Viikon biisi 22/2015: Blind Guardian — Noldor (Dead Winter Reigns)

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Blind Guardian — Noldor (Dead Winter Reigns)
(albumilta Nightfall in Middle-Earth, 1998)

Nyt velhohattuja päähän! Saksalainen Tolkien-metallin kuningasjoukko Blind Guardian vetää tiistaina Nosturissa vasta historiansa toisen klubikeikan Suomessa. Se on aika eriskummallista, kun bändi kuitenkin julkaisi debyyttinsä Battalions of Fear jo vuonna 1988 ja on sen jälkeen pukannut lättyä pihalle tasaiseen joskin vuosien myötä hieman hidastuneeseen tahtiin. Ensimmäinen klubikeikka oli myös Nosturissa, vuonna 2002, ja lisäksi bändi on vetänyt festarikeikat Tuskassa vuosina 2007 ja 2011. Guardiania ei keikkatallenteiden perusteella pidetä todellakaan turhaan superkovana live-bändinä, joten lippu Nosturiin tuli hankittua kaiken varalta hyvissä ajoin.

BG on siitä kumma bändi, että Suomessa se on jäänyt aika vähälle huomiolle, vaikka kyseessä on hyvin vaikutusvaltainen, arvostettu ja suosittu yhtye. Etenkin Keski-Euroopassa bändi on käsittääkseni melkoisen iso, ja ainakin napsii siellä parempia listasijoituksia kuin Suomessa, jossa se ei ole mahtunut koskaan edes albumilistan kärkikymppiin. Siksipä kai keikatkin ovat olleet harvassa, ja tätä kirjoittaessani Nosturin-keikallekin on vielä (rajoitetusti) lippuja jäljellä.

Blind Guardianin musiikkia kuvaillaan usein jonkinlaiseksi sekoitukseksi speed ja power metalia; ensin mainittua en tunne laisinkaan, mutta ainakin muuta kuulemaani poweria BG ei kovin paljoa vastaa. Etenkin bändin alkupään tuotanto on hyvinkin nopeaa, suoraviivaista ja rosoista nakutusta, josta tyypillisen powerin siirappisuus on kaukana. Melodisuus ja tarttuvat kertsit ovat kuitenkin alusta asti myös kuuluneet Guardianin pirtaan, ja tämä puoli sai alkuaikoina levy levyltä hieman enemmän tilaa. Bändin ensimmäiseksi merkkiteokseksi lasketaan usein vuoden 1992 Somewhere Far Beyond, mutta itse pidän neljästä ekasta levystä selvästi maukkaimpana kolmoslättyä Tales from the Twilight World (1990). Tales on vahva kokonaisuus ja sisältää myös monta todellista ässäbiisiä (Traveler in Time, Welcome to Dying, Lost in the Twilight Hall, ja ehkäpä tähän joukkoon kuuluu myös The Last Candle).

Aika vanhan näköinen kuva, mutta sama kai tuo. Taaskaan en tiedä nimeltä kuin laulajan: Hansi Kürsch kuvassa etualalla.

Näen kuitenkin yhtyeen kahden levyn mittaisen kultakauden alkaneen vasta albumista Imaginations from the Other Side (1995). Imaginations oli tietyllä tapaa varhaistuotannon kulminaatiopiste: enimmäkseen levy on vauhdikasta pieksemistä, mutta hitaampia hetkiäkin löytyy — ja bändin koko tuotannon parhaimpiin biiseihin lukeutuva A Past and Future Secret on huikea, omalaatuisen folkahtava balladi. Eeppinen, hitaampi nimikappale on niin ikään täydellisen onnistunut ja merkki siitä, mihin bändi oli tyylillisesti matkalla. Kokonaisuus on rutkasti aiempaa tuotantoa monipuolisempi ja pohditumpi, ja melodisessa ilmaisussaan Guardian kehittyi tässä vaiheessa aivan uudelle tasolle.

Uuden vuosituhannen neljästä levystä A Twist in the Mythiin (2006) en ole jaksanut tutustua lainkaan. Monien jonkinlaiseksi myöhäistuotannon kruunuksi hehkuttama At the Edge of Time (2010) on minusta kelvollinen mutta loppupeleissä vaisuhko levy, jonka ainoaksi maagiseksi hetkeksi jää Sacred Worldsin kertsi. Tammikuussa 2015 julkaistu Beyond the Red Mirror tuntuu ottavan vielä edeltäjästäänkin taka-askeleen tai pari. Viimeisimmällä levyillään BG on kyllä ottanut orkestereita mukaan ja yrittänyt kuulostaa koko lailla mahtipontiselta — ja samalla sisällyttää levyille myös varhaistuotantonsa kaltaista rypistystä — mutta sävellykset ja sovitukset eivät vain ota tuulta alleen; koko ajan kyllä tapahtuu vaikka mitä, ajoittain koomisenkin paljon, mutta kovin kiinnostavaa mikään ei ole, ja etenkin uusimmalla levyllä järjettömän löysät kertosäkeet päästävät viimeisetkin ilmat pallosta. Onneksi Nosturin-keikalla ei kuultane kovin montaa uutta biisiä.

A Night at the Opera (2002) vaikuttaa parin päivän tutustumisen jälkeen lupaavalta, ei toki edeltäjänsä veroiselta, mutta kuitenkin eri tason menolta kuin 2010-luvun tuotanto.

Kaiken jo mainitun lisäksi Blind Guardianin soundissa on suuri rooli runsaalla päällekkäisten lauluraitojen käytöllä. Erilaiset taustalaulut ja kuorot ovat läsnä lähes jatkuvasti. Hansi Kürsch puolestaan on bändille täydellinen keulakuva, sillä hänen persoonallisessa äänessään riittää karismaa ja monipuolisuutta: raspia löytyy vaikka muille jakaa, mutta puhdas laulu on vähintään yhtä komeaa kuultavaa ja hetkittäinen power-kiljukaulailukin onnistuu. Tasoero tonykakkoihin ja timokotipeltoihin on melkein naurettavan suuri. 

Nightfall in Middle-Earth

Mahtipontinen ja kunnianhimoinen konseptialbumi Nightfall in Middle-Earth (1998), Pompulan laskutavan mukaan kultakauden toinen ja viimeinen palanen, toi aikanaan ison muutoksen Guardianin soundiin. BG:n perinteinen, vauhdikas sahaaminen jäi paljon aiempaa tuotantoa pienempään rooliin; tilalle tuli sanalle sanoen nössömpiä elementtejä: paljon hitaampia osioita, vähemmän sähkökitaroita ja enemmän pehmeän folkia melodisuutta. Voi kuulostaa pahalta, mutta itse asiassa homma toimii melko täydellisesti, ja perinteinen nopeampi rytkytys yhdistyy yhä runsaampien seesteisten hetkien kanssa kerrassaan dynaamisiksi biiseiksi ja tasapainoiseksi kokonaisuudeksi. Yhdestätoista varsinaisesta biisistä pari on hieman keskinkertaisempia, mutta varsinaisia huteja ei levyltä löydy ja suurin osa matskusta on täyttä kultaa. Toiset yksitoista mukaan mahtuu tarinaa eteenpäin kuljettavia lyhyitä raitoja, jotka on myös helppo hyväksyä osaksi kokonaisuutta vaikkei tarinasta välittäisikään. Monessa niistä kuullaan hyvin kauniita pieniä melodioita ja Hansi Kürschin mahtavaa ääntä. Kansivihkosta luin, että levyn tarina perustuu Tolkienin Silmarillioniin — yleensäkin BG:n sanoituspuoli liikkuu lähinnä fantasiakirjallisuuden maailmassa, joka ei itseäni niin kiinnosta, joten tässäkin tekstissä sanoitukset jäävät huomiotta. Jonkinlaisen modernin klassikon statuksesta nauttiva NiM-E ei ole tähän kovin mielikuvituksellinen levyvalinta Guardianin tuotannosta, mutta minkäs teet, kun se on oma selvä ykkössuosikkini.

Biiseissä onneksi valinnanvaraa riittää, sillä keikkahiteiksi nousseiden tunnetumpien kappaleiden lisäksi levyllä on monta tuntemattomampaakin helmeä. Hitit eivät toki ole turhaan hittejä: Into the Storm ja Nightfall käynnistävät levyn hienosti, ja Mirror Mirror (josta on tullut BG:n keikoille vakituinen päätösnumero) sekä Time Stands Still (at the Iron Hill) kuuluvat yhtyeen tuotannon aivan kirkkaimpiin helmiin. Unohdetummista biiseistä The Curse of Feanor sisältää kaikkia BG:n parhaita puolia ja huikean kliimaksin, kun taas The Eldar on bändille harvinaisen vähäeleinen ja tummakin pianoballadi, jossa kuullaan Kürschiä herkimmillään — ja sehän toimii. When Sorrow Sang taas on vauhdikkaampi ja perinteisempi, kaikin puolin mainio veto.

Levyn pisin biisi, seitsenminuuttinen Noldor (Dead Winter Reigns) on aina kuulunut suosikkeihin Blind Guardianin tuotannosta. En nyt uskalla mennä setlist.fm:ään tarkistamaan, mutta voi olla ettei Noldoria ole soitettu livenä koskaan, ei ainakaan kovin monesti. Vaikka biisissä on nopeampiakin osia, se edustaa kuitenkin Nightfallin kanssa levyn nössöintä antia. Otsikon perusteella tämän tekstin olisi pitänyt olla syväanalyysi Noldorista eikä bändin tuotannon esittelevää jaarittelua, mutta tällä kertaa sanoja biisin kuvailuun ei oikein tahdo löytyä. Klikatkaa sitä linkkiä tuolla ylhäällä ja kuunnelkaa — lupaan, että biisi vetää ensisekunneista lähtien mukaansa. Jos vaikkapa Kürschin laulu sillan ja kertsin välisessä siirtymässä tai sitten siinä kertsissä ei tunnu missään, niin jopas jäänkin taas kummastuneena ihmettelemään miksei kaikilla ole samanlainen maku kuin minulla.

Levyn muita huippuhetkiä

Into the Storm
Nightfall
The Curse of Feanor
Mirror Mirror
Time Stands Still (at the Iron Hill)
The Eldar
When Sorrow Sang

Viikon biisi 21/2015: Triana — Abre la puerta

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Triana — Abre la puerta
(albumilta El patio, 1975)

(Albumilla ei julkaistaessaan varsinaisesti ollut nimeä. Aikojen saatossa se on kuitenkin kansikuvansa vuoksi saanut kutsumanimen El patio, "Piha".)

Kaikki te lukijat valtavan runsaslukuiset ja hyvät, Pompulan porinoiden toimituksella on jälleen takanaan hillittömän hektinen viikko, minkä vuoksi Viikon biisi -artikkeli jää tällä kertaa lyhkäiseksi. Esittelyssä on Sevillasta kotoisin oleva, porukan kotikaupunginosan mukaan nimetty Triana. Trianaa on nimitetty kokonaisen genren, flamencoa ja progressiivista rockia yhdistävän "andalusialaisen rockin" pioneeriksi.

Espanjan 70-luvun progeskene ei ole lainkaan yhtä tunnettu tai laaja kuin esimerkiksi toisen Etelä-Euroopan maan Italian, mutta yrittäjiä löytyi Espanjastakin. Niistä kovamaineisin lienee juuri Triana, joka ehti levyttää kuusi albumia ennen kuin yksi sen kolmesta jäsenestä, laulaja ja kosketinsoittaja Jesús de la Rosa menehtyi auto-onnettomuudessa vuonna 1983. Paljon myöhemmin on nähty kaksi Triana-nimellä kulkenutta comeback-viritelmää, joista ensimmäisessä oli mukana yksi alkuperäisjäsen, rumpali Juan José Palacios, toisessa ei Palaciosin kuoltua ensimmäistäkään.

Trianan kolme ensimmäistä albumia El patio, Hijos del agobio (1977) ja Sombra y luz (1979) muodostavat bändin progressiivisen (ja monien mielestä kultaisen) aikakauden, kun taas kolme jälkimmäistä ovat lukemani mukaan poprockimpaa kamaa. Itse olen kuunnellut vain kolmea ensimmäistä, joista debyytti on ehdoton suosikkini. Seuraavilla levyillä laatu tuntui heikkenevän portaittain ja omaleimaisuuskin hieman katoavan. Debyytti lähes koko ajan läsnä olevan flamenco-kitaroinnin ja de la Rosan niin ikään flamencosta ammentavan ultratunteellisen tulkinnan kera sen sijaan suorastaan pursuaa vaikeasti selitettävää espanjalaista tunnelmaa. Kuitenkin myös 70-lukulainen progeilu on vahvasti läsnä ja kasassa erinomaisen omalaatuinen ja maistuva soppa. Sanoituksiin en ole tarkemmin tutustunut, mutta hyvin pinnallisella ymmärryksellä sanoista El patiota voisi luonnehtia esimerkiksi sanoilla sentimentaalinen ja romanttinen, miksei myös melodramaattinen ja nostalginen. Espanjassa elettiin 70-luvun puolivälissä yhteiskunnallisesti merkittäviä aikoja — maailma pääsi Francosta eroon marraskuussa 1975, puolisen vuotta Trianan debyytin ilmestymisen jälkeen — mikä kuului myös Trianan lyriikoissa. "El pation kappaleet ovat täynnä metaforia, jotka kantavat poliittisia merkityksiä", kirjoitti Rollingstone.es-sivusto vuonna 2010. Alkamassa olivat uudet, vapaammat ajat. Ja mikäpä olisi ilmentänyt vapautta paremmin kuin rock.

Kymmenminuuttinen avausraita Abre la puerta ("Avaa ovi") on kohonnut erääksi bändin ja koko espanjalaisen rockin klassikkobiiseistä. Etenkin kappaleen ensimmäinen puolisko on täyttä kultaa.

Ajattelin iloksenne vapaasti suomentaa pari säkeistöä. Pahoittelut käännösvirheistä, joita tässä todennäköisesti on, mutta tyylilaji tullee selväksi mahdollisista virheistä huolimatta ja ilman sen suurempaa analysointia. Näissä riveissä jos missä riittää sitä paljon puhuttua tunnetta.

Yo quise subir al cielo para ver
y bajar hasta el infierno para comprender
qué motivo es
que nos impide ver
dentro de tí
dentro de tí
dentro de mí

("Halusin nousta taivaaseen nähdäkseni
ja laskeutua helvettiin ymmärtääkseni
mikä se on
joka estää meitä näkemästä
sinun sisällesi
sinun sisällesi
minun sisälleni")

Hay una fuente niña
que la llaman del amor
donde bailan los luceros
y la luna con el sol

("Tyttö, on lähde
jota sanovat rakkaudeksi
siellä tanssivat tähdet
ja kuu auringon kanssa")

Levyn muita huippuhetkiä

Recuerdos de una noche
Sé de un lugar
En el lago

Lisää aiheesta

El patio Rateyourmusic.comissa
El patio Progarchives.comissa
Triana-artikkeli englanninkielisessä Wikipediassa
Lyhyt artikkeli Rollingstone.es-sivustolla

Viikon biisi 20/2015: Khid x RPK — Itsettömät

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Khid x RPK — Itsettömät
(albumilta Ei, 2014)

Uusia levyjä tuli viime vuonna(kin) kuunneltua aivan liikaa siihen nähden, että todella hyviä, tehosoittoon jääneitä levyjä osui omiin korviini vain kaksi. Viime vuosina suuri osa löytämästäni loistavasta uudesta musiikista on ollut suomenkielistä räppiä, niin myös viime vuoden parhaat levyt Ei sekä Aztran ja Eevil Stöön eli MNTTT:n Menetetyt. Sama trendi tuntuu jatkuvan edelleen: vaikka Aivovuodon ja Khidin splittilevy Se tuli televisiosta / Sushi Drive-By (nimelle arvosana kymmenen kautta viis) ja etenkin Paperi T:n soolodebyytti aiheuttivat suuren pettymyksen, niin Horse Attack Sqwadin toissapäivänä julkaistu Älä koske mun hevoon lunastaa ensitunnelmien perusteella odotuksia muidenkin puolesta. H.A.S. oli (lyhyessä) käsittelyssä viikon biisissä 13/2015.

Sen paremmin Khidin, toiselta artistinimeltään DJ Kridlokkin, kuin RPK:nkaan muut tuotokset eivät ole itselleni täysin kolahtaneet lukuun ottamatta Khidin ja Paprun ep:tä Ex ovis pullus non natis serò fit ullus (2013). Esimerkiksi Kridlokkin vain hieman ennen Ei-levyä julkaistu Mutsi on musiikiltaan yhtä lailla tumma ja linjakas, mutta kärsii hieman yksipuolisuudestaan. Ei sen sijaan ei kärsi tällaisesta ongelmasta, sillä sanallista sisältöä levyllä on paljon enemmän kuin Mutsin mafialarpilla, josta ei ehkä edes kannata etsiä merkitystä. Khidin nimellä julkaistut räpit tuntuvat paljon Kridlokkin maailmaa mielenkiintoisemmilta, ja omaan makuuni loistavia taustoja mies taas on onnistunut nakuttelemaan vain aiemmin mainitulle ep-julkaisulle. RPK:n räppäämisestä taas en pahemmin välitä, mutta biittinikkarina hän on etenkin tällä levyllä liekeissä. Eillä kuullaan vain RPK:n taustoja ja Khidin räppejä, joten esillä ovat parhaat puolet kahdelta isolta suomiräp-nimeltä.

Levyn otsikon hahmotan turhautuneeksi irtisanoutumiseksi monista erilaisista ilmiöistä nykyisessä suomalaisessa elämänmenossa. Yhteistä näille ilmiöille on persoonan ja identiteetin katoaminen, ihmisten taantuminen ajattelukyvyttömäksi massaksi; biisinnimi Itsettömät olisi sopinut otsikoksi myös koko levylle.

Nimikappaleessa asiaa käsitellään tympeän musiikki- ja mediakulttuurin kautta. Kuitenkaan puhuja ei aseta itseään muiden musiikin tekijöiden yläpuolelle, vaan kehottaa kuulijaa olemaan välittämättä trendeistä ja pitämään kiinni omista jutuistaan. Totuuksia latelevan profeetan viittaa puhuja ei myöskään halua harteilleen, vaan esittää vain huolensa muun muassa siitä, mitä mainoksia biisien välissä syytävät musiikkipalvelut tekevät ihmisten kyvylle todella kokea taide-elämyksiä.

Pidä kii siit mikä itelle tärkeintä
saundii duunataa maan alla, pidetään fiilikset lähellä
enkä meinaa et tulis feidaa jokane joka ei tajuu skeidaa
siit mitä sä teet vaan ottaa kohtalo omaan käteen
— —
Älä ymmärrä väärin, en mä sanele totuuksii
kuhan ihmettelen vaan mihin tää johtaa loppujen lopuksi
ku me ollaan jo niin tottuneita siihen et mainokset on leikkaamas
tunteet paskaks täydellisest soittolistast

Hieman tavallista tallajaa tietoisemmaksi valaistuneeksi puhuja toki itsensä nostaa: "kyl mäkin jätin ennen sieluni himaan / mut kyllästyin kattelee tätä naarmuista pintaa" (Itsettömät).

Merkityksettömän, kaikkia samaan muottiin pakottavan ja persoonattoman tauhkan, on se sitten aivotonta mediasisältöä tai normien mukaista tyhjää sosiaalisuutta, seassa voi olla parasta laittaa kanavat kiinni ja vetäytyä omiin oloihinsa: "uus luotiliivi on hiljaisuus" (Kallo). Jos levy tuntuukin kritisoivan pinnallisuutta monelta kantilta, muistaa se myös pilkata "ulkoa opeteltujen totuuksien" latelemista, tekosyvällisyyttä ja oman erikoisuuden korostamista. Tämäkin pätkä on Kallosta:

Helppo jakaa niit tuomioita mitä idiootit mukamas ansaitsee
mut mitä jos uteliaisuuttaan joku sun valheet valkasee
viiden pennin strategia: esitä diippi filosofia
perustelemalla ittensä, kieltämällä virheensä

Niin sanoiltaan kuin musiikiltaankin Ei on harvinaisen saumaton kokonaisuus, ja eri biisien puhujat on luonnollista ajatella samaksi hahmoksi. Muistelisin Khidin kertoneen jossakin haastattelussa, että levyn lyyrinen konsepti oli mielessä valmiina jo ennen kirjoittamisen aloittamista, ja siltä levy ainakin kuulostaa: identiteetittömyyden teema kulkee läpi levyn, vaikka sitä lähestytäänkin hyvin erilaisista näkökulmista. Jokainen kappale ei ehkä itseäni puhuttele aivan yhtä vahvasti, mutta niin räppien kuin taustojenkin osalta suvantokohdat jäävät levyllä kuitenkin todella vähiin. Khidin riimittely ei ole mitään superteknistä tykittelyä, mutta sekään ei tällä levyllä haittaa, koska asia on niin painavaa. Ei on kaikin puolin harvinaisen älykäs ja tyylikäs levy, jota kohtaan arvostus tuntuu vain kasvavan kuunteluiden myötä.

Itsettömät

Itsettömissä mennään astetta vaikeampaan aiheeseen, tyhjiin ihmissuhteisiin, joiden halutaan olevan niin paljon enemmän kuin ne oikeasti ovat. Kertsi kuuluu seuraavasti:

Ne kattoo toisiaan sanattomina
suut käy, muttei kukaan niistä löydä omia
elää kilpaa suurinta tunnetta
itsettömät yksin yhdessä nukkuu unetta

Äkkiseltään on tietenkin paradoksaalista, että ollaan "sanattomia" mutta kuitenkin "suut käy", mutta sisällötön puhuminen ei toki ole erityisen tuore keino ilmaista ihmisten välistä etäisyyttä: nopeasti samaista ajatusta käsitelleistä biiseistä tulevat mieleen Simon & Garfunkelin Sound of Silence, Warningin Bridges ja Katatonian The Future of Speech. "Suurin tunne" länsimaisessa kulttuurissa on tietenkin romanttinen rakkaus, jonka tavoiteltavuutta vaikkapa aiheesta tehtyjen laulujen ja elokuvien loputon määrä hyvin kuvaavat. Hassua on, että esimerkiksi viime vuonna ilmestyneessä Interstellar-menestyselokuvassa rakkaus oli Anne Hathawayn hahmon surullisenkuuluisan monologin mukaan ajan ja paikan ulottuvuudet ylittävä voima, vaikka koko tunne keksittiin vasta 1800-luvun alussa. Suomessa ajatus rakkausavioliitosta yleistyi hieman myöhemmin, kun esimerkiksi Brontën sisarusten, Austenin ja Goethen romanttinen kirjallisuus löysi maahamme.

Itsettömien puhujan mielestä tunnetta tavoitellaan niin kovasti, että sitä eletään kilpaa. Ehkäpä hän pitää romanttisen rakkauden määrää jopa autoa tärkeämpänä statussymbolina. Toisen ihmisen, niin sanotun rakastetun, kanssa ei ole henkistä yhteyttä, muttä häntä halutaan kutsua kulttuurin onnen merkeiksi kohottamilla hellittelynimillä: "kutsuu kullaksi ja tuijottaa ohi".

Vaikka etenkin kertosäe ohjaa tulkintaa juuri rakkaussuhteisiin, käsittelee Itsettömät myös ystävyyttä:

Ja tuhat tarinaa kuinka sua ei kuunnella
luulet ystäviks niit joille huomios on huumetta
onkse ihme jos ei kukaan teistä nouse
jos yks löytää ittensä ja menettää toiset
meikkipussin verran kemiaa
kyl teit yhdistää tää sade muttei sama veri vaa

Biisin sinä vaikuttaisi olevan meikkiin ja koruihin luottava nainen, jonka ystävyys on muille tavoiteltavaa. Hänen ystäväpiirinsä — tai hänen kaltaistensa ihmisten — ystävyyssuhteet ovat kuitenkin pinnallisia. Puhuteltava sinä on aina vain pettynyt, kun häntä ei kuunnella; hänestä halutaan hyötyä, mutta hänestä ei välitetä. "Sama veri" ei ymmärtääkseni tässä tarkoita biologista vaan sielullista sukulaisuutta. Jos joku ymmärtää ihmissuhteidensa tyhjyyden, hän jää yksin, ja kukapa sellaista haluaisi?

Rakastaa-verbikin mainitaan biisissä vain ystävyydestä puhuttaessa: "sä puhut siitä kuinka sä rakastat / vaik sulla on ystävies kasvot kaiverrettu jalustaas". Tässäkin rakkauden kohteita käytetään vain hyväksi, omaa statusta kohottavana jalustana.

Nykyisen virtuaalisen esilläolokulttuurin aikana Itsettömät tuntuu sanoitukseltaan erityisen puhuttelevalta. Paljon puhutaan siitä, kuinka ihmiset some-päivityksissään pyrkivät esittämään elämänsä mahdollisimman onnellisena.

Loppuun voisin vielä lainata muutaman rivin kappaleesta Aurinko, joka on musiikiltaan ehkäpä levyn hienoin. Tässäkin katkelmassa puhutaan itsensä rakentamisesta muita varten, minkä yhdeksi muodoksi on helppo ajatella juuri some-päivittely, jolla halutaan nikkaroida itsestä ja omasta elämästä muille positiivista kuvaa. Muiden mukana edestakas juokseminen ja persoonallisuuden puuttuminen tiivistävät hyvin koko levyn sanoman:

Ei sil oo mitään tekemist identiteetin kans
jos elää vaan muiden kans, juoksee edes takas,
rakentaa ittensä vaan muiden tunnettavaks,
muiden kuunneltavaks ja osallistuu kaiken maailman paskaan
siks et löytäis ne omat tunteensa

Levyn muita huippuhetkiä

Luoti
Lataa
Silmiin
Aurinko
Ei
Kallo
Ulos

Lisää aiheesta

Soundin levyarvostelu 

Lähteet

Kuka keksi rakkauden? (Turun ylioppilaslehden artikkeli)
Rakkauden historiasta Kirjastot.fi-sivuston kysymyspalstalla

Viikon biisi 19/2015: Wuthering Heights — Snow (Apathy Divine Part II)

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Wuthering Heights — Snow (Apathy Divine Part II)
(albumilta The Shadow Cabinet, 2006)

Power metal ei ole koskaan ollut juttuni. Lohikäärmesanoitukset ja uuvuttavat, maksimaalisen merkityksettömät kitarasoolot leimaavat tehokkaasti koko genren yläasteikäisten poikien jutuksi. Parhaimmillaankin voimametalli tuntui olevan mahtavasti laulettuja onnistuneita kertsejä, joiden ympärillä biisit olivat koko lailla merkityksetöntä nakutusta.

Mutta sanotaan poikkeuksen vahvistavan säännön, ja se poikkeus tuli minulle vastaan parisen vuotta sitten tanskalaisen Wuthering Heightsin muodossa. Ensituttavuus Far From the Madding Crowd (2004) oli äärimmäisen riemukasta ja vahvasti folkahtavaa kaasu pohjassa huristelua, mutta The Shadow Cabinet tarjoili todellisen yllätyksen. Yhtä lailla kuin oli hämmentävää joskus tajuta, että sellainen paradoksilta kuulostava asia kuin sisäänpäin kääntynyt rap oli olemassa, oli yhtä omituista kuulla melankolista power metalia. Ja melankolisuudestaan huolimatta The Shadow Cabinet pitää vauhdin ainakin yhtä kovana kuin edeltäjänsä. Molemmat levyt ovat joka tapauksessa niin laadukasta kamaa, etten saata kuin ihmetellä, miten tämä bändi on niinkin tuntematon kuin on. Toki pitkät ja rakenteiltaan erittäin kokeilevat biisit sekä tyylillinen sekametelisoppa voivat olla monelle liikaa, mutta omiin korviini Wuthering Heightsin musiikki on huikean osaavien ja näkemyksellisten tyyppien hengentuote; ei kivoja ralleja jonkin genren rajojen sisäpuolella, vaan avarakatseista, omintakeista ja merkityksellistä taidetta. Erik Ravnin kitaramelodiat ja -soolot ovat aivan käsittämättömän hienoja biisistä toiseen, Nils Patrik Johanssonin täysillä virran vietäväksi heittäytynyt tulkinta täynnä tunteita, sovitukset mahdottoman rikkaita, ja äkkiväärästi minne sattuu poukkoilevat biisit nostattavat herkästi suupieliä korvia kohti. Mitä vaan voi tapahtua ja touhu on oikeasti kaikin puolin aivan oma maailmansa, joten kaiketi bändin yhteydessä usein vastaan tuleva sana "progressiivinen" on tässäkin mainittava.

Muilla levyillään Wuthering Heightsin sanoitukselliset teemat ovat ilmeisesti seikkailleet lähinnä fantasiamaailmoissa, mutta The Shadow Cabinet on toista maata. Nimestäkin voinee päätellä, että levyssä on kyse jonkinlaisen pimeän puolen päästämisestä valloilleen. Kabinetti koostuu erilaisista negatiivisista tunteista, jopa kuolemanhalusta, jotka panevat epäilemään koko elämisen mielekkyyttä. Kuitenkin sävy on enimmäkseen sellainen, että maan tasalta noustaan vielä ylös ja elämä on arvokasta kolhittuna ja epätäydellisenäkin. I Shall Not Yield -biisin upeassa väliosassa (jonka perään kuullaan järjettömän hieno pikkuinen kitarasoolo) koetaan äärimmäistä huonoutta, kun mielikuvituskaveritkin jo hylkäävät, mutta vannotaan että luovutusta ei tulla näkemään:

When even my imaginary friends
turn their backs on me again
and leave me bleeding on the ground
I can no longer welcome each new day
but on this battlefield I'll stay
cause you will never bring down

Luovuttaneinta (ja minusta myös kaikkein parasta) materiaalia ovat Apathy Divine -biisit yksi (Faith) ja kaksi (Snow). Faithin ensimmäisessä säkeistössä kuullaan seuraavat rivit:

Lost my faith in leaders and systems long ago
now it seems I'm losing faith in everything I know
no more attempts to fill the empty pages

Apathy Divine -biisikaksikko kertoo uskon menettämisestä, noh, kaikkeen, ja negatiivisten tunteiden päätepisteestä, apatiasta, jossa mikään ei tunnu enää miltään ja lopullinen ratkaisu on mahdollista tehdä. Faithin kertsissä heitetään hyvästejä niin pimeydelle kuin valollekin:

O, apathy divine
forget it all in time
no more darkness, no more light
no more battles left to fight

Taistelut jätetään taakse, koska kurjuuden takia on turha nähdä vaivaa: "used to strive for immortality / but who needs eternity in misery". Huumorikin äärinegatiivisten sanoittamisessa pilkahtelee: "taking endless extra spins on my unmerry-go-round".

Snow on aivan ylivertainen näyte Ravnin, Johanssonin ja kumppaneiden kyvyistä, vaikka voikin ensimmäisillä kuunteluilla tuntua rakenteeltaan lievästi sanottuna sekavalta. Biisi kertoo nimensä mukaisesti kylmästä, tarkemmin sanoen omien tunteiden jäädyttämisestä. Tuska on ohi: "when all is frozen / there'll be no more tears of woe". Toisaalta Snow'ssa myös ikävöidään tunteisiin, joita haluttaisiin kokea, mutta jotka on suljettu puhujan elämysmaailman ulkopuolelle. Jos levyllä muuten tajutaan, että vaikka muilla on asiat superhyvin niin omakin elämä voi olla elämisen arvoista, niin Snow'lla kaikki ovet tuntuvat olevan kiinni: "caught in apathy's claws / longing to travel but nowhere to go". Matkustamalla ei pääse omia tunteitaan pakoon; olo ei tuntuisi paremmalta missään. Itsetuhoviettiä vastaan ei tahdo enää löytyä perusteita: "don't know how long I can handle / this urge to blow out the candle".

Ja kun lumi sitten sulaa, sankarimme ei joudu enää kokemaan tunteitaan vaan sulaa lumen mukana pois kauniissa kevätauringon paisteessa:

I'll lay down on these softly rounded hills
this winter's day
and when sun returns
with the snow I'll melt away

Heti Snow'n jälkeen kuultava luovuttamisen ehdottomasti kieltävä I Shall Not Yield kuitenkin kertoo, että vaikka kaikkein synkimpiäkin mielen sopukoita voi olla terveellistä kuunnella, ei apatiaan tarvitse vajota pysyvästi. Levyn viimeisen biisin (Carpe Noctem — Seize the Night) viimeinen säkeistö kiteyttää Wuthering Heightsin sanoman.

Throw your voice high into the air full of pride
find your own road to glory
use what powers life may give you
never cease the fight
if you cannot win the day,
seize the night

The Shadow Cabinet on tyylilajissaan poikkeuksellisen tummissa tunteissa vellova levy, mutta lopulta sen muotokieli ja sanoma ovat samaa maata. Tavattoman inspiroitunut soitto ja laulu ovat mahdollisimman kaukana apatiasta. Vaikka niin melodiat kuin sanoituksetkin ovat paikoittain hyvinkin surullisia ja luovuttaneita, ne ovat lopulta kuitenkin osa elämän tunnekirjoa. Täydellisen iloiseen elämään on yhtä helppo samastua kuin lohikäärmeisiin.

Levyn muita huippuhetkiä

Demon Desire
Beautifool
Faith (Apathy Divine Part I)
Envy
I Shall Not Yield
Carpe Noctem — Seize the Night

Arvio: uusi Kismet Lakritsi (sis. KILPAILUN!)

Salmiakin tai lakritsin ja suklaan yhdistelmä jakaa kansan kahtia kuin uusi hallituspohja: toiset pitävät, loput 95 prosenttia inhoavat. Fazerin kohuratkaisu tuoda markkinoille lakritsiversio klassisesta Kismetistä onkin herättänyt voimakkaita mielipiteitä puolesta ja vastaan.

Kohua on herättänyt myös se, että Kismet Lakritsia on ainakin toistaiseksi myynnissä vain joillakin kauppaketjuilla. Oman kappaleeni ostin Valintatalosta, mutta näyttävimmin tuotetta markkinoi R-kioski, joka on valmis myymään 69 sentin arvoista herkkua peräti neljä kappaletta kahdella eurolla. Tuotteen pitäminen ainakin toistaiseksi poissa suurempien kauppojen hyllyiltä on ansaitusti nostattanut useiden herkunsyöjien kulmakarvoja, eikä Fazerin kiistanalainen ratkaisu tuo makunautintoon ainakaan lisäpotkua. Se on vähän kuin jalkapalloa voisi pelata vain R-kioskin sponsoroimilla kentillä ja muualla jouduttaisiin tyytymään footbagiin.

Ulkonäöllisesti Kismet Lakritsin pakkaus on äärimmäisen onnistunut kyhäelmä. Päävärinä on elegantti musta, jota pehmentää randomeiden geometristen kuvioiden houkutteleva puna. Huomion arvoista on, että myös Marianne-version ulkokuorta on päivitetty hallitsevasta ruskeasta kokonaan valkopunaiseksi. Samalla Fazer-logo on muunnettu klassisesta härpäkkeestä pyöreäksi pompulaksi.

Marianne-Kismet ennen ja nyt.

Kismet Lakritsi isossa kuvassa

Lakukismetiä on syytä lähestyä kahden eri paradigman kautta. Ensiksi se tietenkin asettuu osaksi Kismet-tuoteperhettä. Toiseksi se liittyy varsin harvalukuiseen lakun/salmiakin ja suklaan yhdistävään joukkoon.

Kismet-perheen laajennukset ovat toistaiseksi onnistuneet kahtalaisesti. Törkein epäonnistuminen oli Kismet-jäätelö, jonka makutekniset yhteydet alkuperäiseen Kismetiin olivat ainoastaan viitteellisiä. Melko kallis möhky ei itsessäänkään ollut erityisen maukas tuttavuus. Hieman paremmin ovat onnistuneet karkkihyllyn veljespari Marianne- ja Fazerina-Kismet, joista etenkin Fazerina-versio sekoitti kahden esikuvansa makumaailmoja onnistuneesti toisiinsa. Myöskään Marianne Kismetistä ei löytynyt valittamista: oikein herkullinen pikku pakkaus toi Kismetiin oivallisen pienen lisänsä minttuista särmää. Jos Mariannen maku ei siinä ollutkaan yhtä paksu kuin 90-prosenttinen suklaavanukas, niin huomattavasti keksihyllystä löytyvää laillistettua ryöstöä onnistuneempi Marianne-adaptaatio se ainakin omissa papereissani kuitenkin oli.

Siinä missä Fazerina ja etenkin Marianne ovat suomalaisten ikisuosikkeja, iskee Fazer lakukismetin kohdalla kätensä huomattavasti riskialttiimpaan muurahaiskekoon. Jos en tietäisi salmiakkisuklaalevyjä löytyvän edelleen kaupoista, en uskoisi muiden kuin itseni pitävän niistä. Alan todellinen klassikko, lakudumle, on puolestaan vuosikaudet sinnitellyt originaalin vieressä Dumle-sekoituksissa kolmannen kaveruksen vaihtuessa taajaan kuin asukkaiden Taalasmaiden vierashuoneessa. Voimme olla onnellisia siitä, että esimerkiksi minttu- ja koladumlekoneiden pysähdyttyä lakuversiota sentään jaksetaan yhä veivata markkinoille herkkusuiden massuja pyöristyttämään. Silti lakudumle on jäänyt Dumle-perheessä velipuolen asemaan, sillä jopa täysin persoonaton tummasuklaadumle on saanut jo kokonaan omankin pussukkansa. Useissa karkkikaupoissa dumlesekoitusta kuitenkin myydään irtolaareissa, joista makutietoinen kuluttaja voi valikoida lakuherkut parempaan huomaan. Aiempiin merkkeihin nähden Kismet Lakritsi onkin törmännyt markkinoille jopa yllättävän korskealla ryminällä.

Omissa kirjoissani Kismet-perhe on herkku-universumin kiistämätöntä tähtiluokkaa samoin kuin aiemmin markkinoille tiensä löytäneet lakusuklaadumbot. Niinpä Kismet Lakritsin kohdalla odotukset olivat lievästi sanottuna katossa. Vaikka kyseessä on oikein onnistunut tuttavuus, jättää ensimaistelu kuitenkin myös kysymysmerkkejä ilmaan. Maultaan lakritsikismet on kerrassaan tumma, mikä pakottaa syöjän miettimään, onko pehmeän kismetin ja tumman lakun kontrasti sittenkin liian suuri. Selvää on, että Kismet Lakritsi on herkku isolla h:lla, mutta ainakaan ensitreffien perusteella en ole vielä valmis nostamaan sitä samoihin sfääreihin Fazerin käsittämättömän herkullisen salmiakkisuklaan kanssa. Arvosanaa en halua näin lyhyen tuttavuuden perusteella antaa, mutta jossain nelosen kieppeillä tällä hetkellä liikutaan asteikosta riippumatta. Ja jos tuotteen markkinointi ei ihastuneita huudahduksia herätäkään, on kuitenkin syytä kiittää Fazeria rohkeudesta: klassisen Kismetin tempaaminen mukaan näin moderniin makuyhdistelmään ei välttämättä ole konservatiivisimpien ahmattien mieleen. Uhkakuva piirtyy taivaalle kirkkaana, mutta toisaalta uuden lanseerauksen mahdollisuuksiakaan ei ole vaikeaa hahmottaa: läpi lyödessään Kismet Lakritsi voi olla todellinen uudisraivaaja ja näyttää tietä toinen toistaan röyhkeämmille rahastuksille.

KILPAILU!

Guuglaillessani Kismet Lakritsia bongasin erään kilpailevan karkkiblogin aloittaneen kilpailun, jossa blogin pitäjä päätti arpoa viisi (5) lakukismetiä. Hauska idea! Olen kuitenkin aina pitänyt taitoa, tietoa ja luovuutta vaativista kilpailuista enemmän kuin puhtaista arvonnoista, joten vien idean astetta pidemmälle. Kilpailun ohjeet ovat seuraavat:

Kerro jokin hauska Kismet-aiheinen kommellus tai sattumus omasta elämästäsi tarinamuotoisesti. Merkkejä tarinassa saa olla vähintään kolme, enintään 30 000. Kirjoita tarinasi alla olevaan kommenttikenttään viimeistään 31.5.2015. (Kirjoitetut kommentit eivät tule näkyville, vaan minun tarkastettavakseni, enkä julkaise niitä.)

Palkinto: palkitsen määräaikaan mennessä palautetuista teksteistä parhaan yhdellä (1) Kismet Lakritsi -patukalla. Palkinnon luovutus tapahtuu Helsingin keskustassa. Vaihtoehtoisesti siirrän voittajan tilille 69 senttiä. Onnea matkaan!

Viikon biisi 18/2015: Simon & Garfunkel — El Condor Pasa (If I Could)

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Simon & Garfunkel — El Condor Pasa (If I Could)
(albumilta Bridge Over Troubled Water, 1970)

Valtava kiire ts. snookerin MM-kisat jatkuvat, joten jatkamme lyhyillä esittelyillä. Täytyi siis valita biisi ja levy, jotka ovat huippuja, mutta joista ei ole kovin paljon sanottavaa. Päädyin Simon & Garfunkeliin. Tämä on äärettömän kaunista musiikkia, josta en osaa sanoa juuri mitään. Jos jotain biisiä kuunnellessa tekee mieli osata laulaa, niin se on sitten Bridge Over Troubled Water.

Nimikappaletta vain vähän tuntemattomampi on otsikkoon valitsemani levyn kakkosraita. Alun perin nimellä El Cóndor Pasa julkaistu kappale on perulaisen Daniel Alomía Roblesin sävellys, johon Paul Simon kirjoitti englanninkieliset sanat. Minusta kappaleen tunnelmassa on jotain melkeinpä ylimaallisen maagista, mutta sanat eivät ehkä sisällä niin pehmeitä ajatuksia kuin musiikin perusteella voisi luulla: I'd rather be a hammer than a nail.

Levyn muita huippuhetkiä

Bridge Over Troubled Water
Cecilia
The Boxer
Bye Bye Love