Hieno kirja Kentistä, huono kirja Gösta Sundqvistista

Uuden syksyn kunniaksi otamme käsittelyyn kaksi viime syksyn tärkeimpiin kuulunutta kotimaista musiikkikirjaa: yhden tylsän, kuivakkaan ja tavanomaisen sekä yhden kiehtovan, tunteikkaan ja omalaatuisen.

Timo Kalevi Forssin teos kartoittaa Gösta Sundqvistin elämää ja persoonaa monesta kulmasta haastatteluaineiston turvin, mutta Sundqvistin musiikin esittely jää pintapuoliseksi. Takakansi lupaa tuotannon "analysointia", mutta sellaista virkamiesmäisen tylsä kirja ei kykene tarjoamaan.

Hannu Linkolan Du & jag Kent -järkäleessä itse musiikki, sen analyysi ja tulkinta saavat sen sijaan tilaa poikkeuksellisen paljon. Tämä kirja ei ole vain jonkun vähän Kentistä diggaavan puurtamista leipänsä eteen, vaan äärettömän kovan Kent-fanin yhtä aikaa akateemisella perusteellisuudella ja ylitsepursuavalla tunteikkuudella kokoama kertomus siitä, millainen yhtye oli Kent ja millaisia tunteita fani käy läpi lempibändinsä rinnalla. 


Timo Kalevi Forss: Gösta Sundqvist — Leevi and the Leavingsin dynamo. Into 2017. 368 s.

Hannu Linkola: Du & jag Kent — Rakkaus kuin laulut joita kuulemme. S & S 2017. 527 s.


Elämäkerturin työ ei ole Forssin tapauksessa ollut aivan yksinkertainen. Sundqvist oli varsin mystinen hahmo, joka saattoi haastatteluissa lasketella paksuakin pajunköyttä. Kirjailija on salapoliisityönä selvittänyt esimerkiksi sen, että Sundqvistin puheet konservatorio-opinnoista lukuisissa haastatteluissa olivat suurella todennäköisyydellä palturia. Poikkeuksellista on, että vaikka haastateltavia piisaa, kukaan perheenjäsenistä (vaimo, kaksi lasta ja kaksi siskoa) ei ole suostunut kirjailijalle haastattelua antamaan, ei edes Haije-sisar, jonka lauluäänellä on Leavingsin tuotannossa iso rooli. Tässä voi hyvinkin olla syy siihen, että vaikka Gösta Sundqvist kuoli jo 15 vuotta sitten, kunnollinen elämäkerta ilmestyi vasta viime vuonna. Ilmeisesti muita kuin työkavereita Göstalla ei juuri ollut, joten miehen elämää valottavat lähinnä kirjaan haastatellut bändi- ja radiotoverit. Sitaatteja Sundqvistin haastatteluista on mukana runsaasti, mutta haastatteluaineisto on lopulta varsin pieni; Etelä-Suomen Sanomien kirja-arvio paljastaa, että osan aikalaishaastatteluista Forss on jättänyt hyödyntämättä. Paljon jää kirjan lukemisen jälkeenkin hämärän peittoon. Itse en ole lukenut aiempia Göstaa ja Leavingsia käsitelleitä kirjoja Raparperitaivas ja Cyrano ja hullu koira, mutta ilmeisesti Forssin uutuusteos toistaa varsin paljon noidenkin opusten antia.

Forss ei pelkästään glorifioi kohdettaan, vaan asettuu välillä tämän kanssa suorastaan vastatusten. Voi tosin pohtia, kuinka tarpeellista kirjailijan (joka ei itse Göstaa millään tavalla tuntenut) on ylipäätään luopua puolueettomuudestaan. Göstan viime hetken poisjäänti bändin omista kultalevykemuista vaikutti Forssin mielestä "suorastaan kusipäisyydeltä" (s. 322), mikä on sikäli hieman erikoinen lausunto, että kukaan tilannetta kommentoineista ensi käden lähteistä ei nähnyt poisjääntiä yhtä dramaattisessa ja ikävässä valossa. Göstan ristiriitaista luonnetta pohditaan muuten avoimesti, mutta bändin aikojen saatossa jättäneistä kolmesta rumpalista keneltäkään ei kysellä eron taustoja, eikä heistä muita kuin Jarmo Leivoa ollut ilmeisesti kirjaa varten edes jututettu. Myöskään Hector, Eppu Normaalin tyypit tai kukaan muukaan Göstan haukkuma rokkari ei pääse kertomaan näkemystään Göstasta, mahdollisista erimielisyyksistä tämän kanssa ja/tai tämän musiikista.

Kirjan suurin ongelma on kuitenkin Gösta Sundqvistin merkittävimmän perinnön, musiikin, käsittelyn pintapuolisuus. Forss on naputellut jokaisesta Leavingsin ja Aarne Tenkasen pitkäsoitosta parin sivun tekstit, joissa hän käy uskollisesti (joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta) kaikki levyn biisit läpi tunteettomilla rivin tai parin arvioilla, joista ei jää lukijalle kuin luu käteen. Aivan aiheesta suurin piirtein jokainen kirjan lukenut onkin tuntunut pitäneen näitä levyarvosteluja opuksen heikoimpana lenkkinä. Esimerkiksi bändin jäsenten muistelot ja analyysit biiseistä olisivat kiinnostaneet, mutta sen sijaan saamme lukea täyttä nollainformaatiota, kirjailijan mielipiteitä siitä, mitkä biisit ovat hyviä ja mitkä eivät. Hannu ja Kerttu "ei ole Gösta Sundqvistia parhaimmillaan", Pikku prinsessa "ei yllä Leavings-biisien terävimpään kärkeen", Lahopää-Liisa ei aiheuta Forssissa "suurempia tunnereaktioita", Hopeahääpäivä-levyn biisit "eivät tahdo jäädä mieleen useammankaan kuuntelukerran jälkeen" ja niin edelleen. Lukijan reaktio tällaista lässytystä kohtaan on yksiselitteinen: ei kiinnosta! Biisien hätäisen luettelemisen jälkeen levyarviot loppuvat kuin seinään. (Tässä kohden joudun pitämään fanin puolustuspuheenvuoron eräille suurta vääryyttä kokeneille sävel- ja sanataideteoksille ja toteamaan, että minusta mikään Leevi-levy ei lähde käyntiin niin jäätävän kovalla biisiputkella kuin Hopeahääpäivä, jonka avaava nelikko Toiveunta / Jani / Lahopää-Liisa / Matkalla omiin hautajaisiin on aivan timanttisinta timanttia.)

Mielipiteetkin toki voisivat olla kiinnostavia, jos ne olisi perusteltu kunnolla. Spotify-aikana arvottamiseen keskittyvien levyarvioiden aika alkaa olla ohi, sillä jokainen voi itse kuunnella levyt ja muodostaa mielipiteensä, joten toimittajien pitäisi pystyä tarjoamaan hyvä/huono-mielipiteen sijaan tavalla tai toisella lukijan palkitsevaa analyysiä. Siitäkin voi toki olla montaa mieltä, onko levyarvioiden paikka ollenkaan tällaisessa kirjassa, vai olisiko puheenvuoro pitänyt antaa tekijöille ja muille musiikki-ihmisille. Tässä kirjassa Forss ottaa aivan liian ison roolin itselleen.

Joissakin kirja-arvioissa on moitittu Forssia liiasta fanituksesta, mutta ainakin levyarvioissa hän on minusta yllättävänkin negatiivinen. Itse hehkuttaisin Leavingsin tuotantoa paljon estottomammin kuin Forss, jolta ylisanoja heltiää vain kaikkein kanonisoiduimmille Leevi-levyille; paras lätty on hänenkin mielestään Häntä koipien välissä. Minulle syntyy virkamiesmäisestä kirjasta sellainen kuva, että kirjailija ei ole ollut niin sanotusti sydämen asialla; tosifania enemmän hän vaikuttaa sunnuntaifanilta. Kirjan kanssa melkein yhtä aikaa ilmestyneessä Soundi-lehdessä (7/2017) oli aukeamassa kansalaisten Leevi-muistoja enemmän tunnetta kuin Forssin kirjassa yhteensä.

Vain parissa poikkeustapauksessa päästään kappaleisiin pintaa syvemmälle, ilahduttavana esimerkkinä unohdettu mutta omiin aivan suurimpiin Leevi-suosikkeihini lukeutuva Onneksi jouluun on aikaa. Tosin sitäkään koskeva pohdinta ei löydy Varasteleva joulupukki -otsikon alta, vaikka biisi löytyy juuri kyseiseltä levyltä. Ihmettelen, miksi levyistä kertovat luvut sisältävät vain kirjailijan turaukset eivätkä levyjen syntytarinoita tekijöiden kommenttien kera. Esimerkiksi intialaisten (?) ja jamaikalaisen (?) vokalistin vierailu Rakkauden planeetta -levyllä on kumma yksityiskohta, jonka taustat olisi ollut hauska tietää. Tarkempia tietoja on kuitenkin säästelty Svart Recordsin vinyylipainosten sarjaan, johon Forss on kynäillyt kansitekstejä bändin jäsenten kommenttien kera; mainittu intialaisvierailija paljastuu vedätykseksi, jamaikalainen sen sijaan todelliseksi ihmiseksi. Toki etenkin Raha ja rakkaus- sekä Perjantai 14. päivä -levyjen sessioista saa kirjasta varsin hyvän kuvan, ja yleisellä tasolla Leavingsin työskentelymetodit studiossa kerrotaan varsin tarkasti, mutta yksittäisten kappaleiden ja albumien teosta tarinoidaan harmittavan vähän. Etenkin yleisesti ylenkatsottu Leevi and the Leavingsin viimeisten vuosien tuotanto jää tässäkin opuksessa vähälle käsittelylle. Forssin mukaan Leavingsin "loppuaikojen levyille" oli tyypillistä "kaiken verhoaminen rasvaisten vitsien taakse" (s. 326), mikä on sikäli varsin erikoinen lausunto, että kahdelta viimeiseltä levyltä (Onnen avaimet ja Hopeahääpäivä) rasvaisia vitsejä saa etsiä täikamman kanssa. Rumpali Niklas Nylund otti tuottajan roolin haltuun viimeisiksi jääneille levyille, mutta hänen työstään tuottajana ei kerrota juuri mitään.

Joitain ahaa-elämyksiä bändin tuotannon ympäriämpäri kuunnelleelle intoilijalle kirja sentään tarjoaa. Saamme tietää Göstan kärsineen viimeisinä vuosinaan stressistä ja rahapulasta. Hänelle oli ilmeisen kova paikka, että yhtäkkiä biiseistä ei tullutkaan enää isoja hittejä ja viimeisten levyjen myynti oli aiempiin verrattuna hyvin heikkoa. Gösta ei enää jaksanut tai ehtinyt laatia kappaleille yhtä monikerroksisia sovituksia kuin aiemmin. Itse olin aiemmin pannut merkille, kuinka biisit kävivät viimeisillä levyillä aiempaakin kertosäekeskeisimmiksi; tästä kärsii mielestäni etenkin Onnen avaimet (2002), joka on muutoin aivan mainio levy. Toisaalta Rife Paananen kertoo (s. 332):

Mielestäni viimeinen levymme [Hopeahääpäivä, 2003] oli muutos parempaan suuntaan. Siinä oli paljon hyviä biisejä. Isoa hittiä ei ollut, mutta Gösta ei halunnut tehdä halpahintaista hittiä. Gösta halusi tehdä sitä musiikkia, mistä hän itse piti. Tykätkööt muut tai ei.

Tällaisia bändin jäsenten pohdintoja tuotannostaan olisi lukenut mielelläni paljon enemmänkin. Kuvaavaa on, että aiemmin mainitsemassani Etelä-Suomen Sanomien kirja-arviossa mentiin syvemmälle Pohjois-Karjalan syntytarinaan kuin Forssin kirjassa. Siis oletettavasti julmaa deadlinea vastaan taistellut, jutun eteen ehkä jokusen tunnin töitä tehnyt paikallislehden toimittaja ehti kaivaamaan pieneen lehtijuttuun eräästä suuresta Leevi-hitistä paljon enemmän tietoa kuin "perusteellista" teosta kaksi vuotta väsäillyt kirjailija.

Kirjassa on jonkin verran säkeistön tai parin lyriikkalainauksia Leavings-biiseistä, lähinnä suurimmista hiteistä, mutta niitä ei käsitellä juuri mitenkään, vaan lainaukset jäävät maininnan tasolle. Toisin sanoen sekin osa lukijoista, joka ei ole koskaan kuullut esimerkiksi Poika nimeltä Päivin kertosäettä, olisi voinut saada sen haltuunsa kirjoittamalla googleen "poika nimeltä päivi lyrics" sen sijaan, että ostaa 28 euroa maksavan kirjan. Gösta Sundqvistia pidetään eräänä kaikkien aikojen parhaista suomalaisista sanoittajista, mutta silti hänen Alueuutisten noin seitsemän intohimoisen lukijan iloksi kirjoittamiaan pakinoita siteerataan kirjassa laajemmin kuin laululyriikkaa. Yhtä lailla kirjan sivuilta löytyvät myös Mari Rantasilan yhdentoista vuoden takainen haastattelu, jossa hän kertoo tykkäävänsä Leevi and the Leavingsista, kaikki maan kesäteatterit, jotka ovat jaksaneet toteuttaa harrastelijaversionsa Teuvo-musikaalista sekä lista elokuvista, joissa on jossain kohtaa kuultu pätkä jostakin Leavingsin biisistä. Kirjailija ja kustannusyhtiö eivät siis voi piiloutua sen taakse, että musiikin ja sanoitusten käsittelylle ei olisi ollut tilaa siksi, että kirjaan olisi pitänyt tiivistää vain oleellisin Gösta Sundqvistin elämästä.

Haluan moittia myös pientä huolimattomuutta kirjan toimituksessa ja oikoluvussa. Kyllä jollakulla tekstin kanssa puuhastelleista olisi pitänyt hälytyskellojen soida esimerkiksi siinä vaiheessa, kun Forss ilmoittaa ilman epäröinnin häivääkään, että Leevi and the Leavingsin kolme suurinta hittiä ovat Teuvo, Rin Tin Tin ja Sopivasti lihava (s. 317). Tai siinä vaiheessa, kun sana "tingelitangeli" esiintyy käsikirjoituksessa sadannen kerran. Liitteet ovat varmaankin jääneet epähuomiossa kokonaan tarkastamatta, koska pelkästään niiden otsikoista puuttuu enemmän yhdysmerkkejä kuin kissalla on elämiä. Mahdollisia tulevia painoksia varten vinkkaan myös, ettei Urheilusanomissa ole työskennellyt toimittajaa nimeltä Dmitri Paakkanen. Göstan futistouhuja kartoittavan lehtijutun kirjoitti jokunen vuosi takaperin Mitri Pakkanen. Tämän kirjan futista käsittelevä luku toistaa pitkälti Pakkasen artikkelia. Jalkapallosta kirjoittaessaan Forss vaikuttaa olevan pikkuisen kuutamolla, mutta onneksi opuksessa onkin jalkapallokirjaa vain parin prosentin verran.

Gösta Sundqvist — Leevi and the Leavingsin dynamo ei ole missään nimessä suuri, kirjallisesti merkittävä elämäkerta, joka onnistuisi käsittelemään yhteiskuntaa kohteensa ympärillä tai pureutumaan syvälle tämän musiikkiin. Se on aivan passeli peruselämäkerta ja informatiivinen pläjäys niille, joita Leavingsin musiikki ja/tai Gösta Sundqvistin muut puuhastelut kiinnostavat. Muiden ei kannata vaivautua. Juuri minkäänlaisia uusia kulmia loppupeleissä aika lattea opus ei kykene tarjoamaan. Toivottavasti joku innostuu vielä kirjoittamaan syvemmälle Leavingsin biiseihin sukeltavan opuksen Aivan kuin mainingit sois — Juha Vainion laulujen äärellä -kirjan malliin. Forss mainitsi eräässä haastattelussa kuunnelleensa kirjaa varten koko Leevi and the Leavingsin tuotannon, mistä heräsi kysymys: eikö hän todella ollut edes kuunnellut kaikkia levyjä jo aiemmin? Oli tai ei, kirjan intohimottomuuden se kyllä selittäisi, että kirjailijalle kyse ei ole mistään varsinaisesta lempibändistä. Ehkä Timo Kalevi Forss on aivan yksinkertaisesti ollut väärä henkilö kirjoittamaan pitkälti Leevi and the Leavingsin musiikkiin keskittyvän kirjan.

Sanottakoon Forssin puolustukseksi kuitenkin, että vieläkin heikompia musiikkikirjoja on kyllä painettu tuhottomasti. Forssin tekele on rock-kirjana keskitasoa, ei suinkaan onnettomin räpellys, mutta kaltaiselleni Leevi-fanille ilman muuta pettymys.

Hannu Linkolan kirja Kentistä (ja itsestään) — sieltä missä aita on korkein

Du & jag Kent on oivasti nimetty kirja: pelkän perinteisen bändihistoriikin sijaan siinä on myös toinen, omaelämäkerrallinen puoli, jossa kirjailija heijastelee omaa elämäntarinaansa Kentin musiikkiin ja kertoo, kuinka Kent on häneen kulloinkin vaikuttanut. Osuva on myös Spökstad-kappaleesta suoraan suomennettu alaotsikko Rakkaus kuin laulut joita kuulemme — kirja onnistuu harvinaislaatuisella tavalla rakentamaan sillan laulujen ja kuulijan elämän välille, kertomaan laulujen vaikutuksesta elämään. Näin Du & jag Kent on myös kirja musiikkifaniudesta ja sellaisena erittäin poikkeuksellinen tapaus. Jokainen, jolle jonkin uuden levyn odotus ja lopulta sen ilmestymisen herättämä kiima ovat tuttuja tunteita, löytää tästä opuksesta varmasti ainakin jotakin tuttua, ja samalla lukija tulee vertailleeksi omaa musiikkidiggailuaan Linkolaan ja pohtineeksi identiteettiään musiikin ystävänä. Ainakin itselleni kyse on sen verran merkittävistä tunteista, että pidän mahtavana, että tämäkin puoli on kerrankin mukana.

Samaan hengenvetoon kuitenkin veikkaan, että hyvin suurta osaa lukijoista isosti annosteltu omaelämäkerrallinen lätinä ärsyttää vähintäänkin vähän. Minä luin näitä osia kirjasta usein hieman kiirehtien päästäkseni nopeammin käsiksi niihin sivuihin, joilla pääosassa on Kent. Kirjoittaja kuvailee omaa tunne-elämäänsä usein sen verran lennokkain kielikuvin, ettei ole ihan helppoa hahmottaa, mistä pirusta tässäkin on taas kyse tai miksi minun tarvitsee tietää tämä. Sen verran tarkkoja muistikuvia kirjailija myös tarjoilee usean vuosikymmenenkin takaa, että väistämättä tulee pohtineeksi, voiko jollakulla todella olla tuollainen norsunmuisti vai onko unohtuneet yksityiskohdat korvattu kirjoitusvaiheessa keksityillä. Välillä siis liikutaan tieto- ja kaunokirjallisuuden rajamailla. Tärkeintä kuitenkin lienee, että bändiä koskevat faktat pitävät paikkansa.

En oikein osaa edes päättää, mitä mieltä olen näin henkilökohtaisesta musiikkikirjoittamisesta; toisaalta pidän siitä, toisaalta pohdin, että eikö kirjoittajan pitäisi välittää jotakin, jonka lukijatkin voivat tunnistaa, ei kertoa omista elämänkokemuksistaan, jotka eivät liity mitenkään musiikkiin tai lukijaan; eikö tekstissä pitäisi olla pääosassa musiikki tekijöineen eikä kirjoittaja? Mutta, kuten todettu, voimme ajatella kirjaa ansiokkaana tapaustutkimuksena siitä, kuinka musiikki on mukana ihmiselämässä ja miksi se on niin tärkeää. Vertailun vuoksi Forssin kirja Gösta Sundqvistista ei konemaisuudessaan anna minkäänlaista näkökulmaa siihen, miltä musiikki kuulijasta tuntuu tai mitä se kuulijalle merkitsee.

Du & jag Kentin kahdesta puolesta vielä kiinnostavampi on kuitenkin se, joka kertoo Kentistä — ja mikä parasta, Kentin musiikista ja sanoituksista. Pääroolissa eivät siis ole hassunhauskat sattumukset tien päällä tai bändin jäsenten väliset suhteet, vaan musiikki. Käsittämätöntä kyllä, sekin on bändikirjoille poikkeuksellinen piirre.

Silloin harvoin, kun lempibändeistäni on kerrottu kirjan sivuilla, olen harmitellut juuri musiikin ja lyriikoiden käsittelyn vähäisyyttä. Matti Riekin kirja Sentencedistä ei käsitellyt niitä käytännössä lainkaan, ja edellä arvioitu Leevi-kirja jäi sekin puolitiehen. Du & jag Kentin iloisin yllätys onkin se, että se kykenee vastaamaan tähän huutoon. Kirjassa analysoidaan tasapuolisesti koko tuotanto joka ainoaa B-puolta ja irtosingleä myöten. Erityisen mukavaa on, että niiden kaikkien mielestä huippujen levyjen hehkuttamisen lisäksi kirjailija on yhtä innoissaan kaikista niistäkin levyistä, joilta esimerkiksi minä en löydä muuta kuin keskinkertaisuutta. Hannu Linkola onkin ilman epäselvyyksiä juuri oikea ihminen kirjoittamaan Kentistä. Jos hän lätisee itsestään vähän liikaakin, niin ainakaan emme voi syyttää häntä seiftailusta tai heittäytymisen puutteesta. Teos on äärimmäisen tunteellinen, mutta samalla kuitenkin juuri niin perusteellista jälkeä kuin akateemikolta voi odottaakin, eräänä esimerkkinä kirjan lopusta löytyvä noin 400-kohtainen viiteluettelo. Aikalaisarvosteluja ja -haastatteluja on kaivettu esiin aivan toisenlaisella vimmalla kuin Sundqvist-kirjaa varten. Mieleeni juolahtaa kysymys: Olisikohan maailmasta voinut löytyä kirjoitustaitoinen ihminen, jolle Leevi and the Leavings merkitsee yhtä paljon kuin Kent Hannu Linkolalle? Varmasti olisi.

En tiedä, jaksaako Du & jag Kentiä tavailla läpi, jos ei välitä Kentistä, mutta kirjalla on joka tapauksessa muitakin ansioita kuin Kentistä kertominen. Kentin siivellä opus sivistää lukijaa siitä, mitä ruotsinsuomalaisuus on ja mitä ruotsalaisessa yhteiskunnassa on tapahtunut sen jälkeen, kun Kentin tyyppien vanhemmat syntyivät — ja miten kaikki tuo Kentin musiikissa kuuluu. Linkola kertoo Kent-turismistaan Eskilstunaan yhtä aikaa maantieteilijän asiantuntevuudella ja fanin tunteikkuudella. Ja vaikka Kent ei kuuluisikaan lukijan lempibändeihin, kirja tarjoaa epäilemättä paljon samastumispintaa jokaiselle, jolle jokin bändi on tai on joskus ollut tärkeä.

Eräs pieni miinuspuoli liittyy siihen, että Kentin lyriikat sattuvat olemaan ruotsinkielisiä, ja uskallan väittää, että useimpien suomalaisten ruotsin kielen taito on kaukana täydellisestä. Silti tämä kirja ei ilahduttavan runsaasti annosteltuja lyriikkalainauksia tarjotessaan auta lukijaa juuri missään määrin kielimuurin ylittämisessä. Omalla kohdallani tämä johti siihen, että pidin kirjaa lukiessani auki Kentin lyriikoiden englanninnokset tarjoavaa sivustoa ja hypin vähän väliä ruudun ääreen saadakseni selvyyden asioihin. Mikä sitten olisi ollut kirjan tekijältä ja toimitukselta parempi ratkaisu? En suinkaan toivo esimerkiksi sitä, että kaikista lainauksista olisi tarjottu suomennokset. Liian runsas käännösten ujuttaminen tekstin sekaan olisi myös tehnyt opuksesta raskasta luettavaa, vaikka tätäkin keinoa kirjailija olisi voinut käyttää enemmän. Mutta joidenkin avainsanojen suomennosten tarjoaminen lainattujen säkeistöjen ohessa olisi ollut lukijan näkökulmasta perin jalomielinen teko ja vähentänyt huomattavasti tarvetta harppoa vähän väliä tietokoneen ääreen.

Pienenä sivuhuomiona on mainittava Linkolan kummallinen, tiedostettu tai tiedostamaton pakkomielle siitä, että Kentiin ei saa viitata sanalla "bändi". Korvikesana "orkesteri" on rock-bändistä puhuttaessa harvinaisen vammainen ja tulee savuna korvista ulos viimeistään, kun sen löytää viidettä kertaa samalla aukeamalla. Välillä keskittyminen karkasi kokonaan siihen, että aloin bongailla sivuilta "orkestereita". Yhtä lailla myös "biisi" on kaiketi liian normaalina sanana joutunut kirjailijan päässä porttikieltoon, mutta onneksi "laulu" on korvikesanana ihan järkevä.

Kaksi kirjaa, kaksi sanoittajaa

Gösta Sundqvist ja Joakim Berg ovat kaksi hyvin erityyppistä sanoittajaa; ensin mainittu luotti tarinoiden voimaan, ja jos terävissä riveissä riittikin tulkinnan varaa eikä kaikki ollut suinkaan vesiselvää, niin Bergin itsetutkistelevat tekstivirrat ovat vielä huomattavasti haastavampia sisäistää. Kirjat luettuani hoksasin kuitenkin, että jotain varsin merkittävää yhteistäkin näillä kahdella oli: molemmat olivat humaaneja kirjoittajia, aina niin sanotusti ihmisen puolella, ja asettuivat usein teksteissään eri tavoin sivullisiksi jääneiden ihmisten saappaisiin.

"Ajattele mitä Kent olisi voinut julkaista viimeisenä laulunaan ja mitä se sitten julkaisi? Laulun [Silver] kiusaamista vastaan. Niin Kentiä, loppuun asti heikkojen puolella." Ja tietenkin [Peter] Hietamäki oli oikeassa. Mitä muuta Kentiltä olisi voinut odottaa kuin viime hetkellä ihmisyyteen käännettyä katsetta, muistutusta siitä ettei ihminen saa koskaan hylätä toistaan. Ei missään olosuhteissa. (Du & jag Kent s. 460.)

Heikkojen puolella oleminen, sivullisten empaattinen kuvaaminen on tyypillistä myös Sundqvistin teksteille. Seuraava lainaus on Mikko Vuoriston gradusta Huumorin keinot Leevi & the Leavings -yhtyeen Gösta Sundqvistin sanoituksissa (s. 105):

Sekä Sundqvistien tekstien että tutkimukseni pohjalta ei ole ollenkaan huono ajatus tarjota Sundqvistin kappaleiden kirjalliseksi lajimääreeksi humoreskia. Käsitteen alkuperästä ei ole varmaa tietoa, mutta humoreski voidaan ymmärtää lyhyeksi humoristiseksi ja ymmärtäväksi kertomukseksi ihmisistä ja tapahtumista. Sundqvistin terävä ivan piikki kohdistuu teennäisen täydellisyyden rikkomiseen, mutta lämpimällä huumorilla hän ymmärtää epätäydellistä ihmistä vikoineen.

Toinen yhteinen piirre on kiinnostus elokuviin ja niihin viittaaminen teksteissä, muutamaan otteeseen jo kappaleiden nimissäkin: Leavingsin tuotannosta löytyvät biisit nimeltä Sierra Madren aarre ja Älä itke, Baby Jane, Kentiltä taas 400 slag ja Sundance Kid. Tämä puoli sanoituksista jää kuitenkin molemmissa kirjoissa yllättävän vähälle huomiolle.

Kirjoihin palatakseni molempien lähtökohta on sikäli poikkeava, että itse päähenkilöt eivät ole tekemisistään kertomassa. Forss ei päässyt haastattelemaan Gösta Sundqvistia eikä tämän perheenjäseniä, mutta bändikaverit sentään osallistuivat projektiin. Linkola vastaavasti ei yrityksistään huolimatta saanut Kentin jannuihin yhteyttä — kunnes projektin loppuvaiheessa hän sai Sami Sirviön kiinni ja pääsi esittämään tälle täsmäkysymyksiä. Kappaleiden syntytarinat ja bändin vaiheet aukeavat kuitenkin varsin mukavasti aikalaisjutuista ja tekijän haastatteluista esimerkiksi levy-yhtiön ihmisten ja Kentin kotimaisen luottotoimittaja Tero Alangon kanssa. On onnikin, että tilaa saa tavanomaisten kiertuebussitarinoiden sijaan itse musiikki ja tekijöiden sijaan kokijan näkökulma ja tulkinta.

Kauniiksi lopuksi voin todeta, että Gösta Sundqvist — Leevi and the Leavingsin dynamo on informatiivisuudestaan huolimatta valitettavan keskinkertainen ja tylsä opus; Leevi and the Leavings on minulle maailman kovin bändi, mutta Forss kirjoittaa sen musiikista häkellyttävän kuivakasti. Du & jag Kent on tältä osin aivan toista maata: sen on kirjoittanut ihminen, jolle Kent todella merkitsee paljon, ja tämä näkyy aivan kaikessa. Ehkä omaelämäkerrallisesta jorinasta olisi vähän voinut tinkiä ja panostaa nekin sivut Kentiin: kummallisesti koko tuotannosta vähimmälle huomiolle jää sen kaikilla subjektiivisilla mittareilla timanttisin biisirypäs, Du & jag dödenin A-puoli! Yhtä kaikki käsillä on opus, joka kertoo musiikista niin intohimoisesti analysoiden ja sivuja säästämättä, että siitä toivoisi muidenkin ottavan mallia. Imperiumin arvostelijan tavoin totean, että se on paras koskaan lukemani bändikirja.

Raportti: Rakkautta & Anarkiaa 2017

Näin festivaalin vuoden 2018 painosta jo innolla odotellessa on sopiva hetki lyödä tulille Pompulan porinoiden raportti viime syksyn Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilta. Viivästyksen tavoitteena on ollut, ettei kukaan eksyisi lukemaan tekstiä – kyseessähän on blogimme ensimmäinen elokuva-aiheinen postaus, eräänlainen harjoitustyö matkalla kohti kenties edes hitusen valoisampaa tulevaisuutta. Ethän siis jaa linkkiä eteenpäin, tai joudumme vetämään tekstin kokonaan pois eetteristä.

Tässä tekstissä käsitellään kaikkiaan 16 festareilla nähtyä elokuvaa suuntaa-antavassa paremmuusjärjestyksessä. Osan leffoista olen tosin nähnyt vasta festivaalien jälkeen (kaikki kuitenkin ihan teatterissa), mutta koska nekin festivaaleilla esitettiin, niin ymppään ne mukaan tähän tekstiin. Kattaukseen mahtui vain yksi suuren vaikutuksen tehnyt teos, mutta monta tosi hyvää, monta ihan hyvää, monta keskinkertaista ja pari todella huonoa (nimet festivaalilla käytettyjä):

– huippu: Loveless
– tosi hyvät: Saamelaisveri; Three Billboards Outside Ebbing, Missouri; Centaur; Aquarius
– ihan hyvät: Ikitie, Rumble, Golden Exits
– keskinkertaiset: On the Beach at Night Alone, The Killing of a Sacred Deer, Western, The Red Turtle, The Square, Heartstone
– tosi huonot: The Nile Hilton Incident, Easy

Ja sitten höpinöihin elokuva elokuvalta:


HUIPPU

Нелюбовь / Loveless / Rakkautta vailla
ohjaus Andrei Zvjagintsev

Loveless on lohduton mutta ei kyyninen tai ihmisvihamielinen elokuva. Niin karmeita kuin sen tapahtumat ovatkin ja niin huonosti kuin hahmot lähes poikkeuksetta kohtelevatkin toisiaan, sykkii jossain syvällä jäisen kuoren alla kuitenkin lämmin sydän. Loveless näyttää: näin käy, jos emme välitä toisistamme, vaan räpläämme vain älypuhelimiamme, napsimme selfieitä ja pidämme narsistisesti tarkkaa huolta ulkonäöstämme sen sijaan, että pitäisimme huolta toisistamme.

Vielä vahvemmin kuin rakkaudettomuus elokuvan tunnelmaa hallitsee turvattomuuden tuntu. Kukaan ei ole turvassa missään; jos mummola on jonkinlainen klassinen turvallisuuden tyyssija, niin tässä elokuvassa Alexei-pojan mummola on mummola helvetistä: täynnä vihaa, tyhjä rakkaudesta. Mummola on pimeään yöaikaan nähtävä epämääräinen, keskellä ei-mitään sijaitseva muurilla suojattu hökkeli, jonne saattaisi kuvitella kaikki maailman pahuudet.

Lumisade saattaa loistella katuvalojen loisteessa äärettömän kauniisti, mutta tien vierellä odottaa pimeä, uhkaava metsä. Tällaiset henkeäsalpaavat visuaaliset viestit ovat suuressa osassa luomassa tunnelmaa, joka pitää palan kurkussa ensimmäisestä kuvasta viimeiseen, jos nyt ei ihan tauotta niin ainakin melkein.

Tästäkin Zvjagintsev-elokuvasta voidaan lukea varsin peittelemätöntä kommentaaria Venäjän nykytilasta: vikaa on aina kaikissa muissa kuin itsessä. Toisaalta ohjaaja itse on nostanut esiin, että niin mielellämme kuin me länsimaalaiset luemmekin Lovelessia ja muita hänen elokuviaan kritiikiksi Putinin hallintoa ja demokratian vastaista kehitystä kohtaan, on kyse yhtä lailla siitäkin, kuinka moderni länsimainen rappio on soluttautunut Venäjälle ja turmellut maan kulttuuria.

(Sivuhuomiona sanottakoon vielä, että vaikka pidänkin The Salesman -tyylistä ei-englanninkielisen elokuvan tuomista Suomeen englanninkielisellä nimellä aikamoisen typeränä ja peukutan sitä, että Нелюбовь on Suomessa Rakkautta vailla eikä Loveless, niin ehdin itse jo omaksua festivaalilla käytetyn englanninkielisen, suomenkielistä versiota dynaamisemman nimen.)


TOSI HYVÄT

Sameblod / Saamelaisveri
ohjaus Amanda Kernell

Ihmettelen, mikäli Amanda Kernell ei ole katsellut Klaus Härön elokuvia, sillä Sameblod tuntuu yhdistelevän palasia Härön vuosien 2003–2007 kolmen Ruotsiin sijoittuvan elokuvan putkesta. Kuten elokuvassa Elina – Som om jag inte fanns (Näkymätön Elina), Sameblodissa nähdään tiukkaa kuria suosiva naisopettaja, jonka luokassa kielivähemmistöön kuuluva oppilas saa tuntea nahoissaan, mikäli erehtyy käyttämään äidinkieltään (Elinassa suomea, Sameblodissa eteläsaamea). Valtaosa Sameblodin kestosta seurataan päähenkilön kriittisiä nuoruudenkokemuksia, mutta alussa ja lopussa vieraillaan vanhuusikäisen päähenkilön mukana hautajaisissa vanhoilla kotikonnuilla - aivan kuten Äideistä parhaimmassa. Den nya människan (Uusi ihminen) puolestaan käsitteli synkkää lukua Ruotsin historiassa, valtiojohtoista rodunjalostusoppia ja naisten pakkosterilointia. Sameblodissa vastaavasti seurataan, kuinka samaiset viranomaiset mittailevat saamelaislasten päitä ja pitävät heitä valtaväestöä heikkolahjaisempina.

Toisin kuin ehkä voisi odottaa, Sameblodin päähenkilö Elle Marja ei ole kielisortoa vastaan taisteleva kapinallinen – tuo rooli on hänen siskollaan – vaan ruotsin kielen käyttöön kiltisti alistuva opettajan lellikki. Tai näin ainakin aluksi. Ja kun Elle Marja ei enää hyväksy opettajansa tekosia tai rodunjalostajien nöyryyttäviä tutkimuksia, hänestä ei tule saamelaisnuoret yhteen kokoavaa kapinakenraalia vaan vertaisiinsa sillat polttava individualisti, joka päättää lähteä etsimään onnea etelämpää. Puhutaan siis virkistävän epätavanomaisesta ja realistisesta päähenkilöstä, jolta katsoja sydämessään toivoisi sankarillisempia tekoja, mutta Hollywood-tyypin yleväksi sankariksi ei Elle Marjasta ole. Muutoinkin elokuva välttää tyylipuhtaasti tökeröt alleviivaukset, myötähäpeänlaukaisijat ja imelät dialoginpätkät, joihin tällainen rasismista kertova koskettava kasvutarina olisi helposti sortunut. Elokuva ei myöskään ole saamelaisperinteitä riistävä, turistikamaa törkeillä hinnoilla tuputtava rihkamakauppias eikä herkuttele tarpeettomasti joiuilla tai eeppisillä maisemilla, vaan tuntuu kertovan saamelaisista paljon aidommin. Tämä onkin odotettavaa, sillä ohjaaja-käsikirjoittajalla on saamelaisjuuret, ja hämmentävän hienon pääroolin ilman mitään näyttelemiskokemusta vetäisevä Lene Cecilia Sparrok tienaa tänäkin päivänä leipänsä porojen parissa. Mainittakoon, että eteläsaamen puhujia on nykyisin noin 500, joten ihan liikaa ehdokkaita teinitytön päärooliin ei ole voinut olla tarjolla etenkään, kun hakusessa oli kokonainen sisarkaksikko (Elle Marjan pikkusiskoa esittää Mia Erika Sparrok).

Etelässäkään Elle Marja ei kuitenkaan oikein meinaa sulautua joukkoon, vaan jää hyvin yksin. Liikoja spoilaamatta draamankaari jää tässä kohden jotenkin vähän kesken enkä ole ihan vakuuttunut siitäkään, voiko Elle Marjalla todella olla niin hirveän kova hinku Uppsalaan, jossa hän on täysin ulkopuolinen ja mukavillekin ihmisille kuin friikkisirkuksesta karannut outolintu. Kun vielä muistetaan, että rodunjalostuksen tutkijoiden pesäpaikka sijaitsi nimenomaan Uppsalassa, on käsillä perin kummallisen tuntuinen yksityiskohta. Näinkö päähenkilömme todella tahtoo juuri sellaiseksi, jotka häntä kipeimmin nöyryyttivät, juuri heidän luokseen? Mutta kenties on aivan realistista psykologiaa, että kipeästi hyväksyntää kaipaava ihminen käyttäytyy tuolla tavoin, omat juurensa piilottaen ja kaltaisilleen muiden mukana ilkkuen. Kuten todettua, Elle Marja ei ole ihanteellisen moraalinen, vaan esimerkiksi omahyväisten porvaristyttöjen mukana ohikulkijoiden vaatteille ilkeästi naureskellessaan kerrassaan vastenmielinen hahmo. Eikä hän "puhdistu" tuosta "pahuudestaan", vaan kulkee ruotsalaistumisprosessin päätyyn saakka.

Jos draamankaari onkin paikoin hieman kummasti poukkoileva, kyseenalaisesti motivoitu ja tuntuu hieman vajavaiselta jättäen auki esimerkiksi kriittisen kysymyksen siitä, kuinka Elle Marjasta lopulta tuli (kuten elokuvan alku heti kertoo) pesunkestävä ruotsalainen ja jonkinasteinen rasisti itsekin, niin kokonaisuutena Sameblod on kuitenkin jokseenkin ehyt, koskettava, tyylitajuinen ja tärkeä, "universaali toiseuden kuvaus" kuten Hesarin arvostelija osuvasti muotoili.

Three Billboards Outside Ebbing, Missouri
ohjaus Martin McDonagh

Miksi väkivalta naurattaa? Tämä kysymys oli päällimmäisenä mielessäni poistuessani salista Three Billboardsin jälkeen. Elokuva sisälsi esimerkiksi kohtauksen, jossa Frances McDormand porasi hammaslääkärin poralla reiän hammaslääkärin kynteen. Jokunen ihminen yleisössä nauroi. Itse käänsin katseeni vaistomaisesti pois valkokankaalta enkä nähnyt tilanteessa mitään koomista. Naurureaktio toistui, minun mielestäni täysin käsittämättömästi, useaan otteeseen elokuvan väkivaltaisten kohtausten aikana. Mietin, oliko nämä kohtaukset tarkoitettu hauskoiksi ja jos oli, niin miten koomisuus saatiin aikaan ja miksi väkivalta haluttiin esittää koomisena.

En osaa vastata näistä kysymyksistä yhteenkään. Joka tapauksessa oma katsomiskokemukseni olisi ollut hyvin erilainen, jos olisin katsonut leffan kotisohvalla. Silloin olisin ehkä kiinnittänyt enemmän huomiota leffan hyviin puoliin. Three Billboards käsittelee erittäin vakavia aiheita: Frances McDormandin hahmo suree murhatun tyttärensä kohtaloa, ja jo alkupuolella selviää, että Woody Harrelsonin esittämä poliisipomo on parantumattomasti sairas. Kun välittömästi surua käsittelevän kohtauksen jälkeen nähdään väkivaltaa, ja osa yleisöstä nauraa, nousee mieleeni kysymys, ovatko nämä ihmiset elokuvassa lainkaan mukana tunnetasolla.

Piristävintä Three Billboardsissa on sen epämustavalkoisuus: hahmo kuin hahmo näyttäytyy katsojalle välillä sankarina, välillä konnana, mutta kukaan tärkeimmistä hahmoista ei ole yksiselitteisesti kumpaakaan. Elokuvan psykologia on siis toisaalta monisäikeistä ja kypsää, mutta toisaalta tietyltä keskenkasvuisuuden tunnulta ei voi välttyä, kun kirosanojen luetteleminen käy huumorista ja vittuileminen tuntuu näyttäytyvän jollain tapaa sankarillisena (ja sitä kaiketi ainakin joiltain osin hauskaksi tarkoitettua väkivaltaa riittää). Toisaalta ehkä kaikkein tärkeimmän tuntuinen on lopun kohtaus, jossa Peter Dinklagen esittämä kääpiö syyttää siihen saakka kenties hieman liian pehmeästi kohdeltua McDormandia siitä, ettei tällä ole koskaan mitään hyvää sanottavaa kenestäkään. (Jonkun arvostelijan mielestä Dinklagen hahmo oli täysin turha, mutta hän ei ilmeisesti jaksanut katsoa leffaa loppuun saakka.) Miinuspuolelle merkitään Woody Harrelsonin hahmo, joka oli aika tarkkaan sama tyyppi jota Harrelson aina esittää: jämpti, kovapintainen äijä, jolla on täysin kuvaan sopimaton itseään 30 vuotta nuorempi hehkeä vaimo ja joka tietenkin tekee asiat oman mielensä mukaan eikä anna kenenkään neuvoa itseään. Kuinka siistiä olisikaan ollut nähdä karuille Ameriikan sydänmaille sijoittuvassa kovapintaisten hahmojen elokuvassa Woody Harrelson epävarmana pehmopoliisina? Mutta niin kauas Amerikka-kliseistä ei tällä kertaa päästy. 

Kentavr / Centaur
ohjaus Aktan Abdykalykov

Centaur oli koko festariurakkani perinteisin ja selkein elokuva. Ohjaaja-pääosanäyttelijä Aktan Abdykalykov on Kentauriksi kutsuttu hevosia rakastava mies, joka kaipaa paluuta menneeseen maailmaan, jossa hevoset ja ihmiset sekä toisaalta myös ihmiset keskenään olivat yhtä. Nyt yhteydet ovat hänen nähdäkseen katkenneet ja ihminen vain käyttää eläimiä hyväkseen.

Juoni etenee aivan ensi sekunneista saakka vauhdikkaasti ja selkeästi; näemme tavallista, onnellista perhe-elämää, kolmiodraamaa, itkuun purskahduksia, paljon inhimillistä lämpöä ja yllättävänkin traagisia hetkiä. Eksoottisista puitteista ja länsimaalaisittain erikoisen kuuloisesta synopsiksesta huolimatta ollaan siis koko lailla perustunteiden äärellä, ja käsillä on tiivis, hallittu, kauniisti päättyvä ja muutoinkin kaunis puolitoistatuntinen. En usko, että kovin moni katsoja pystyy Centauria vihaamaan, mutta melkein yhtä hankala on kuvitella sitä suitsutettavan mestariteokseksi.

Aquarius
ohjaus Kléber Mendonça Filho

Aquarius on muodoltaan eeppinen, melkein 2,5 tuntia pitkä ja päähenkilönsä Claran elämää kahdessa eri aikatasossa hahmottava elokuva, ja katsojana odotinkin leffan alkupuolella, että edessä olisi jonkin sortin sukudraama. Sellaisen sijaan Aquarius lähtee kuitenkin yllättäen kehittymään jonkin sortin trillerin suuntaan ja tuntuu lopulta kokonaisuutena keskittyvän asioihin, joihin en odottanut sen keskittyvän. Keskiössä on talo nimeltä Aquarius, jossa Clara itsepintaisesti asuu, vaikka kaikki naapurit ovat jo kämppänsä myyneet. Clara on päähenkilönä virkistävän erilainen, seitsenkymppinen ja leskeksi jäätyään yksin asuva, rintasyövän sairastanut mutta kaikesta huolimatta aktiivinen, elämänhaluinen ja vahva nainen. Hän taistelee korruptiota ja yhteiskunnan mädäntymistä vastaan, vanhan Aquariuksen puolesta ja uutta vastaan. Elokuvan loppu on rakennettu selväksi dramaattiseksi huipentumaksi, joka kuitenkin tuntuu jotenkin aika pieneltä, ei ihan riittävän tyydyttävältä, ei oikein kaikkia odotuksia täyttävältä eikä tarinan selkeästi kokoon vetävältä päätepisteeltä.

Aquarius on myös poliittinen elokuva, mitä sen tekijöiden kannanotto Cannesissa alleviivasi. Brasilian yhteiskuntaluokkien välisiä kitkoja kuvasi kuitenkin minun mielestäni paljon koskettavammin parin vuoden takainen Que horas ela volta? (The Second Mother). Aquarius kutsuu katsojan onnistuneesti mukaan maailmaansa, kantaa pitkän kestonsa komeasti, välttää tökeröimmän mustavalkoistuksen johon sen aineksilla oli ilman muuta vaara langeta ja on jännittäväksi pyrkiessään tosiaan jännittävä, mutta jotenkin se on kokonaisuutena hieman hämärä, sinne sun tänne kurotteleva.


IHAN HYVÄT

Ikitie
ohjaus A-J Annila

Ikitien historiallinen tausta on erittäin mielenkiintoinen: se kertoo 1930-luvulla Amerikasta Itä-Karjalaan muuttaneista suomalaisista. Satuin lukemaan ennen elokuvan näkemistä Suomen Kuvalehden (35/2017) mainion artikkelin asiasta, ja kun Ikitietä oli hehkutettu melkoisesti, olivat odotukset korkealla.

Elokuvan jälkeen mietin, miksi se tuntui pieneltä pettymykseltä. Hyvääkin nimittäin riitti: mielenkiinto pysyi yllä alusta loppuun ja käsittelytavassa oli alkuperäisromaanin kirjoittaneelle Antti Tuurille ominaista toteavuutta. Sentimentaalinen paatos ja alleviivaaminen loistivat poissaolollaan.

Mutta: vaikka ohjaaja Annilan lähtökohta oli nimenomaan universaalissa inhimillisyydessä, parempaa elämää rakentavien ihmisten kuvauksessa, ei historian opetuksessa, jää lopputulos psykologisesti hyvin pintapuoliseksi. Toki loppupuolen karmeat kohtaukset aiheuttavat jokaisessa mieleltään jokseenkin normaalissa katsojassa henkistä pahoinvointia, mutta muutoin Ikitiehen ei oikein pääse tunnetasolla sisään. Tommi Korpelan ja Sidse Babett Knudsenin välillä on yhtä paljon kemiaa kuin jossakin, jossa ei ole kemiaa lainkaan. Mikä näitä hahmoja muka vetää yhteen? Ennemmin tämän suhteen seuranta on kuin lukisi Wikipedia-artikkelia jonkun yksityiselämästä: jahas, tuossa vaiheessa tavattiin, sitten mentiin naimisiin, sitten syntyi lapsi... Irina Björklundin pieni osa Suomi-vaimona on tolkuttoman passiivinen. Loppuratkaisun oli varmaankin tarkoitus olla toiveikas, mutta jotenkin se tuntui tarjoavan kokonaisuuden päätteeksi nuotin joka ei siihen kertakaikkiaan istu.

Lainataan tähän väliin Iltalehden arvostelija Juho Rissaselta pari virkettä, jotka voin täysin allekirjoittaa:

Tarina ei jää hetkeksikään polkemaan paikallaan. Tapahtumat etenevät vauhdilla ensimmäisistä minuuteista lähtien. Kun elokuva kulkee kuin juna siinä on kuitenkin myös ongelmansa. Junalla matkustaminen kun on varsin yllätyksetöntä ja matkustajat tietävät mihin juna on menossa.

Minua kiinnosti se, millaista amerikansuomalaisten elämä tuota "työläisten paratiisia" rakentamassa oli – Annila mainitsi muistaakseni jossakin haastattelussa, että jonkin aikaa se todella oli suurin piirtein maailman paras paikka elää. Näin jälkikäteen tuntuu kuitenkin, että mitään arkista ei elokuvassa kovin paljoa nähty. Mitä ihmiset tekivät, mistä puhuivat? Näimme lähinnä elämän suuria taitekohtia, emme juurikaan esimerkiksi dialogeja, joissa hahmot olisivat vaikuttaneet todellisilta ihmisiltä eivätkä historiallisilta roolihahmoilta. 

Rumble: The Indians Who Rocked the World
ohjaus Catherine Bainbridge & Alfonso Maiorana

Rumble on intiaanitaustaisten ihmisten vaikutusta paitsi rockille, myös monille muille musiikkigenreille valottava dokumentti. Jos tiivistelmä dokkarin asiasisällöstä kiinnostaa, sellaisen voi tavailla vaikkapa tästä.

Mikäli esimerkiksi sellaiset artistit kuin Charley Patton, Link Wray, Howlin' Wolf, Neville Brothers, The Band tai Jimi Hendrix soittelevat kiinnostuskelloja, kannattaa Rumble ilman muuta tsekata, mutta muidenkaan musadiggareiden aika ei kulu hukkaan. Veikkaisin, että kovin monella intiaanien vaikutus moderniin musiikkiin ei ole tiedossa, ja aktiivisestihan sitä on aikojen saatossa pyrittykin piilottelemaan muun muassa bännäämällä artisteja radiosoitosta.

Rumble on pirskatin monipuolinen ja komea dokumentti, jossa pääsee ääneen mukavan kirjava joukko muusikoita ja heidän läheisiään sekä intiaanikulttuurien ja rock-musiikin asiantuntijoita. Jos jotain jäin kaipaamaan, niin ehkä hieman enemmän olisin kaivannut tietoa nykyajankin alkuperäisasukkaista ja heidän keskuudessaan vallitsevasta musiikkikulttuurista; nyt fokus oli ennemmin kuuluisuuksissa, jotka olivat ponnistaneet intiaanijuuriltaan isoiksi nimiksi ja joilla intiaanijuuret olivat usein "vain" yhden isovanhemman kokoiset. Toisaalta alaotsikko The Indians Who Rocked the World kertookin, missä painopiste on tekijöillä ollut.

Golden Exits
ohjaus Alex Ross Perry

Golden Exits todistaa jälleen Alex Ross Perryn huiman kyvyn aidon tuntuisen dialogin kirjoittamiseen, mutta tällä kertaa hahmoja tuntuu olevan sopassa liikaa. Arkistointiprojektia hoitavan Nickin (Adam Horovitz) ja tämän tuoreen assistentin Naomin (Emily Browning) väleissä olisi ollut aivan riittävästi ainesta koko leffan pihviksi, mutta nyt huomio suuntautuu moniin muihinkin hahmoihin, joista en ainakaan itse meinannut oikein saada otetta.

En ihmettelisi, jos englanninkielisissä arvioissa kerrottaisiin olon olleen leffan katsomisen jälkeen "slightly underwhelmed". Varsin epämääräiseksi Golden Exits nimittäin jää, ja Nickiä lukuun ottamatta hahmot jäivät itselleni etäisiksi. Päälleliimattuja megakäänteitä en jäänyt kaipamaan, mutta ajatukselta "tässäkö tää nyt oli?" ei voinut välttyä lopputekstien pamahtaessa kankaalle. Vastaava juonettomuus ja tapahtumaköyhyys oli oleellinen piirre myös Perryn edellisessä elokuvassa, mestarillisessa Queen of Earthissa (2015), johon ei olisi tarvittukaan mitään lisää, mutta tuo elokuva keskittyikin todella tiiviisti kahteen päähenkilöönsä ja onnistui tuomaan heidät lähelle katsojaa. Myös Golden Exitsin tunnelma veti puoleensa siinä määrin, ettei kelloa joutunut vilkuilemaan tai haukotuksia peittelemään, mutta yhtä vahva tunnekokemus kuin Queen of Earth se ei missään nimessä ollut.

Disclaimer: yritän välttää tekstittämättömiä leffoja, koska niistä jää aina aika monia repliikkejä ymmärtämättä. Golden Exits kiinnosti niin paljon että valitsin sen tekstittömyydestä huolimatta festariohjelmaani. Jonkin verran meni ohi, ja mielipiteeni voisi olla erilainen, jos olisin nähnyt leffan tekstien kera.


KESKINKERTAISET 

밤의 해변에서 혼자 / On the Beach at Night Alone
ohjaus Hong Sang-soo

Hätäisesti juonikuvauksen tavailemalla voisi kuvitella, että On the Beach at Night Alone olisi varsin tavanomainen rakkausdraama, mutta tuo odotus menee vikaan. Pääasia elokuvassa on päähenkilö Young-heen taannoinen suhde naimisissa olevan miehen kanssa, tai tarkemmin elämän jatkuminen sen jälkeen, mutta suoraan tuosta suhteesta ei puhuta juuri lainkaan. Ainakin itselleni olikin varsin vaikeaa päästä Young-heen pään sisään. En kokenut tuntevani hahmoa enkä oikein pitänytkään hänestä; hänhän oli varsin ärsyttävä, illallispöydässä kilahteleva ja muita syyttä suotta haukkuva nainen. Toinen ongelma elokuvassa oli sen paikoin aika lattea dialogi, jossa hoettiin surutta sellaisia suuria sanoja kuin "rakkaus" sen sijaan, että asioita olisi osattu ilmaista hienovaraisemmin.

On the Beach at Night Alone oli varsin haastava elokuva. Se jakautuu kahteen osaan – ensimmäinen tapahtuu Saksassa, toinen Koreassa – ja kahden osan ainut yhteinen hahmo on Young-hee. Jos katson elokuvan joskus toisen kerran, ymmärrän kenties paremmin, mikä tarkoitus kaikilla nyt aika randomin oloisilla keskustelunpätkillä on, ja ehkä empatiakykyni riittää silloin myös ymmärtämään Young-heen läpikäymiä tunteita. Nyt mieleen jäi pitkiä, rauhallisia keskustelukohtauksia ja syksyisen melankolisia saksalaisia puistomaisemia, joissa ei liikkunut koskaan kukaan muu kuin kaverinsa kanssa jutteleva päähenkilö. Antonionin elokuvat mieleen tuonut kuvakieli viesti yksinäisyyden ja vierauden tunteista, mutta jotenkin en saanut päässäni palasia loksahtelemaan sillä lailla kohdilleen, että olisin ollut tunnetasolla täysillä mukana.

The Killing of a Sacred Deer
ohjaus Yorgos Lanthimos

Tästä elokuvasta on vaikea kirjoittaa paljastamatta liikaa, mutta voisin kuvailla The Killing of a Sacred Deeria visioksi siitä, mitä tapahtuu, kun ihmisen pahin painajainen käy toteen. Varsinaisesti ihon alle tämä hyytäväksi tarkoitettu tilanne menee kuitenkin vain lyhyinä hetkinä. Perusidea on ehkä jokseenkin villi visio, mutta silti käsikirjoittajien mielikuvitus tuntuu loppuneen kesken ja lopputulos jää liian lineaariseksi. Lajityyppinä on psykologinen trilleri, mutta sellaisen peruselementti, sydämen tykyttämään laittava jännitys, jää pitkälti puuttumaan.

Eräs merkittävä heikkous on dialogi. Monista keskusteluista paistaa läpi käsikirjoittajien ajatus siitä, millainen tunnetila kyseisellä sanojen vaihdolla on ollut tarkoitus katsojassa herättää. Esimerkiksi aivan alun kellokeskustelu tai Colin Farrellin ja Barry Keoghanin ranskalaiskeskustelu ravintolassa olivat vaivaannuttavan falskin kuuloisia. Ajatustenvaihdot ovat kauttaaltaan kaurismäkeläisen toteavia, ihmiset aina yhtä ilottoman kivikasvoisia. Kuten Kaurismäen kohdalla, tällainen tietoisesti oikeasta maailmasta poikkeava tyyli voi joko toimia tai sitten tuoda katsojalle tunteen epäaitoudesta ja etäännyttää siten elokuvan tunnelmasta. Valitettavasti omalla kohdallani toteutui tällä kertaa jälkimmäinen vaihtoehto.

Kun elokuva pelaa yliluonnollisilla palikoilla ja siinä yritetään ymmärtää jotakin inhimillisen käsityskyvyn ylittävää mysteeriä, on tekijöiden löydettävä ratkaisu siihen, missä määrin hahmot esittävät ääneen katsojan mielessä pyöriviä kysymyksiä siitä, mitä ihmettä oikein tapahtuu; koko homma tietenkin lässähtäisi kasaan, jos vaikkapa Twin Peaksissa pöllöjä ja metsien pahuutta yritettäisiin ratkoa täysin arkisella logiikalla. David Lynchin Mulholland Driven ja Inland Empiren viime aikoina katseltuani ihailin sitä, kuinka Naomi Wattsin ja Laura Dernin hahmot käyttäytyivät riittävän mutta eivät liian järkevästi. Vastaavasti The Killing of a Sacred Deeria katsoessa ainakin allekirjoittaneen ärsytyskynnys ylittyi, kun mysteerin eteen joutuneet hahmot eivät yrittäneetkään selvittää sitä. Kun Nicole Kidman yritti saada Keoghanista jotain irti, poika selitti jotain spagetin syömisestä ja sanoi sitten että täytyy kiirehtiä kouluun - päästäen samalla elokuvan ainoan, erittäin harkitun oloisesti asetellun naurun, jonka oli tarkoitus alleviivata hahmon psykopaattiutta. Minusta tämä kohtaus (ainoa, jossa tapahtumiin yritettiin löytää jotakin tolkkua) kuvasti osuvasti sitä, kuinka jonkinlainen luova hulluus puuttui elokuvasta. Lynchiläisen aivoja kutkuttavan mystisyyden sijaan Killing of a Sacred Deerin maailma oli kuivakka ja tympeä, ja dialogissa jäätiin yhtä lailla kauas Lynchin tai vaikkapa Coenin veljesten kaltaisista mestareista, jotka huimassa luovuudessaan kykenevät aina keksimään jotakin hykerryttävää friikkihahmojensa höpistäväksi. Kuten todettu, The Killing of a Sacred Deer on vähän kuin painajainen, mutta toisaalta uneksi aivan liian looginen ja tylsä. 

Western
ohjaus Valeska Grusebach

Western alkaa hyvinkin lupaavasti: saksalaiset työmiehet aloittelevat projektia Bulgarian maaseudulla ja törmäilevät alkuasukkaisiin. Jännitteet rakennetaan ilman suurempaa väkivaltaa sen verran taitavasti, että pumppu lähtee hakkaamaan varsin vinhaa tahtia. Mutta elokuvan edetessä sen rytmi hajoaa totaalisesti, ja lopulta nähdään myös aika heikosti motivoituja kimppuun käymisiä, aseella uhkaamisia ja nyrkkitappeluja, joiden on ollut tarkoitus olla koko ajan tihentyneen jännitteen kliimakseja, mutta jotka tuntuvat lässähdyksiltä. Varsin runsaasti saamme myös seurata, kuinka päähenkilö Meinhard (Meinhard Neumann) luo läheisiä suhteita paikallisten ihmisten kanssa, vaikka yhteistä kieltä ei ole. Hahmot puhuvat toisilleen kieltä jota toinen ei ymmärrä, mutta silti viesti välittyy. Ehkä olen kyyninen, mutta minusta nämä ystävystymiset, joita tosiaan kuvataan kohtaus toisensa perään, ovat aika naiiveja ja epäuskottavia viritelmiä. Hieman samansuuntaiseen ajatukseen myös ohjaaja-käsikirjoittaja Valeska Grusebach tuntuu lopussa päätyvän, mikä vaikutti varsin ristiriitaiselta kaikkeen aiemmin nähtyyn suhteutettuna. Oikeastaan viimeiset kuvat välittivät ainakin minun aivoihini niin pessimististä viestiä, että ilman mitään suhteuttamistakin lopetus tuntuu liian lannistavalta.

Mistä sitten nimi Western? Lännenelokuvien tapaan Westernissä on "sivistyneiden" törmäilyä alkuasukkaisiin, miesporukka seikkailulla vieraalla maalla, seikkailun tuntua (ainakin alkupuolella) ja hieman hevosteluakin, mutta varsinaisesta westernistä ei siis missään nimessä ole kyse. Varsin paljon Western sen sijaan muistuttaa Abbas Kiarostamin mestariteosta Tuuli meitä kuljettaa (1999), jossa sivistyneistö ilmaantui niin ikään työtehtäviin maalaiskylään ja jossa myös soiteltiin kylän korkeimmalta paikalta kännykällä kotipuoleen. Mutta siinä missä vielä Bulgariaakin kauemmas, Iraniin, sijoittuva Tuuli meitä kuljettaa nosti itsessäni pintaan tuttuja tunteita elämästä poloisilla Pohjan mailla, tuntui Western hieman pakotetulta ja kahden tunnin mitassaan aivan liian pitkältä siihen nähden, että käsikirjoittajan mielikuvitus kiinnostavien tapahtumien tai dialogien keksimiseen tuntui riittäneen vain ensimmäisen tunnin ajalle.

Ehkä kirjoitin nyt liiankin negatiivisesti, koska Western ei kuitenkaan ollut erityisen huono, mutta mitään syitä sen suosittelemiseen muille en keksi.

La tortue rouge / The Red Turtle
ohjaus Michaël Dudok de Wit

Kenties siksi, että olen katsonut animaatioita aikuisiällä niin minimaalisesti, sanat ovat La tortue rougesta puhuttaessa hyvin vähissä. Päällimmäinen huomioni on, että kylläpä voi 80-minuuttinen elokuva tuntua pitkältä; ei siksi että se olisi ollut niin surkea, vaan siksi, että ensimmäinen päätöskohtaukselta tuntuva hetki tuli vastaan jo joskus puolivälin kieppeillä. Ennen lopullista loppua vastaan tuli muutama viimeisen oloinen kohtaus lisää. Kun kysyin näytöksen jälkeen seuralaiseni mielipidettä nähdystä, hän kertoi täsmälleen samanlaisesta huomiosta. En himoitse La tortue rougen näkemistä uudelleen, mutta myönnän nähneeni siinä sen verran paljon kauneutta, että pariin otteeseen mikroskooppinen kyynel oli vähällä luikahtaa silmäkulmaan. 

The Square
ohjaus Ruben Östlund

Ensimmäinen mieleen tuleva sana The Squaren kuvailemiseen on sirpalemainen. Toinen voisi olla hahmoton. Elokuvan selkärankana on alkavasta taidenäyttelystä ja sen mainostamisesta kertova juoni, mutta tämän ympärillä tapahtuu kaikenlaista: naureskelua taide- ja mainosmaailmoille, välinpitämättömyyttä vastauksikseen saavia avunhuutoja, ohipuhumista ja täyttä ymmärtämättömyyttä kanssaihmisten aivoituksista. Ynnä muuta: soppaan on heitelty vähän kaikenlaista, kuin ohjaaja-käsikirjoittajan suuruudenhulluna ajatuksena käydä yhdessä elokuvassa läpi kaikki ruotsalaisen yhteiskunnan oleelliset kysymykset vuonna 2017. Nivoutuuko tämä kaikki sitten mitenkään järkeväksi kokonaisuudeksi? Ei ainakaan minun päässäni.

Toki tällainenkin konsepti voisi toimia, jos kaikki olisi suvereenisti toteutettu, mutta nyt tällaista tunnetta ei tule; The Square esimerkiksi yrittää kovasti olla hauska, mutta minä en nauranut sen aikana kertaakaan. Jonkinlainen terävyyden puute käsikirjoitusta vaivaa – hykerryttäviä aihioita on paljon, mutta mikään ei löydä ihan maaliinsa. Teemat ovat tärkeitä ja ajankohtaisia, mutta yhtäkään uutta oivallusta en osaa elokuvasta nimetä. Östlundin edellinen elokuva, huomattavasti maltillisemmin ja toimivammin miehisyyden problematiikkaa käsittelemään rajattu Turist oli huippuhauska ja psykologiselta silmältään kerrassaan mestarillinen, mutta The Squaresta ei vastaavaa ylivoimaisuutta löydä sitten millään. 

Hjartasteinn / Heartstone
ohjaus Guðmundur Arnar Guðmundsson

Odotin kotimaansa Edda-gaalassa pöydän täysin suvereenisti putsanneesta Hjartasteinnista jatkoa edellisvuosien hienoille islantilaiselokuville Vonarstræti, Hrútar (joka kävi Suomessakin teatterilevityksessä nimellä Pässit) ja Þrestir, mutta Hjartasteinn ei valitettavasti nouse läheskään samalle tasolle. Se laahaa monin kohdin turhan hitaasti eteenpäin; 130 minuutin kesto tuntuu liialta näin simppelille tarinalle. Nuorisokuvauksessaan elokuva ei tosiaan sorru sievistelyyn, mutta jättää miettimään, olisiko jatkuvan homottelun ja huorittelun sekä ujojen, varovaisten kosketusten välille mahtunut jotain muutakin. Hieman liiankin yksioikoisesti Hjartasteinn perustelee (jokseenkin kömpelöä) nimeään, kiven kovuuden ja sydämen lämmön kahtiajakoa.

Vaikka mukana on huumoria, ja aikuisuutta kohti kurottavien nuorten hapuilua katseltiin yleisössä usein naurun kera, tuntuu Hjartasteinn loppupeleissä hieman liian vakavalta elokuvalta; eri hahmoja nähdään itkemässä hieman liian monta kertaa. Hjartasteinn on äärimmäisissäkin tapahtumissaan uskottavasti kerrottu kasvutarina, joka kuitenkin toistaa liikaa itseään ja jää kiven ja sydämen välillä jokseenkin sävyttömäksi. Omituisena yksityiskohtana nämä nuoret eivät ilmeisesti käy koulua lainkaan, vaan kesäloman kaltainen päämäärätön haahuilu jatkuu vain, vaikka luntakin välillä satelee. 


TOSI HUONOT

The Nile Hilton Incident
ohjaus Tarik Saleh

The Nile Hilton Incident on ruotsalaisten tekemä, Kairoon sijoittuva mutta pakon edessä Casablancassa kuvattu, erittäin negatiivisen kuvan ohjaajan isän kotimaasta Egyptistä antava ja monissa lähteissä neo-noiriksi lokeroitu elokuva, jonka sopimisesta noir-lokeroon voisi käydä kokonaan oman keskustelunsa esimerkiksi siksi, että noir ei lähtökohtaisesti ole poliisin näkökulmasta kerrottu tarina murhatutkimuksesta. Elokuva sijoittuu alkuvuoteen 2011, päiviin ennen tammikuun 25. päivän kansannousua. Korruptio toden totta rehottaa, eikä koko hahmogalleriasta löydy kuin muutama edes jollain tapaa "hyvä" ihminen. Kovin rakentavalta Salehin yksioikoisen synkkä visio Egyptin tilasta ei tosiaankaan tunnu.

Muitakin ongelmia piisaa. Murhajuoni on äärimmäisen geneerinen eikä herätä oikeastaan minkäänlaista kiinnostusta. Yhtään varsinaisesti jännittävää hetkeä elokuvaan ei mahdu, vaikka kyse on jännäristä. Dialogi on tönkköä asiasisältöjen vaihtelua, elokuva etenee mekaanisesti (ja aika vaivalloisesti) johtolangasta toiseen kuin jossain ysärin tekstiseikkailupelissä. Vuosituhannenvaihteen hittikomedioiden Jalla! Jalla! ja Kopps tähti Fares Fares sytyttelee tupakkeja siihen tahtiin, että se käy jo tahattoman koomiseksi. Hänen hahmonsa menneisyyttä valotetaan tasan yhdellä tavalla, sillä kaikkein kliseisimmällä: hän katselee kaivaten vaimonsa valokuvaa. Elokuvahistorian omaleimaisimmasta poliisihahmosta ei siis voida puhua. Typerimmässä juonenkäänteessä muka kovaksi marinoitu kyttä lankeaa ansaan, johon sinisilmäinen nallekarhukin olisi tajunnut olla astumatta. The Nile Hilton Incident on pintapuolisesti komeaa jälkeä, mutta sisältä tyhjä, epäkiinnostava ja kaikin puolin jähmeä elokuva. 

Easy
ohjaus Andrea Magnani

Easy on road movie, jossa peräkammarinpoika Easy laitetaan kuskaamaan ukrainalaispojan ruumis isiensä maille. Kyse on komediasta, joka ei naurata. Sympaattinen, kiltti luuseri on vähän tyhmä ja yrittää olla hyvä – katsojan sydämenhän täytyy olla jäätä, jos tämä ei lämmitä mieltä! Päähenkilö ja oikeastaan öbaut kaikki muukin elokuvassa vain tuntui niin epäuskottavalta, ettei se kutsunut eläytymään. Koskettaviksi tarkoitetut kohtaamiset olivat niin läpinäkyvän laskelmoituja ja typeriä, ettei kaltaiseni kyynikko voinut kuin sadatella mielessään ja odotella elokuvan päättymistä.

Keikka: Kentin oli jo aikakin lopettaa

Positiivisuuden airuena tunnettu Pompulan porinat palaa palttiarallaa vuoden hiljaisuuden jälkeen areenoille naama nyrpeänä kuin keskiverrolla eiralaismummelilla Stockmann Herkun puolenpäivän ruuhkassa. Kuten tekstin loppuun listatut linkit osoittavat, myös toisenlaisia näkemyksiä on esitetty runsaasti, mutta Pompulan porinoiden sydän ei sulanut Kentin esiintyessä viimeistä kertaa helsinkiläisyleisön edessä.

Kent Hartwall Areenassa perjantaina 28.10.2016. Settilista: Gigi (pätkä biisistä) / 999 / Stoppa mig juni (Lilla Ego) / Romeo återvänder ensam / Var är vi nu? / Hjärta / Andromeda / Egoist / Vi är för alltid / Innan allting tar slut / Den vänstra stranden / La belle époque / Ingenting / Kärleken väntar / Jag ser dig / Musik non stop / Socker / Utan dina andetag / Sverige / 747 // Encore 1: Förlåtelsen / Dom andra / Mannen i den vita hatten (16 år senare) // Encore 2: Den sista sången

Kun Kent edellisen kerran esiintyi Helsingissä, Hietaniemen Garden Partyssä kesällä 2012, keikalla oli mittaa vain puolisentoista tuntia ja setti painottui omaan makuuni liikaa tuolloin tuoreeseen Jag är inte rädd för mörkret -lättyyn, mutta silti show oli jokseenkin positiivinen kokemus. Huippuhetkiksi nousivat silloin takuuvarmat Ingenting, Kärleken väntar, Musik non stop ja päätösnumero Mannen i den vita hatten – sekä täysin yllättäen kuultu 400 slag, omasta mielestäni eräs koko bändin diskografian kirkkaimmista helmistä. Klåparenin ja Sjukhusin kaltaiset valinnat lämmittivät myös kovasti mieltä. Lähes neljä ja puoli vuotta myöhemmin huippuhetket olivat täsmälleen samat, paitsi että 400 slagia bändi ei tietenkään soittanut. Jäähyväiskiertueen keikalta oli lupa odottaa paljon, mutta lopulta kokemus jäi Garden Partya vaisummaksi.

Tasan puoli tuntia ennen keikan alkua numerot välähtävät taululle ja countdown alkaa. Seuraavan puolen tunnin aikana odotus nousee varsin korkealle. Tässäpä hieno tapa nostattaa tunnelmaa! Show alkaa juuri silloin kun on lupailtukin, ja numeroiden valuessa kohti nollaa pikkuhiljaa virittäytynyt yleisö on alussa täysillä mukana.

Pieni pätkä viimeiseksi jääneeltä Då som nu fär alltid -levyltä poimittua Gigiä on kelpo tapa aloittaa, ja myös 999 jytisee elävänä jälleen varsin mukavasti. Toinen pitkä biisi heti perään ei sen sijaan oikein osu maaliinsa: pääosin vauhdikkaalta Hagnesta Hilliltä on valittu soitettavaksi seesteinen Stoppa mig juni, joka tosin on muovattu lähes tunnistamattomaksi jytämössöksi. Kohtalokas Romeo återvänder ensam sen sijaan toimii komeasti, vaikka sen loppupätkä onkin harmillisesti leikattu pois live-sovituksesta.

Tämän jälkeen alkaa keikan vaisuin osuus. Parilta uusimmalta levyltä poimitut Var är vi nu?, Andromeda, Vi är för alltid, Den vänstra stranden ja La belle époque eivät lähde sitten yhtään ja vievät mehut kärsivällisimminkin hyviä biisejä odottelevista faneista. Studioversiona typerryttävän tylsä Egoist toimii sentään vähän paremman. Live-tilanteeseen monenmonta täsmähittiä tarjoavalta Rödiltä kuullaan Hartwallilla ainoastaan yksi kappale, tietenkin levyn hitainta balladiosastoa edustava Hjärta, joka saa tanssihaluisimmankin yleisönosan jämähtävän paikoilleen linnunpelättimien lailla. Vielä reippaat kymmenen vuotta Hjärtaakin vanhempi Innan allting tar slut on levyllä kaikessa herkkyydessään kerrassaan upea, mutta menettää elektrotykytysversiona lähes kaiken viehätysvoimansa.

Kaiken tämän jälkeen yleisö tuntuu heräävän kuin talviunilta herätettävä karhu, kun Ingentingin alkusoinnut karkaavat ilmoille. Tätä on live-musiikki parhaimmillaan. Kärleken väntar yltää lähes samalle tasolle. Sami Sirviö vinguttaa äärimmäisen hienon kitarasoolonsa ilmoille. Kärleken väntarissa ovat kohdillaan kertsin ohella kaikki muutkin palaset. Jotkut hittibiisit ovat asemansa todella ansainneet.

Jos viimeisimpien levyjen rallit eivät muutoin toimi livenä juuri sen paremmin kuin levyllä, niin Jag ser dig on säännön vahvistava poikkeus. Videoseinät näyttävät kuvaa yleisöstä ja biisi paisuu loppupuolellaan uljaisiin mittoihin. Musik non stop, vielä Kärleken väntariakin parempi kaikkien tuntema hitti, ei tietenkään voi myöskään pettää.

Sitten käyrä osoittaa jälleen jyrkästi alaspäin. Socker on tyhjää lätkytystä, Utan dina andetagin ilmava viehätys on pitkälti jäänyt jonnekin diskofiltterin syövereihin ja Sverige tuntuu tylsyydessään jo miltei vittuilulta maksaneelle yleisölle. Väsytystaistelu on siinä määrin onnistunut, ettei edes 747 innosta yleisöä niin kuin olisi voinut odottaa.

Ensimmäinen encore-tauko kestää noin puoli minuuttia. Kaikilla on bändin mittavasta tuotannosta omat suosikkinsa, mutta Kent päättää vetää vielä yhden biisin viimeiseltä levyltään. Förlåtelsen on kenties jäähyväislätyn paras esitys, mutta yleisön hämmentyneen pettyneestä reaktiattomuudesta päätellen tuskin kenellekään se veisu, joka tässä vaiheessa olisi haluttu kuulla. Sitten kuullaan vanha hitti Dom andra, joka ei sisällä kivaa mukana hoilattavaa kertsiä tai mitään muutakaan, mikä saisi sen lähtemään livenä lentoon.

Mannen i den vita hatten jäi neljä vuotta sitten mieleen massiivisen komeana päätöksenä, mutta jotenkin sekin jää tässä hetkessä tylpäksi. Tässä vaiheessa vikaa on kenties jo itsessänikin; countdownin lähestyessä nollaa noussut into on muuttunut katkeraksi pettymykseksi. Löytyisikö lakikirjoista pykälä, joka osoittaisi rikolliseksi tällaisen setin vetämisen niin huikealla diskografialla? Toisena encorena kuullaan vielä tietenkin Den sista sången, jota kuuntelin ennen keikkaa paljon liikuttuneempana kuin nyt sen livenä kuullessani. Se kertonee paljon.

Mitä jäi käteen? Jos kyseessä ei olisi jäähyväiskiertue, harmittaisi, että tuli edes mentyä. Ero yleisön reaktioissa esimerkiksi La belle époquen ja Ingentingin välillä oli niin valtava, etten voi olla miettimättä, nauttiiko yhtye niin paljon enemmän uusien biisien soittamisesta, ettei yleisön mukana elämisellä ole mitään merkitystä. Jäähyväiskiertueen luonteeseen olisi sopinut käydä koko katalogia läpi jokseenkin tasapuolisesti, mutta uusien biisien innokkaan soittamisen voimme kai silti jotenkin ymmärtää. Se sen sijaan tuntuu käsittämättömältä, että vanhemmiltakin levyiltä mukaan oli valittu hitaampaa matskua, joka live-tilanteessa lässähtää väkisinkin: Stoppa mig juni, Hjärta, Innan allting tar slut, Sverige...

Myös Kentin esiintymisestä jäi konemaisen rutiinisuorituksen maku. Välispiikkejä kuultiin muistaakseni tasan kahdessa kohdassa, joista jälkimmäinen oli megapitkä bändin jäsenten esittelykierros. Joakim Berg puhui ruotsia, enkä ymmärtänyt paljoakaan. En olisi siis kaivannut pitkiä höpinöitä joka väliin, mutta uuden biisin käynnistyminen kerta kerran jälkeen heti edellisen perään tuntui itsensä elävältä syövältä tehokeinolta. Tasaisesti tykyttävät ja toisiaan enemmän kuin vähän muistuttavat biisit taantuivat ilman minkäänlaisia taukoja kerrassaan väsyttäväksi pötköksi. Vuorovaikutus bändin ja yleisön välillä jäi hyvin vähäiseksi. Bändi ikään kuin soitti jähmeän settinsä läpi pahemmin yleisöstä piittaamatta. Encoren kai pitäisi edes esittää tulevan esitetyksi siksi, että yleisö on niin mahtava eikä bändi vain voi vielä lopettaa, mutta Kent veti jopa encoret konemaisesti läpi sanomatta yleisölle sanaakaan – viitsimättä edes esittää, ettei keikan jokaista piirtoa harvoja välispiikkejä ja encoreja myöten olisi käsikirjoitettu etukäteen.

Kent on toistaiseksi soittanut jäähyväiskiertueellaan yhteensä 29 eri biisiä. Vertailun vuoksi esimerkiksi The Cure kierrättää vastikään Hartwallillakin pysähtyneellä turneellaan noin sataa biisiä. Toivottavasti Kent kiskoo edes vihoviimeisellä keikallaan oikein kunnolla jänöjä hatusta – ja taltioi show'n niin, että muutkin kuin paikalle päässeet näkevät siitä enemmän kuin karmealaatuisia kännykkäkameravideoita.

Lopuksi lienee syytä perustella tekstin otsikko. Kentin terä on tylsynyt vuonna 2009 julkaistun Rödin jälkeen niin pahasti, että edes jäähyväislevyn tekeminen ei saanut sen luovuutta kukkimaan yhtään sen kirkkaammin kuin muutamalla edellisellä, koko lailla keskinkertaisella ja tylsällä täyspitkällä. Ilta Hartwall Areenassa osoitti, ettei annettavaa ole enää livenäkään. Onneksi sen ei tarvitse himmentää bändin kultakauden helmien – eikä myöhäiskauden helmen, Rödin – kirkkautta.

Lue myös

Viikon biisi 14/2015: Kent – Du är ånga (ja tekstin lopusta löytyvät linkit)

Kehuvia arvioita Kentin Hartwallin-keikasta

Helsingin Sanomat
Iltasanomat
Iltalehti
Imperiumi (mukana runsaasti komeita kuvia)

Viikon biisi -sarja on päättynyt

Arvoisat lukijat, kuten joku on saattanut huomatakin, Viikon biisi -tekstit ovat parilla viime viikolla jääneet ilmestymättä. Tajusin, että artikkelin tykittäminen ilmoille joka viikko alkoi tuntua ahdistavalta paristakin syystä. Ensiksikin on kivempi kirjoittaa silloin kun haluaa eikä silloin kun täytyy; pakko on ehtymätön motivaation lähde ja aikansa oli hauskaa haastaa itseään, mutta nyt tuli seinä vastaan. Toiseksi lukijoita oli aivan liikaa. Ei tuntuisi järkevältä panostaa kirjoituksiin ja jättää ne kokonaan julkaisematta, ja ajattelin, että internetin loputtomaan massaan olisi helppo upota eikä kukaan eksyisi Pompulan porinoihin. Valitettavasti olin tässä näköjään väärässä.

Jatkossakin varmaan kirjoitan myös musiikkiaiheisia juttuja, koska jokin sisäinen pakko sellaiseen on. Toivottavasti mahdollisimman harva eksyy niitä lukemaan.

Viikon biisi 43/2015: Tapio Rautavaara — Lauluni aiheet

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Tapio Rautavaara — Lauluni aiheet
(gramofonilevyltä Lauluni aiheet / Laivat puuta, miehet rautaa, 1952; julkaistu myös mm. kokoelmalla Kulkurin taival, 2008)

Veikkaisin, että aika monelle vähänkin nuoremmalle suomalaiselle sana "iskelmä" herättää negatiivisia väristyksiä selkäpiissä. Nuorisosukupolvi ei kenties edes tiedä, mitä iskelmä on. Ja kieltämättä iskelmän määritteleminen onkin koko lailla haastava tehtävä: Iskelmä-radiossahan on voimasoitettu esimerkiksi PMMP:tä ja Yötä, joista etenkään ensin mainittua ei olisi tullut mieleen kutsua iskelmäksi. Wikipedia sanoo iskelmästä mm. seuraavaa: "Yleisiä piirteitä ovat sanoitusten epäurbaanisuus, populistisuus (laulut kertovat helposti lähestyttävällä, välillä arkisellakin tavalla elämän perusasioista) sekä yleinen vakavuus ja haikeus." Listaan tekisi mieli lisätä myös melko äärimmäinen sovinnaisuus: jo Anne Mattilan kappale Perutaan häät (2005) oli iskelmäyleisölle shokki, koska siinä laulettiin niinkin kamalasta asiasta kuin häiden perumisesta. Aivan viime vuosina en ole onnekseni enää altistunut uudelle iskelmälle, mutta veikkaisin iskelmän säilyneen myös kielenkäytöltään siivona musiikinlajina: vaikkapa PMMP:n alatyylisyyksiä sisältäviä biisejä olisi vaikea kuvitella iskelmäradioiden soittolistoille.

Tiivistettynä minulle on muodostunut sellainen kuva, että huonous on (ainakin modernissa) iskelmässä jo osa genremääritelmää: kokeilevampi musiikki, jossa yritetään luoda jotain uutta, ei voi enää mahtua iskelmäkategorian sisään. Tyylilajin sanoituksia määrittää lainauksessakin mainittu helppous ja vakavuus: ne eivät jätä kuulijalle tulkinnanvaraa, niissä ei saa leikitellä. Toisin sanoen ne eivät ole kiinnostavia. Sanoituksissaan iskelmät luottavat kliseisiin niin avoimesti, että vakavissaan tehtyjä iskelmiä ja Pulkkisen Ruusulaulun kaltaisia parodioita ei olisi välttämättä helppoa erottaa toisistaan. Tämä ei tosin ole mikään moderni ilmiö: jo vuosikymmeniä sitten parodiaksi tarkoitettu Elämän valttikortit meni yleisölle täydestä vakavana molli-iskelmänä. Musiikillisesti moderni iskelmä on kaikin puolin hyvin epäinspiroituneen kuuloista, tylsää, konemaista ja yllätyksetöntä kamaa. On vaikea kuvitella iskelmägenrelle tulevaisuutta sen jälkeen, kun Beatlesin yhä nuorisomusiikiksi mieltävä sukupolvi on jättänyt maalliset ilot ja murheet taakseen.

Onko Tapio Rautavaara sitten iskelmälaulaja? Wikipedian mukaan sitäkin, mutta ennemmin Rautavaara erikoistui sen mukaan laulelmiin. Laulelma on "kevyehkö, melodinen ja usein kansanomaisen yksinkertainen laulu". Ilmeisesti erona iskelmään on lähinnä se, että laulelma kertoo usein tarinan. Olen liian nuori tietämään enempää; joka tapauksessa nykynäkökulmasta laulelmat ja iskelmät on helppo niputtaa samaan lokeroon. Jos iskelmäkin tuntuu käsitteenä olevan kriisissä, unohduksen ja tarpeettomuuden partaalla, niin laulelma on ainakin kiistatta jo sana menneestä maailmasta.

Rautavaaran melkoisen laaja tuotanto paketoitiin vuonna 2008 kaikkiaan 14 cd-levyä ja noin 340 laulua sisältäneelle Kulkurin taival -kokoelmalle, jonka yhteydessä julkaistiin muutaman sadan sivun Tapsa-kirjakin. Nimellä Kulkurin taival. 48 mestariteosta puolestaan julkaistiin mestarin 48 suurinta hittiä sisältänyt tuplalevy. Omaan Rautavaara-tietämykseeni ei kovin valtavasti tuplalevyltä pois jääneitä biisejä mahdu, joten kokonaiskuva on hieman vaillinainen. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että miehen tuotantoon mahtuu roima määrä melankolisia lauluja. Lainaan tässä kohden pari kappaletta Ylen sivuille murheellisten iskelmien maasta kirjoittanutta Pekka Lainetta:

Mollimelankolialla on Suomessa pitkät juuret. Pirteän popiskelmän leimaaman 1970-luvun suosituin suomalaisartisti Erkki Junkkarinen tukeutui ohjelmistovalinnoissaan 1930-luvun valsseihin ja tangoihin, joista monet olivat peräisin venäläisestä molliromanssista vaikutteita saaneen Georg Malmsténin kynästä. Vaikka ”Molli-Jorin” sävellysten enemmistö tosiasiassa kulkee duurissa, hän kirjoitti lukuisia haikeita mollivalsseja, kuten suomalaisen iskelmän pioneerilevytys Särkynyt onni. Malmstén levytti aikanaan myös räytyvää murhemieltä henkivän tangon Särkyneitä toiveita.

Sotien jälkeen Toivo Kärjestä tuli kotimaisen mollimelankolian johtava säveltäjänimi. Jos helmiä kyynelet ois on näyte sanoittaja Helena Eevan tuotannosta, jonka ydinmehua oli suru menetetystä rakkaudesta.

Olympiavoittaja, laulajakuningas, elokuvanäyttelijä
ja ulkonäöltäänkin varsin karismaattinen mies.

Säveltäjä Kärki yhdessä yhtä legendaarisen, lähinnä sanoituksia nakutelleen Reino Helismaan kanssa olikin nikkaroimassa monia Rautaavaran suurimmista hiteistä. Heidän perintönsä kuuluu laajalti suomalaisessa melankoliaan taipuvaisessa musiikissa nykypäivänäkin, ei varmasti vähiten raskaassa rockissa ja metallissa; nykybändeistä suorimmin Rautavaara-fanituksensa on tuonut esiin useampiakin miehen biisejä koveroinut Viikate.

Myös Lauluni aiheet on Kärjen säveltämä ja sovittama sekä Helismaan sanoittama. Kovin synkkä biisi se ei kuitenkaan ole.

Mä mistä laulun aiheet saan niin moni tiedustaa,
kun kuljen laulun tietä huoletonta
On helppo käydä vastaamaan, kun kiertää maailmaa
ja elänyt on vuotta kyllin monta

Kukapa ei olisi joskus törmännyt niin sanottuun writer's blockiin — jos ei muuten niin kouluvuosina, kun paperille piti saada kirjoitettua tai töherryttyä jotakin, mutta päässä löi tyhjää.

Tuo laulun ilo räiskyvin tai jälki kyynelten
Se myöskin, mikä onnemme on hintaa
Lyhyt matka on köyhästä rikkaaseen,
lyhyt taival on riemusta murheeseen
On aihe lapsi pienoinen ja sauva vanhuksen
Niin paljon on aihetta lauluun

Taitaa olla niin, että taiteilijoiden inspiraationlähteet voidaan jakaa karkeasti kahtia: toinen on taide ja toinen on elämä. Lauluni aiheet ei todellakaan viljele intertekstuaalisia viitteitä, vaan korostaa, että laulut tulevat aivan yksinkertaisesti elämästä. Elämä on täynnä mielenkiintoisia aiheita vaikka sitten lauluille. Minun korviini Lauluni aiheet onkin oodi elämälle: surullisissakin asioissa on merkitystä, nekin ovat aiheita laululle ja siten nekin voidaan jakaa yhdessä toisten kanssa; murhemielikin on inhimillistä, väistämätön osa elämää. Ilo on toinen puoli kolikkoa, suru toinen — ei ole toista ilman toista, ja ilman tuota kolikkoa ihminen on vain tunteeton haamu. Ja yhtä lailla kuin räiskyvin ilo ja katkerimmat kyyneleet käyvät laulun aiheiksi myös maksimaalisen arkiset asiat, kuten lapsi pienoinen ja sauva vanhuksen, sillä ihmisyys jos mikä on kiinnostavaa. Ehkä jopa kiinnostavampaa kuin esimerkiksi hobittius.

Hieman aiemmin epäilin, josko iskelmä on kategorisesti huonoa musiikkia, ja lokeroin Tapio Rautavaaran iskelmälaulajaksi. 48 mestariteosta on kuitenkin paria hutia lukuun ottamatta minusta aivan huikeaa musiikkia. Miksi — siihen en oikein osaa vastata itsekään. Tapsan ääni on kuitenkin varmasti iso syy viehätykseen; en käsitä, miten yhden miehen ääneen voi mahtua niin paljon karismaa ja uskottavuutta. Hänen äänensä on "kokemuksen syvän rintaäänen" sanakirjamääritelmä. Kun Tapsa tylyttää aikansa jonneja esimerkiksi kappaleessa Onhan näissä oltu, väittelyn voittajasta ei jää pienintäkään epäselvyyttä. Toiseksi on sanottava, että nykyiskelmän kanssa Rautavaaralla ei loppujen lopuksi ole kovin paljoa yhteistä.

Sanoittajia kokoelmallekin mahtuu itse asiassa melkoinen liuta — myös Rautavaara itse ja esimerkiksi loppuvuosina remmiin ehtinyt uuden sukupolven mestari Junnu Vainio — mutta taso tuntuu pysyvän korkealla. Varmasti näiden laulujen tykkäilyssä on mukana iso annos hassua nostalgiaa aikaan, jota en ollut elämässä, eivät oikeastaan edes vanhempani. Varmasti mukana on paljon (ei-militaristista) kotimaanrakkautta; on vaikea keksiä mitään suomalaisempaa kuin vaikkapa Kulkurin iltatähti. Minun puolestani kaikkien menneiden ja tulevien Voice of Finlandien voittajaksi voisi julistaa Tapio Rautavaaran. Näitä biisejä kuunnellessaan on vain vaikeasti selitettävä tunne siitä, että on kotona. On moodi sitten räiskyvintä iloa tai lohduttominta surua, liikutus kyynelten partaalle on väistämätön.

Kulkurin taival -tuplalevy sisältää läpileikkauksen Rautavaaran pitkästä urasta, suurmenestyksen ja unholaan painumisen vuosilta 1947—1979. Kokoelmalle mahtui hyvinkin monenlaisia lauluja: on kepeämpiä hassutteluja, on valloittavan romanttisia häävalsseja, on slaavilaista ja suomalaista melankoliaa ja vaikka mitä — niin paljon on aihetta lauluun. Isoisän olkihattu on maailman parhaita hyvän mielen biisejä. Alla tiukan karsinnan jälkeen syntynyt listaus kaikista suurimpia suosikkejani tuplalta. Lyhyempään en vain pystynyt.

Tuplalevyn muita, timanttisimpia huippuhetkiä

Laulu on iloni ja työni
Reissumies ja kissa
Rakovalkealla
Sininen uni
Pohjolan yö
Juokse sinä humma
Ruusuja lurjukselta
Kulkuriveljeni Jan
Isoisän olkihattu
Tuopin jäljet
Reppu ja reissumies
Kulkurin iltatähti
Kuubalainen serenadi
Häävalssi
Laulu Dnjeprille
Anttilan keväthuumaus
Uralin pihlaja
Unohtumaton ilta
En päivääkään vaihtaisi pois

Aiheesta muualla

Levy biisilistoineen Levykauppa Äxän sivuilla
Tapio Rautavaaran diskografia

Viikon biisi 42/2015: Rapture — While the World Sleeps

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Rapture — While the World Sleeps
(albumilta Futile, 1999)

Jälleen pahoittelut: eletään jo tiistaita, mutta vasta nyt on aika viime viikon biisin.

Harva yksittäinen levy on kyennyt pistämään alulle kokonaisen tyylilajin, mutta Katatonian Brave Murder Day (1996) on. Tuolla albumilla Katatonia loi syvästi lohdutonta melankoliaa, jossa sanoitusten epätoivon musiikilliseksi vastinpariksi tarvittiin loputtoman tuntuisesti kiertävää junnausta. Se oli muotokieli, jolla yhtye pyrki pukemaan pysähtyneessä harmaudessa elävän ihmismielen tunteet musiikiksi. Klassikoksi noussut levy jäi Katatonian ainoaksi kyseisellä tyylillä, sillä jo seuraavalla albumillaan (Discouraged Ones, 1998) bändi lähti Brave Murder Dayn maisemista kauas, mutta muut bändit ottivat lätystä onkeensa. Tunnetuimpia seuraajia ovat jenkkiläinen Daylight Dies ja kotimainen Rapture, jonka Futile-debyytin ei tarvitse lainkaan hävetä edes vertailussa Brave Murder Dayn kanssa.

Vuonna 1997 perustettu helsinkiläinen Rapture on toistaiseksi julkaissut kolme albumia: Futilea seurasivat Songs for the Withering (2002) ja Silent Stage (2005). Sen jälkeen onkin vedetty oikein reilummin henkeä, mutta vielä uuden vuosikymmenen puolellakin on sosiaalisessa mediassa näkynyt vihjauksia uudesta materiaalista. Ehkä siis vielä joskus. Suurin ero tähänastisten levyjen välillä on, että siinä missä Futilella kuullaan muutamia rivejä lukuun ottamatta pelkästään Petri Eskelisen örinää, on myöhemmillä levyillä kaksi tasavertaista vokalistia: puhtaaseen lauluun vaihtanut Eskelinen ja örinät hoitava uusi rekrytointi Henri Villberg. Eskelisen laulu on valitettavasti usein melko vaivaannuttavaa kuunneltavaa, mikä laskee Songs for the Witheringin ja Silent Stagen pisteitä selvästi. Sävellyksiltään ne eivät kuitenkaan jää kauaksi debyytin tasosta ja tarjoavat varmasti maistuvaa kuunneltavaa niille, joille debyytti putoaa.

Futile

Futilen suurin ero Brave Murder Dayhin on ilman muuta sen tarttuvuudessa ja helpommassa lähestyttävyydessä. Futilen kertosäkeet ja iskumelodiat ovat melkein yhtä pitkälle popularisoitua harmautta kuin Katatonian myöhempi tuotanto. Junan lailla eteenpäin puksuttavaa tasaista raskautta tasapainotetaan hienon kuuloisilla akustisilla kitaroilla, jotka muistuttavat osuvasti hiljaisuudesta, joka levyn teksteissä vallitsee. Toisaalta vauhtiakin riittää huomattavasti Brave Murder Dayta enemmän: tuplabasarit paukkuvat tämän tästä. Kuitenkin biisien keskimitta on (Intro pois lukien) kuuden minuutin päällä. Kappalerakenteet eivät ole turhan karsittuja, ja asioiden kehittymiselle annetaan riittävästi aikaa. Ja jos tunnelma onkin puhdasta surua ilman minkäänlaisia toivonkipinöitä ja huumorin pilkahduksia, niin Brave Murder Dayta kuunnellessa tajuaa, että se on vielä paljon Futilea masentuneempi levy. Futile on siis monessakin mielessä kevennytty versio genrensä alullepanijasta.

Mainittu Intro on heti hieno johdanto Futilen maailmaan: masentuneesti helkkyvää akustista kitaraa ja raskaana alas painavaa tunnelmointia. To Forgetin säkeistön kitaramelodia on osoitus siitä, miten kylmäävää jälkeä Rapture saa parhaimmillaan aikaan. Levyn ensimmäiset sanat kuuluvat "please fade away / my stillborn dream"; ei unelmoida unelmien toteutumisesta, ei edes surra niiden toteutumattomuutta, vaan rukoillaan, että unelma unohtuisi ja kaiken toteutumatta jääneen tuska hellittäisi. Kertosäe kuuluu:

Google-haku tarjoaa kannesta enimmäkseen fontin osalta hieman
erinäköistä versiota, mutta oma kappaleeni levystä näyttää tältä.

If I only knew
what was to come
Would've ended it all
Now it's just too much for me

Kolmosraita This Is Where I Am puolestaan alkaa: "my mistake was letting you know / sharing all that I had". Nämä esimerkit kuvaavat hyvin kokonaisuutta, jossa kadutaan menneitä unelmia ja yrityksiä ja ollaan totaalisen luovuttaneena elämän edessä.

Futilen sanoitukset operoivat varsin tyypillisellä ja ohuella melankoliasanastolla; niistä huomaa, ettei asialla ole natiivi englannin puhuja, eikä niillä itsenäisinä runoina ole juuri arvoa. Sanat ovat vain yksi osa kokonaisuutta, jossa musiikki, lyriikat ja kansitaide muodostavat harvinaisen yhtenäisen kolminaisuuden. Ulkoasun kanssa ei todellakaan ole prameiltu: kuvissa näkyy lähikuvattuja rappeutuneita seiniä, tekstiksi on painettu vain oleellisin ja takakannen biisilista seisoo pimeyteen hamuavalla valojuovalla sen verran sumeana, että sanoista on haasteellista ottaa selvää. Kaikkien osasten katoksi on vielä lätkäisty juuri sopiva otsikko: Futile (turha, toivoton). Kannessa valonsäde löytää huoneeseen, ja laulujen puhujan voi kuvitella lepäilevän pimeässä omassa yksinäisyydessään. Valosta — elävästä maailmasta, muista ihmisistä — hän on jo ratkaisevasti erillään.

Levyn ehdottomaan parhaimmistoon lukeutuva While the World Sleeps starttaa sanoituksen kuvaaman hetken hiljaisuutta osuvasti kuvastavalla hiljaisella introlla ja puhutuilla sanoilla:

Early morning rain
An eternal sleepless 4 AM
Waking up to silence
Into a slow gray whatever

Tässä aamuisessa hetkessä on alkamassa taas yksi merkityksetön päivä. Biisin nimi tuo väistämättä mieleen Kasevan kenties alakuloisimman kappaleen Kun maailma elää, joka niin ikään kertoo ulkopuolisuudesta, turhaksi elämänpiirien ulkopuolelle jäämisestä. Rivit "hiljainen on sinun huonees, kylmä, yksinkertainen / vaimeasti jostain kuuluu sanat rakkauslaulujen" muistuttaa Futilen kansivihkon kylmästä ja yksinkertaisesta tilasta, johon paistaa rakkauslauluihin vertautuva valo. Biisien nimissä on toki yhden sanan kokoinen ero; While the World Sleeps kertoo kuolemanhiljaisesta varhaisesta aamusta, Kun maailma elää eläväisestä illasta. Yksinäiselle vuorokaudenaika lienee kuitenkin se ja sama: "päivä kasvaa kohti iltaa / silti mikään muutu ei".

While the World Sleepsin huipentavien rivien "is it really this cold in here / or is it just me?" tärkeyttä ei sovi väheksyä. Niihin on koodattu kysymys siitä, onko maailma todella näin paha paikka vai onko vika minussa. Vielä päätöskappaleessa (About) Leaving päähenkilön tunnetila tiivistetään pariin riviin: "this life is slowly killing me  / stealing me of every breath / in the end I couldn't care / cause all I know is that I hurt". Tuskastuttavan hitaasti elävältä syövä henkinen kipu ja kaiken pahan kokemisen tuloksena unelmien raunioilla harmaat välinpitämättömyyden tuhkat — siinä Futile pähkinänkuoressa. Myös (About) Leaving on ehdottomasti Rapturea parhaimmillaan: sen ensimmäinen puolisko näyttää hienosti, että pitkäkestoinen toisto pienellä varioinnilla on enemmän kuin paikallaan silloin, kun käsissä on puhdasta kultaa. Jälkipuolisko taas vetää levyn tyylikkäästi yhteen.

Jos Futilesta haluaa löytää jotakin epätäydellistä, vastaus löytyy varmasti tietynlaisesta arvaamattomuuden puutteesta niin musiikissa kuin sanoituksissakin. Arvioidessaan Rapturen kanssa samalla tyylisuunnalla operoivan Daylights Dies -yhtyeen levyä Dismantling Devotion Imperiumin arvostelija Antti Korpinen vertasi sitä mihinkäs muuhunkaan kuin Katatonian Brave Murder Dayhin ja kirjoitti seuraavat sanat, jotka pätevät varsin sopivasti myös Futileen:

Jos jatketaan vielä vertailua Katatonian Brave Murder Dayhin, kuurompikin korva kuulee, että Brave Murder Dayllä laulut ovat välillä epävireisiä, tuotanto on monessa mielessä omalaatuista, eivätkä kitaraharmoniatkaan kuulosta välttämättä aivan niin loppuun asti mietityiltä. Joku soittosuoritusta ja soundipolitiikkaa syvempi ulottuvuus vain tekee Brave Murder Daystä yhden niistä kuuluisista aution saaren levyistä. Dismantling Devotion ei yksinkertaisesti ilmennä sitä henkisesti huonovointisen ihmisen arvaamattomuutta — epäloogisuuden loogisuutta.

En silti missään nimessä halua vihjata, että Futile olisi vain "ihan kiva". En edes sano, että Brave Murder Day olisi näistä kahdesta mielestäni parempi levy. Futile on intron ja seitsemän kappaleen mittainen hämmästyttävän laadukas kokoelma kauniita melodioita, rullaavaa soittoa ja katarttisen tummaa tunnelmaa. Täytettä on kokonaisten biisien sijaan vain muutamien yksittäisten hetkien verran. Muutamissa kohdin tulee tunne, että biisit olisi voinut rakentaa hieman toisinkin — esimerkiksi nimikappaleen kertosäe olisi tullut tutuksi vähemmälläkin — ja antaa enemmän tilaa instrumentaaliselle tunnelmoinnille.

Ydinkysymys varmastikin kuuluu: miksi ylipäätään kuunnella näin surullista musiikkia? Tietenkään Futile ei ole jokaiseen tunnetilaan sopiva valinta, vaan sille on omat hetkensä, jotka tapaavat ajoittua myöhäiseen, totta kai auringonlaskun jälkeiseen kellonaikaan. Ajattelisin kyseen olevan juuri tietynlaisesta eskapistisesta puhdistumisesta: kuunneltuaan kolme varttia Futilen kaltaista toivottomuutta omat murheet tapaavat tuntua koko lailla kepeämmiltä kantaa. Lainaan lopuksi nimimerkki Terrorizerin Rateyourmusic.com-sivustolle kirjoittamaa hyvin henkilökohtaista "levyarvostelua", jossa hän kertoo vaikeasta ajasta elämässään — ja Futilen osuudesta siinä:

It was this period of my life when I've took so many lonely walks in the gray and sullen November and December evenings listening to my old portative CD-player and trying to find something which can give a reason for my seemingly futile existence. 'Futile' was the album to which I've listened the most in these walks. Strangely, its desperate and bleak nature gave me some inner strength to persevere.

Levyn muita huippuhetkiä

To Forget
This Is Where I Am
The Fall
(About) Leaving

Aiheesta muualla

Rapture Imperiumin haastattelussa Songs for the Witheringin ilmestyttyä
Rapture Imperiumin haastattelussa Silent Stagen ilmestyttyä
Futile Rateyourmusic.com-sivustolla

Viikon biisi 41/2015: Magenta Skycode — This Empty Crow

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Magenta Skycode — This Empty Crow
(albumilta IIIII, 2006)

Kahdella edellisellä viikolla tässä sarjassa on tullut niitettyä vuoden 2006 satoa, joten jatketaan ihmeessä samalla linjalla vielä ainakin kolmas kerta. Siinä missä nuo kaksi edellistä ovat olleet hyvin vähälle huomiolle jääneitä levyjä, on IIIII kerännyt vuosien varrella valtaisasti ylistystä ja monenmoisia klassikkoleimoja. Toisaalta mistään vaikkapa soittolistaradioiden ja niiden kuuntelijoiden tuntemasta kaupallisesta jättinimestä ei ole kyse, joten pidän mahdollisena, että monille mielikuvituslukijoistani Magenta Skycode on toistaiseksi tuntematon nimi.

Välillä on tullut mietittyä, miksi juttusarja käsittelee biisejä eikä levyjä, kun yleensä on kuitenkin tullut enemmän keskityttyä koko levyyn. Syitä on monia, joista yksi tiivistyy This Empty Crow'n pariin viimeiseen minuuttiin. Vaikka IIIII on kokonaisuutenakin hieno, levyn kliimaksi nousee kaiken yläpuolelle. This Empty Crow'n outro on maagisimpia hetkiä, mitä musiikin maailmasta on tullut vastaan.

Jori Sjöroos, Magenta Skycode, Relief

Keikkoja varten tarvittiin tietenkin kokonainen yhtye, mutta studiossa Magenta Skycode oli yhtä kuin Jori Sjöroos, joka sävelsi kaikki biisit, soitti kaikki instrumentit, lauloi ja ilmeisesti vielä tuottikin itse itseään. Sanoitukset teki Sjöroosin kanssa mystinen amerikkalaismies M. Maurice Hawkesworth.

Sjöroosista on ollut moneen: 90-luvun alussa hän toimi rumpalina yhden levyn julkaisseessa doom-bändi Thergothonissa, johti sen jälkeen This Empty Flow -yhtyettä (jonka vuonna 1996 julkaistu debyytti kantoi nimeä Magenta Skycode), ja lukuisista projekteista tunnetuimpana on tietenkin PMMP, jonka biisit mies sävelsi ja tuotti. Magenta Skycode julkaisi pari pienjulkaisua sekä kaksi albumia, nimiltään IIIII ja Relief (2010). Jäähyväiskeikkansa se soitti Turussa viime joulun alla. Saa nähdä, mitä Sjöroos seuraavaksi keksii.

Magenta Skycoden kahdesta levystä Relief on huomattavasti monikasvoisempi, leikkisämpi ja kepeämpi. Vaikutekirjo on epäilemättä laaja; Sjöroos on haastatteluissa kertonut, ettei ole paljon suomalaista musiikkia kuunnellut, ja etenkin Reliefillä kuuluu vahvasti erilaisten Yhdysvalloissa kukoistaneiden tyylilajien vaikutus. On vaikea olla ihastelematta yhden miehen taidolla ja hartaudella toteuttamia visioita, joissa rajana on vain taivas. Relief jos mikä on hyvän mielen musiikkia; ehkä tämä on outo mielikuva, mutta monista Reliefin hetkistä välähtää mieleeni kerrassaan jouluisen kuulas ja lämminhenkinen, välittävä tunnelma. Kuunnelkaa nyt vaikka The Old World.

IIIII

Relief on kuitenkin jäänyt itselleni paljon etäisemmäksi kuin IIII. Sävellyksiltään Relief on minusta epätasainen, vain hetkittäin huippu, toisin kuin läpikotaisin vahva debyytti. Jos Reliefiä saattoi kuvailla leikkisäksi, IIIII:n tunnelma on ennemmin vakava, kohtalokkaan synkkä ja sisäänpäinkääntynyt. Tyyliltään IIIII ei ole missään nimessä liian yksioikoinen, mutta kuitenkin kyseessä on huomattavasti Reliefiä kapeammalla tyylikirjolla operoiva paketti. Biiseissä kuitenkin tapahtuu paljon, ja avausraita Hands Burn on hyvä esimerkki levyn suosimasta dynamiikasta: vähäeleinen, raukea maalailu tapaa räjähtää massiiviseen pauhuun.

Ulkomaiset vaikutteet ja kaikkea muuta kuin kotikutoisen kuuloinen tuotanto sekoittuvat mielenkiintoisesti suomalaisenkin kuuloiseen melankoliaan. Moni on löytänyt vaikutteita esimerkiksi The Curen ja Joy Divisionin suunnalta. Musasto-blogin kirjoittaja määritteli IIIII:n tyylin näin:

Musiikin lisäksi myös IIIII:n kansitaidetta on suitsutettu usein —
eikä syyttä.

Musiikkia voisi kai luonnehtia moderniksi post-punkiksi. Poikkeuksena moniin samasta lähteestä ammentaviin yhtyeisiin, Magenta Skycoden sointi ei ole millään tavalla muodikasta (lue: mielikuvituksetonta kierrätystä) vaan ennemmin ajattoman jylhää ja kaunista. Melodiset bassolinjat ja omintakeiset rumpurytmit luovat pohjan The Cure -henkisille kitaroille ja Sjöroosin suorastaan ihanalle lauluäänelle. Sopivan puolivillaisesti artikuloidut lyriikat jättävät ilmaan miellyttävää salaperäisyyttä ja antavat tilaa omille tulkinnoille.

Omille tulkinnoille jää miellyttävästi tilaa, vaikka biisejä kuuntelisi lyriikoita näytöltä tavaillen (kansivihkoon sanoja ei ole painettu), sillä mitenkään helppotulkintaisista teksteistä ei ole kysymys. Myös This Empty Crow jättää runsaasti tulkinnanvaraa. Dramaattisen loppuhuipennuksen avausrivi "I can't change the past" tuntuu kuitenkin jonkin sortin avaimelta puhujan päänsisäiseen tunnelmaan. Kallistun ajattelemaan, että biisin kuvaamassa hetkessä hän kokee näkevänsä muiden ihmisten läpi, näkyville rakennettujen ilmeiden taakse ihmisten todellisiin kasvoihin, eikä auennut näkymä ole kovin kaunis ("no colors to confuse me in the evening of desire — — I welcome all their eyes / and their calculated smiles made of gold"). Sielunkumppaniksi hahmottuu puhujan mukana tallustava varis; biisin nimessä varis lienee metafora puhujalle itselleen. Jonkinlaisesta yksinäisyydestä ja aika harmaan totuuden löytymisestä todellisuuden ja kanssaihmisten kultaisen pinnan alta biisissä vaikuttaisi olevan kysymys.

Tulkintoja ja analyysejä voi pyöritellä, mutta oikeastaan This Empty Crow'n ottaa silti mieluiten vastaan ilman sen kummempia pohdintoja. Sen kuuntelemisesta jää aika tyhjä olo; se on täysin syystä levynsä viimeinen raita. Mikä voisi tällaisen jälkeen enää tuntua miltään? Kuten sanottu, koko levy on hieno, mutta silti This Empty Crow tuntuu ensisekunneistaan lähtien edustavan vielä korkeampaa luokkaa — ja noin kahden minuutin ja 45 sekunnin kohdalla alkava loppuhuipennus on jo jotain taianomaista, hienoimpia koskaan korviini löytäneitä yksittäisiä hetkiä.

Levyn muita huippuhetkiä

Hands Burn
People
Open Air
Go Outside Again

Aiheesta muualla

Biisin sanat
Musasto-blogin Viikon levy -artikkelissa IIIII
Nuorgamin pophelmiartikkelissa Go Outside Again
Desibelin levyarvostelussa IIIII