Viikon biisi 19/2015: Wuthering Heights — Snow (Apathy Divine Part II)

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Wuthering Heights — Snow (Apathy Divine Part II)
(albumilta The Shadow Cabinet, 2006)

Power metal ei ole koskaan ollut juttuni. Lohikäärmesanoitukset ja uuvuttavat, maksimaalisen merkityksettömät kitarasoolot leimaavat tehokkaasti koko genren yläasteikäisten poikien jutuksi. Parhaimmillaankin voimametalli tuntui olevan mahtavasti laulettuja onnistuneita kertsejä, joiden ympärillä biisit olivat koko lailla merkityksetöntä nakutusta.

Mutta sanotaan poikkeuksen vahvistavan säännön, ja se poikkeus tuli minulle vastaan parisen vuotta sitten tanskalaisen Wuthering Heightsin muodossa. Ensituttavuus Far From the Madding Crowd (2004) oli äärimmäisen riemukasta ja vahvasti folkahtavaa kaasu pohjassa huristelua, mutta The Shadow Cabinet tarjoili todellisen yllätyksen. Yhtä lailla kuin oli hämmentävää joskus tajuta, että sellainen paradoksilta kuulostava asia kuin sisäänpäin kääntynyt rap oli olemassa, oli yhtä omituista kuulla melankolista power metalia. Ja melankolisuudestaan huolimatta The Shadow Cabinet pitää vauhdin ainakin yhtä kovana kuin edeltäjänsä. Molemmat levyt ovat joka tapauksessa niin laadukasta kamaa, etten saata kuin ihmetellä, miten tämä bändi on niinkin tuntematon kuin on. Toki pitkät ja rakenteiltaan erittäin kokeilevat biisit sekä tyylillinen sekametelisoppa voivat olla monelle liikaa, mutta omiin korviini Wuthering Heightsin musiikki on huikean osaavien ja näkemyksellisten tyyppien hengentuote; ei kivoja ralleja jonkin genren rajojen sisäpuolella, vaan avarakatseista, omintakeista ja merkityksellistä taidetta. Erik Ravnin kitaramelodiat ja -soolot ovat aivan käsittämättömän hienoja biisistä toiseen, Nils Patrik Johanssonin täysillä virran vietäväksi heittäytynyt tulkinta täynnä tunteita, sovitukset mahdottoman rikkaita, ja äkkiväärästi minne sattuu poukkoilevat biisit nostattavat herkästi suupieliä korvia kohti. Mitä vaan voi tapahtua ja touhu on oikeasti kaikin puolin aivan oma maailmansa, joten kaiketi bändin yhteydessä usein vastaan tuleva sana "progressiivinen" on tässäkin mainittava.

Muilla levyillään Wuthering Heightsin sanoitukselliset teemat ovat ilmeisesti seikkailleet lähinnä fantasiamaailmoissa, mutta The Shadow Cabinet on toista maata. Nimestäkin voinee päätellä, että levyssä on kyse jonkinlaisen pimeän puolen päästämisestä valloilleen. Kabinetti koostuu erilaisista negatiivisista tunteista, jopa kuolemanhalusta, jotka panevat epäilemään koko elämisen mielekkyyttä. Kuitenkin sävy on enimmäkseen sellainen, että maan tasalta noustaan vielä ylös ja elämä on arvokasta kolhittuna ja epätäydellisenäkin. I Shall Not Yield -biisin upeassa väliosassa (jonka perään kuullaan järjettömän hieno pikkuinen kitarasoolo) koetaan äärimmäistä huonoutta, kun mielikuvituskaveritkin jo hylkäävät, mutta vannotaan että luovutusta ei tulla näkemään:

When even my imaginary friends
turn their backs on me again
and leave me bleeding on the ground
I can no longer welcome each new day
but on this battlefield I'll stay
cause you will never bring down

Luovuttaneinta (ja minusta myös kaikkein parasta) materiaalia ovat Apathy Divine -biisit yksi (Faith) ja kaksi (Snow). Faithin ensimmäisessä säkeistössä kuullaan seuraavat rivit:

Lost my faith in leaders and systems long ago
now it seems I'm losing faith in everything I know
no more attempts to fill the empty pages

Apathy Divine -biisikaksikko kertoo uskon menettämisestä, noh, kaikkeen, ja negatiivisten tunteiden päätepisteestä, apatiasta, jossa mikään ei tunnu enää miltään ja lopullinen ratkaisu on mahdollista tehdä. Faithin kertsissä heitetään hyvästejä niin pimeydelle kuin valollekin:

O, apathy divine
forget it all in time
no more darkness, no more light
no more battles left to fight

Taistelut jätetään taakse, koska kurjuuden takia on turha nähdä vaivaa: "used to strive for immortality / but who needs eternity in misery". Huumorikin äärinegatiivisten sanoittamisessa pilkahtelee: "taking endless extra spins on my unmerry-go-round".

Snow on aivan ylivertainen näyte Ravnin, Johanssonin ja kumppaneiden kyvyistä, vaikka voikin ensimmäisillä kuunteluilla tuntua rakenteeltaan lievästi sanottuna sekavalta. Biisi kertoo nimensä mukaisesti kylmästä, tarkemmin sanoen omien tunteiden jäädyttämisestä. Tuska on ohi: "when all is frozen / there'll be no more tears of woe". Toisaalta Snow'ssa myös ikävöidään tunteisiin, joita haluttaisiin kokea, mutta jotka on suljettu puhujan elämysmaailman ulkopuolelle. Jos levyllä muuten tajutaan, että vaikka muilla on asiat superhyvin niin omakin elämä voi olla elämisen arvoista, niin Snow'lla kaikki ovet tuntuvat olevan kiinni: "caught in apathy's claws / longing to travel but nowhere to go". Matkustamalla ei pääse omia tunteitaan pakoon; olo ei tuntuisi paremmalta missään. Itsetuhoviettiä vastaan ei tahdo enää löytyä perusteita: "don't know how long I can handle / this urge to blow out the candle".

Ja kun lumi sitten sulaa, sankarimme ei joudu enää kokemaan tunteitaan vaan sulaa lumen mukana pois kauniissa kevätauringon paisteessa:

I'll lay down on these softly rounded hills
this winter's day
and when sun returns
with the snow I'll melt away

Heti Snow'n jälkeen kuultava luovuttamisen ehdottomasti kieltävä I Shall Not Yield kuitenkin kertoo, että vaikka kaikkein synkimpiäkin mielen sopukoita voi olla terveellistä kuunnella, ei apatiaan tarvitse vajota pysyvästi. Levyn viimeisen biisin (Carpe Noctem — Seize the Night) viimeinen säkeistö kiteyttää Wuthering Heightsin sanoman.

Throw your voice high into the air full of pride
find your own road to glory
use what powers life may give you
never cease the fight
if you cannot win the day,
seize the night

The Shadow Cabinet on tyylilajissaan poikkeuksellisen tummissa tunteissa vellova levy, mutta lopulta sen muotokieli ja sanoma ovat samaa maata. Tavattoman inspiroitunut soitto ja laulu ovat mahdollisimman kaukana apatiasta. Vaikka niin melodiat kuin sanoituksetkin ovat paikoittain hyvinkin surullisia ja luovuttaneita, ne ovat lopulta kuitenkin osa elämän tunnekirjoa. Täydellisen iloiseen elämään on yhtä helppo samastua kuin lohikäärmeisiin.

Levyn muita huippuhetkiä

Demon Desire
Beautifool
Faith (Apathy Divine Part I)
Envy
I Shall Not Yield
Carpe Noctem — Seize the Night