakin juoksuille. Tämä tarjoaa pakeille avaimia suurtekoihin hyökkäyspäässä, ja paperilla entinen hyökkääjä/laituri Nnaemeka Anyamele on rooliin täydellisesti istuva pelaaja. Toistaiseksi Anyamelen nopeutta ja haastamiskykyä on kuitenkin kyetty hyödyntämään harmittavan vähän, ja tehot ovat jääneet vähiin. Ainakin yhtä paljon haastetta on luonnollisesti puolustustyön kehittämisessä. U21-maajoukkupelaajan kehittymistä kannattaa seurata, vaikka mitalitaiston ja putoamistaiston välissäseilaava HIFK pelannee loppukaudesta melko merkityksettömiä matseja.

8. KuPS (18 6—6—6 24, 1,33, 7.)

KuPS on kova erikoistilanteissa, mutta pelitilannemaalien tekeminen on sille hyvin vaikeaa. KuPS on tehnyt kauden 18 ottelussa käsittämättömän vähäiset seitsemän pelitilannemaalia!

KuPS aloitti kauden erittäin vahvasti, mutta Petteri Pennasen loukkaantuminen on ollut sille valtava isku. Joukkueella ei yksinkertaisesti näytä olevan keinoja vastustajan linjojen ohittamiseen yksi kerrallaan, vaan se joutuu jatkuvasti heittämään pitkiä juoksupalloja Saku Savolaiselle tai hakemaan Irakli Sirbiladzen päätä. Sirbiladze on edelleen vahva härkä, mutta miehen maalisarake näyttää tällä kaudella nollaa. KuPSin huonosti organisoitu pelinrakentelu ei vain kykene luomaan ykköshyökkääjälleen maalintekopaikkoja. KuPS ei kykene hallitsemaan pelejään ja maalinteko on sille hyvin vaikeaa, joten ruusuista loppukautta joukkueelle on vaikea ennustaa. Toisaalta joukkueen materiaali on paljon sarjan häntäpään nelikkoa kovempi, ja ...

Seuraa häntä: ... nuorisokaarti Saku Savolaisen (-96), Ilmari Niskasen (-97) ja Urho Nissilän (-96) viime aikaiset mainiot otteet ovat sytyttäneet koko joukkueen taas parempaan iskuun, mistä parhaana esimerkkinä toimi RoPSin jyrääminen Kuopiossa. Savolainen hakee hyökkäyspäässä hyvin palloja, Niskanen haastaa laidallaan ennakkoluulottomasti ja usein menestyksellä, ja Nissilä kykenee jakelemaan keskikentältä avainsyöttöjä.

PUTOAMISTAISTELU

9. Ilves (19 4—6—9 18, 0,95, 10.)


Ilves on yksi liigan harvoista todellisista duunarijoukkueista. Mutta siinä missä RoPS luottaa kovaan prässiin, Ilves tykkää etenkin vieraskentillä pudota alas ja iskeä sitten suoraviivaisesti vastaan. Ongelmana tässä on se, että pudotettuaan alas ja pelatessaan sitten pallon nopeasti ylös kärkimies Mika Lahtinen on hyvänkin syötön saadessaan aivan yksin, eivätkä hänen taitonsa riitä ohittamaan vastustajia 1vs1-tilanteissa. Pelinrakenteluvaiheessa Ilves pelaa palloa hyvin malttamattomasti ja satunnaisen oloisesti eteenpäin vaikeilla syötöillä, jotka ovat vastaanottajalle hyvin vaikeita ottaa haltuun ja johtavat yleensä nopeaan pallonmenetykseen. Joukkue ei malta kierrättää palloa sinne, missä tilaa olisi, vaan puskee eteenpäin painollista puolta. Etenkin kotona se kuitenkin puolustaa niin hyvällä sykkeellä, että vähätkin maalit riittävät usein pisteisiin. Kahdeksan kotipeliään Ilves on pelannut saldolla 3—4—1 ja maalierolla 6—4, kun taas kymmenestä vieraspelistä on irronnut vain neljä pistettä ja omiin kolissut peräti 25 kertaa.

Ilveksellä on siis jäljellä kaksi kotiottelua enemmän kuin vierasotteluita. Se vieläpä kohtaa loppukauden aikana kotonaan kaikki kolme muuta putoajakandidaattia, KTP:n ja Jaron jo seuraavan parin viikon aikana. Jos putoamistaisto menee Ilveksen osalta tiukaksi, on erittäin kokeneen joukkueen helppo veikata saalistavan elämän ja kuoleman peleistä enemmän pisteitä kuin Jaron ja KTP:n. Mahdollisessa liigakarsinnassakin Ilveksen kokemus olisi kovaa valuuttaa. Putoaminen vaikuttaa tällä hetkellä varsin epätodennäköiseltä, vaikka Ilveksen pallollinen peli on kaikkea muuta kuin laadukasta ja järkevää.

Seuraa häntä: entisen Hongan pelaajan Antti Mäkijärven kehitys on jämähtänyt paikoilleen, mutta Mäkijärven oikea jalka on edelleen erikoistilanteissa liigan pelottavimpia. HIFK:n vieraana vapari pamahti jo ylärimaan. Peruspelaaminen on sillä tasolla, ettei Keke Armstrong tahdo uskaltaa heittää poikaa avaukseen, mutta erikoistilanteet ovat suuri osa Ilveksen uhkaa vastustajilleen, ja päästessään kentälle Mäkijärvi tuo niihin ison panoksen.

10. FF Jaro (20 5—5—10 20, 1,00, 9.)

Tämän kauden Jaro on siitä mielenkiintoinen porukka, että joukkueessa ei ole juuri lainkaan niin sanottuja liigajyriä, vaan joukkue muodostuu pääasiassa tuoreista ulkomaalaiskiinnityksistä ja nuorista lupauksista — Jaro on peluuttanut viime aikoina pelistä toiseen jopa useampia B-juniori-ikäisiä. Alexei Eremenkon valmentama joukkue pelaa erittäin rajallisella materiaalilla kunnianhimoista lyhytsyöttöpeliä, jossa palloa saadaan kyllä pidettyä omalla puoliskolla, mutta hyökkäyskolmanneksella sormi menee helposti suuhun ja hyökkäykset päättyvät järjestään täysin osoitteettomiin harhasyöttöihin.

Maalivahti Jesse Öst on esittänyt välillä hienoja reaktiotorjuntoja, mutta jäänyt paremmin mieleen karmaisevista virheistä, jotka ovat maksaneet joukkueelle viime peleissä useammankin maalin. Puolustuslinja on elänyt kovasti ja näyttänyt sangen haavoittuvaiselta; edellisissä kolmessa pelissä onkin omiin mennyt yhteensä seitsemän maalia.

Hyökkäyspäässä Jarolla on ihan yhtä paljon ongelmia. Melkein kaikki hyvä on viime pelissä syntynyt Denis Lima de Assisin kautta, kun taas Jose Manuel Rivera ja Jani Virtanen ovat varjojen mailla vaeltelevia laiskanpulskeita taiteilijasieluja ja perinteinen laiturityyppi Serge Atakayi ei ole vielä ainakaan avauksen tason liigapelaaja sitten millään.

Pelattuaan Jaakon päivien ottelussa heikosti HIFK:ta vastaan valmentaja Eremenko sanoi poikien olleen hermostuneita kauden ennätysyleisön edessä pelaamisesta. Tämä ei kuulosta kovin hyvältä sitä ajatellen, että erittäin nuori joukkue joutuisi loppukaudesta pelaamaan paineen alla putoamista vastaan.

Seuraa häntä: kuten todettua, Jarossa mielenkiintoisia pelaajia riittää. Nuorisokaartista valmiimmalta vaikuttaa kypsästi pelaava Joona Veteli (-95), mutta Serge Atakayi (-99) ja Sergei Eremenko (-99) ovat ainakin yhtä mielenkiintoisia nimiä ja ainakin jonkinasteisia onnistujia; sen sijaan Oskar Sandström (-98) on ollut itselleen vieraalla paikalla laitapakkina pahassa viennissä, eikä kaveri saane seuraavissa otteluissa juuri luottoa. Vuosikaudet Kakkosessa osumia maali per ottelu -tahtiin paukutellut Denis on viimein päässyt oikealle tasolleen. Denis kykenee haastamaan 1vs1-tilanteissa tuloksekkaasti, voittamaan pääpalloja, tarjoilemaan maalipaikkoja muille ja tilaisuuden tullen viimeistelemään itse. Jaron hyökkäyspeli lepää hyvin pitkälti Denisin varassa, ja brassin täytyy pitää viime viikkoina nähty taso, jos Jaro meinaa napsia täysiä pistepotteja ja säilyttää liigapaikkansa ongelmitta.

11. VPS (18 2—5—11 11, 0,61, 12.)

Valtavan yllättäen jumboksi jäänyt VPS on viime aikoina vaikuttanut saavan peliinsä edes vähän tolkkua. En olisi valtavan huolissani maalinteosta, sillä nopeat laitamiehet Pyry Soiri, Loorents Hertsi ja Eero Tamminen kykenevät kyllä luomaan vastaiskuista paikkoja, joista putoamistaisteluun erittäin kova hyökkääjä Juho Mäkelä nakuttelee kaappeja. Puolustus herättää enemmän epäluottamusta: Timi Lahdelle tulee hasardeja, laitapuolustajien taso ei riitä kumpaankaan suuntaan ja keskikentän pohja on suuri kysymysmerkki etenkin, jos Denis Abdulahin kausi päättyy KTP-pelin loukkaantumiseen. Toisaalta materiaali ei edelleenkään kalpene ainakaan kotkalaisten rinnalla, joukkueessa riittää kokemusta ja hyökkäyspään arsenaali on sellainen, että voittojen nappaaminen vaikuttaa paljon todennäköisemmältä kuin KTP:llä. Lisäksi VPS vahvistuu loppukaudeksi lainalle tulevalla Juho Lähteellä, ja seura etsii lisäksi peräti 3—4 uutta hankintaa riveihinsä elokuun aikana. Maalivahtiosastolla Henri Sillanpää on monta luokkaa parempi ja kokeneempi kuin muiden putoajakandidaattien kassarit.

Seuraa häntä: U21-maajoukkueellekin tärkeä laituri Pyry Soiri (-94) on tällä kaudella pelannut liigaa viimein isolla vastuulla ja esiintynyt ajoittain erinomaisestikin. Soiria vuotta nuorempi Eero Tamminen ja -92-syntynyt Loorents Hertsi täydentävät Vepsun mielenkiintoisen laituriosaston; haastamaan kykenevät suomalaiset laiturit ovat vähissä, mutta Vepsulla heitä on peräti kolmin kappalein. VPS joutuu loppukauden peleissään ottamaan paljon vastaan ja iskemään nopeasti takaisin, ja vastaiskuissa laitureiden on kyettävä menemään vastustajista ohi, tarjoilemaan Mäkelälle paikkoja ja viimeistelemään itsekin.

12. KTP (20 3—7—10 16, 0,80, 11.)

KTP:n peli on viime aikoina näyttänyt ajoittain hyvältäkin, ja HJK:n vieraana joukkue olisi melkeinpä pisteen ansainnut, mutta Vepsun isäntänä esitys oli onneton. Toki joukkue kärsi pelikielloistakin, ja Felipe Aspegrenin ja Jordi van Gelderenin poissaoloja ei ole pystytty liigatason miehillä paikkaamaan. Keskikentän keskustaan riittää kovia pelureita, mutta laidoilla ja etenkin kärjessä on paljon hiljaisempaa. Voi olla, että KTP hankkii hyökkääjän siirtoikkunan auetessa, mutta tällä hetkellä Juho Lehtosen ja Niko Ikävalkon muodostama hyökkäysosasto on yhtä vaarallinen kuin Nalle Luppakorva. Olettaen, että KTP ei löydä siirtomarkkinoilta kovaa hyökkääjää, on vaikea nähdä sen keräävän loppukaudella(kaan) kovin montaa voittoa. Viime syksyn kaikkien aikojen sulaminen ei myöskään herätä luottamusta sitä kohtaan, että Sami Ristilä pelaajistoineen handlaisi ratkaisupelien paineet kovin hyvin, mistä supertärkeän VPS-pelin heikko esitys kenties antoi jo esimakua.

Seuraa häntä: profiilipelaaja Tamas Gruborovicsin kausi on ollut pettymys. Liigan 2010-luvun toiseksi parasta maalintekijää tarvittaisiin puolustamisen ja tilanteiden rakentelun lisäksi myös viimeistelemään, ja jos hyökkäyspään tuhnuilu jatkuu, saa nähdä, josko Ristilä siirtäisi Gruborovicsin kärkeen — keskikentän keskusta on nimittäin se alue, johon KTP:llä riittää liigatason vaihtoehtoja penkille saakka. On Gruborovicsin pelipaikka mikä tahansa, joukkueen ainoan tähden panos on KTP:lle putoamistaistossa elintärkeä.

sunnuntai 2. elokuuta 2015

Viikon biisi 31/2015: Paradise Lost — Beneath Broken Earth

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Paradise Lost — Beneath Broken Earth
(albumilta The Plague Within, 2015)

Mitä melankolista metallia tai raskasta rockia soittavasta bändistä tulee isona, pahimman maailmantuskan laannuttua? Toiset tekevät tyylillisen täyskäännöksen Anatheman ja Misery Incin tapaan. Joidenkin, kuten Viikatteen, musiikkiin kepeämmät — ja yhdentekevämmät — sävyt hiipivät vähitellen ja huomaamatta kuin valoisat minuutit kevätpäiviin. Monet tekevät kuten Katatonia, Moonspell, Insomnium tai Ghost Brigade ja yrittävät kuulostaa murheellisilta, mutta tunteenpalo tuntuu musiikista kadonneen ja samat sanat toistuvat levystä toiseen eri järjestyksessä. Toisen myöntävät, että tämä tie on kuljettu loppuun, ja laittavat pillit ajoissa pussiin Sentencedin ja Trio Niskalaukauksen malliin. Toiset ovat kuin Rapture, Novembre ja Cryhavoc antavat odottaa seuraavaa levyään pitkään, kuka ties loputtomiin. Noumena ja Shape of Despair ovat esimerkkejä siitä, että riittävän pitkä levytystauko voi lopulta tuottaa vielä ainakin yhden täyspitkän verran vanhaa tuttua.

Mutta jotkut ovat kuin genren todellinen pioneeri Paradise Lost: tuuttaavat murhetta eetteriin tasaisella tahdilla ja vanhoilla päivilläänkin kuulostavat niin aidosti, aina uudella tavalla masentuneilta, että tekee mieli huolestua. Uudella The Plague Withinillä mieli on vielä mustempana kuin edellisellä, sangen onnistuneella Tragic Idolilla (2012). Jos jonkinlainen leipääntyminen ja Jens Bogrenin turhan puhtoinen ja moderni tuotantojälki hieman edellistä kokopitkää kuitenkin vaivasivat ja heittelivät kysymysmerkkejä tulevan ylle, niin nyt Jaime Gomez Arellanon tuottajakrediitistä huolimatta käytännössä itse itseään tuottanut Paradise Lost kuulostaa taas tuoreelta. Vanhanaikaisen rujoilta soundeiltaan The Plague Within lienee onnistuneinta Paradise Lostia koskaan.

Rutto sisällä

Paradise Lost yllätti tänä keväänä uudella albumillaan palauttaessaan örinävokaalit repertuaariinsa maltillisen 23 vuoden tauon jälkeen. Kitaristi ja biisinikkari Gregor Mackintosh pisti nelisen vuotta takaperin kasaan death metaliin keskittyvän Vallenfyre-yhtyeen, jossa halusi päästä purkamaan isänsä kuoleman tuomia tuntemuksia, ja vokalisti Nick Holmes lähti yllättäen örisemään niin ikään kalmankatkuisen Bloodbathin keulille. Tuloksena Paradise Lost kuulostaa vuonna 2015 alkukantaisemmalta kuin pitkään, pitkään aikaan. Vuosituhannenvaihteessa metallibändiksi kovin erikoisen elektronisen Depeche Mode -vaiheensa läpi käynyt bändi on viimeisen vuosikymmenen aikana tuntunut koko ajan siirtyvän lähemmäs juuriaan, mutta loikka melko samankaltaisista edellisestä kolmesta levystä The Plague Withiniin on silti valtaisa.

Avausbiisi No Hope in Sight ei minulle single-maistiaisena iskenyt, mutta kun sitten pistin kuulokkeet korviin ja levyn ensi kertaa soimaan pimeydessä ennen nukkumaanmenoa, biisi pääsi todella oikeuksiinsa. Sanallisestikin se on levylle maksimaalisen osuva avaus — keski-iän kriisi tuntuu riivaavan näitä miehiä, eikä tunnelin päässä näy valoa. Sana "plague" ei esiinny levyn lyriikoissa kertaakaan, mutta avausbiisi selittää levyn nimen aivan riittävän hyvin. Ikääntymistä vastaan on yhtä epätoivoista taistella kuin ruttoa.
Cold embrace is the saviour in disguise
through old age
only danger never dies
never dies

It's a battle
as the years start to fade
it's a battle
as the years start to fade

No hope in sight
a light before us dies
alligned the horrified
no hope in sight
Kuolonmetallista selvimmin vaikuttunut Terminal jatkaa vakuuttavasti samoin kuin hitusen herkempi ja äärimmäisen komea kolmosraita An Eternity of Lies. Olen aina pitänyt kovasti Nick Holmesin äänestä, ja tällä levyllä niin hänen laulunsa kuin örinänsäkin lämmittävät mieltä kuin uunista hohkaava lämpö uuninpankolla köllöttelevää kissaa. Joskus on vaikeaa selittää, miksi jokin asia musiikissa kuulostaa niin hyvältä; niin simppelit jutut kuin Holmesin alakuloinen laulu No Hope in Sightin säkeistöissä tai seuraavat miljoonasti kuullun oloiset mutta niin hienosti maailmaan päästetyt sanat An Eternity of Liesissa toimivat kuin jokin tosi hyvin toimiva:
All my dreams
A make believe
A sorry endeavour
Seuraavana kuultava sinänsä kelpo Punishment Through Time ei oikein erotu Lost-biisien massasta, mutta Beneath Broken Earth räjäyttää pankin. Jos Terminal oli selvästi ammentanut deathista ja myöhemmin levyllä kuultava (keskinkertainen) Flesh from Bone mustasta metallista, niin Beneath Broken Earth on elämää nähneen Paradise Lostin näkemys siitä, miltä doomdeathin tulee kuulostaa. Siihen näkemykseen ei kuulu kosketinpimputteluja, viulua, vierailevaa naisvokalistia, vampyyrejä tai teiniangstista rakkaudenpettymystä ja/tai verenvuodatusta; siihen kuuluu kylmät väreet selkäpiihin viiltävää lead-kitarointia, majesteettista riffittelyä, majesteettista rytmittelyä, majesteettista örinää ja majesteettinen iskulause "hail to nothingness / you wish to die". Lyyrisesti koko lätty on juuri niin toivotonta nannaa kuin näiden lainausten perusteella voinee kuvitella. Ehkä englantilaisella Paradise Lostilla on äidinkieli apunaan, sillä moniin skandinaavisiin virkaveljiin verrattuna heidän käsissään kuluneetkin asiat tuntuu olevan mahdollista sanoa uusin sanoin. Toki on sanottava sekin, että moniin avauskappaleessa listaamiini bändeihin verrattuna Paradise Lostin sanallinen anti on yleensä huomattavasti vaikeaselkoisempaa.

Levyn loppuosa ei pärjää alkupuolelle ensinkään, vaan kaikkien muiden kuuntelemieni Paradise Lost -levyjen tapaan myös The Plague Within on kokonaisuutena harmittavan epätasainen. Pari vikaa biisiä onneksi nostavat taas tasoa: erikoisesti rakennettu Cry Out on ensimmäisen minuuttinsa ajan kovin kuivan ja geneerisen tuntuinen Lost-ralli, mutta kasvaa lopulta oikein onnistuneeksi ja omaleimaiseksi kappaleeksi. Return to the Sun on lätylle komea päätös.

Ja mitä tulee aiemmin mainittuun No Hope in Sightin suhteeseen tiettyihin kellonaikoihin ja valaistusolosuhteisiin niin mainittakoon, että kuuntelin Beneath Broken Earthia tänään kävellessäni Tokoinrannassa kun katselin merelle ja aurinko kimalteli aalloissa ja tunsin oloni jokseenkin onnelliseksi, eli ehkä se ei ole sen pimeydenkään kanssa niin justiinsa.

Levyn muita huippuhetkiä

No Hope in Sight
Terminal
An Eternity of Lies