Hieno kirja Kentistä, huono kirja Gösta Sundqvistista

Uuden syksyn kunniaksi otamme käsittelyyn kaksi viime syksyn tärkeimpiin kuulunutta kotimaista musiikkikirjaa: yhden tylsän, kuivakkaan ja tavanomaisen sekä yhden kiehtovan, tunteikkaan ja omalaatuisen.

Timo Kalevi Forssin teos kartoittaa Gösta Sundqvistin elämää ja persoonaa monesta kulmasta haastatteluaineiston turvin, mutta Sundqvistin musiikin esittely jää pintapuoliseksi. Takakansi lupaa tuotannon "analysointia", mutta sellaista virkamiesmäisen tylsä kirja ei kykene tarjoamaan.

Hannu Linkolan Du & jag Kent -järkäleessä itse musiikki, sen analyysi ja tulkinta saavat sen sijaan tilaa poikkeuksellisen paljon. Tämä kirja ei ole vain jonkun vähän Kentistä diggaavan puurtamista leipänsä eteen, vaan äärettömän kovan Kent-fanin yhtä aikaa akateemisella perusteellisuudella ja ylitsepursuavalla tunteikkuudella kokoama kertomus siitä, millainen yhtye oli Kent ja millaisia tunteita fani käy läpi lempibändinsä rinnalla. 


Timo Kalevi Forss: Gösta Sundqvist — Leevi and the Leavingsin dynamo. Into 2017. 368 s.

Hannu Linkola: Du & jag Kent — Rakkaus kuin laulut joita kuulemme. S & S 2017. 527 s.


Elämäkerturin työ ei ole Forssin tapauksessa ollut aivan yksinkertainen. Sundqvist oli varsin mystinen hahmo, joka saattoi haastatteluissa lasketella paksuakin pajunköyttä. Kirjailija on salapoliisityönä selvittänyt esimerkiksi sen, että Sundqvistin puheet konservatorio-opinnoista lukuisissa haastatteluissa olivat suurella todennäköisyydellä palturia. Poikkeuksellista on, että vaikka haastateltavia piisaa, kukaan perheenjäsenistä (vaimo, kaksi lasta ja kaksi siskoa) ei ole suostunut kirjailijalle haastattelua antamaan, ei edes Haije-sisar, jonka lauluäänellä on Leavingsin tuotannossa iso rooli. Tässä voi hyvinkin olla syy siihen, että vaikka Gösta Sundqvist kuoli jo 15 vuotta sitten, kunnollinen elämäkerta ilmestyi vasta viime vuonna. Ilmeisesti muita kuin työkavereita Göstalla ei juuri ollut, joten miehen elämää valottavat lähinnä kirjaan haastatellut bändi- ja radiotoverit. Sitaatteja Sundqvistin haastatteluista on mukana runsaasti, mutta haastatteluaineisto on lopulta varsin pieni; Etelä-Suomen Sanomien kirja-arvio paljastaa, että osan aikalaishaastatteluista Forss on jättänyt hyödyntämättä. Paljon jää kirjan lukemisen jälkeenkin hämärän peittoon. Itse en ole lukenut aiempia Göstaa ja Leavingsia käsitelleitä kirjoja Raparperitaivas ja Cyrano ja hullu koira, mutta ilmeisesti Forssin uutuusteos toistaa varsin paljon noidenkin opusten antia.

Forss ei pelkästään glorifioi kohdettaan, vaan asettuu välillä tämän kanssa suorastaan vastatusten. Voi tosin pohtia, kuinka tarpeellista kirjailijan (joka ei itse Göstaa millään tavalla tuntenut) on ylipäätään luopua puolueettomuudestaan. Göstan viime hetken poisjäänti bändin omista kultalevykemuista vaikutti Forssin mielestä "suorastaan kusipäisyydeltä" (s. 322), mikä on sikäli hieman erikoinen lausunto, että kukaan tilannetta kommentoineista ensi käden lähteistä ei nähnyt poisjääntiä yhtä dramaattisessa ja ikävässä valossa. Göstan ristiriitaista luonnetta pohditaan muuten avoimesti, mutta bändin aikojen saatossa jättäneistä kolmesta rumpalista keneltäkään ei kysellä eron taustoja, eikä heistä muita kuin Jarmo Leivoa ollut ilmeisesti kirjaa varten edes jututettu. Myöskään Hector, Eppu Normaalin tyypit tai kukaan muukaan Göstan haukkuma rokkari ei pääse kertomaan näkemystään Göstasta, mahdollisista erimielisyyksistä tämän kanssa ja/tai tämän musiikista.

Kirjan suurin ongelma on kuitenkin Gösta Sundqvistin merkittävimmän perinnön, musiikin, käsittelyn pintapuolisuus. Forss on naputellut jokaisesta Leavingsin ja Aarne Tenkasen pitkäsoitosta parin sivun tekstit, joissa hän käy uskollisesti (joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta) kaikki levyn biisit läpi tunteettomilla rivin tai parin arvioilla, joista ei jää lukijalle kuin luu käteen. Aivan aiheesta suurin piirtein jokainen kirjan lukenut onkin tuntunut pitäneen näitä levyarvosteluja opuksen heikoimpana lenkkinä. Esimerkiksi bändin jäsenten muistelot ja analyysit biiseistä olisivat kiinnostaneet, mutta sen sijaan saamme lukea täyttä nollainformaatiota, kirjailijan mielipiteitä siitä, mitkä biisit ovat hyviä ja mitkä eivät. Hannu ja Kerttu "ei ole Gösta Sundqvistia parhaimmillaan", Pikku prinsessa "ei yllä Leavings-biisien terävimpään kärkeen", Lahopää-Liisa ei aiheuta Forssissa "suurempia tunnereaktioita", Hopeahääpäivä-levyn biisit "eivät tahdo jäädä mieleen useammankaan kuuntelukerran jälkeen" ja niin edelleen. Lukijan reaktio tällaista lässytystä kohtaan on yksiselitteinen: ei kiinnosta! Biisien hätäisen luettelemisen jälkeen levyarviot loppuvat kuin seinään. (Tässä kohden joudun pitämään fanin puolustuspuheenvuoron eräille suurta vääryyttä kokeneille sävel- ja sanataideteoksille ja toteamaan, että minusta mikään Leevi-levy ei lähde käyntiin niin jäätävän kovalla biisiputkella kuin Hopeahääpäivä, jonka avaava nelikko Toiveunta / Jani / Lahopää-Liisa / Matkalla omiin hautajaisiin on aivan timanttisinta timanttia.)

Mielipiteetkin toki voisivat olla kiinnostavia, jos ne olisi perusteltu kunnolla. Spotify-aikana arvottamiseen keskittyvien levyarvioiden aika alkaa olla ohi, sillä jokainen voi itse kuunnella levyt ja muodostaa mielipiteensä, joten toimittajien pitäisi pystyä tarjoamaan hyvä/huono-mielipiteen sijaan tavalla tai toisella lukijan palkitsevaa analyysiä. Siitäkin voi toki olla montaa mieltä, onko levyarvioiden paikka ollenkaan tällaisessa kirjassa, vai olisiko puheenvuoro pitänyt antaa tekijöille ja muille musiikki-ihmisille. Tässä kirjassa Forss ottaa aivan liian ison roolin itselleen.

Joissakin kirja-arvioissa on moitittu Forssia liiasta fanituksesta, mutta ainakin levyarvioissa hän on minusta yllättävänkin negatiivinen. Itse hehkuttaisin Leavingsin tuotantoa paljon estottomammin kuin Forss, jolta ylisanoja heltiää vain kaikkein kanonisoiduimmille Leevi-levyille; paras lätty on hänenkin mielestään Häntä koipien välissä. Minulle syntyy virkamiesmäisestä kirjasta sellainen kuva, että kirjailija ei ole ollut niin sanotusti sydämen asialla; tosifania enemmän hän vaikuttaa sunnuntaifanilta. Kirjan kanssa melkein yhtä aikaa ilmestyneessä Soundi-lehdessä (7/2017) oli aukeamassa kansalaisten Leevi-muistoja enemmän tunnetta kuin Forssin kirjassa yhteensä.

Vain parissa poikkeustapauksessa päästään kappaleisiin pintaa syvemmälle, ilahduttavana esimerkkinä unohdettu mutta omiin aivan suurimpiin Leevi-suosikkeihini lukeutuva Onneksi jouluun on aikaa. Tosin sitäkään koskeva pohdinta ei löydy Varasteleva joulupukki -otsikon alta, vaikka biisi löytyy juuri kyseiseltä levyltä. Ihmettelen, miksi levyistä kertovat luvut sisältävät vain kirjailijan turaukset eivätkä levyjen syntytarinoita tekijöiden kommenttien kera. Esimerkiksi intialaisten (?) ja jamaikalaisen (?) vokalistin vierailu Rakkauden planeetta -levyllä on kumma yksityiskohta, jonka taustat olisi ollut hauska tietää. Tarkempia tietoja on kuitenkin säästelty Svart Recordsin vinyylipainosten sarjaan, johon Forss on kynäillyt kansitekstejä bändin jäsenten kommenttien kera; mainittu intialaisvierailija paljastuu vedätykseksi, jamaikalainen sen sijaan todelliseksi ihmiseksi. Toki etenkin Raha ja rakkaus- sekä Perjantai 14. päivä -levyjen sessioista saa kirjasta varsin hyvän kuvan, ja yleisellä tasolla Leavingsin työskentelymetodit studiossa kerrotaan varsin tarkasti, mutta yksittäisten kappaleiden ja albumien teosta tarinoidaan harmittavan vähän. Etenkin yleisesti ylenkatsottu Leevi and the Leavingsin viimeisten vuosien tuotanto jää tässäkin opuksessa vähälle käsittelylle. Forssin mukaan Leavingsin "loppuaikojen levyille" oli tyypillistä "kaiken verhoaminen rasvaisten vitsien taakse" (s. 326), mikä on sikäli varsin erikoinen lausunto, että kahdelta viimeiseltä levyltä (Onnen avaimet ja Hopeahääpäivä) rasvaisia vitsejä saa etsiä täikamman kanssa. Rumpali Niklas Nylund otti tuottajan roolin haltuun viimeisiksi jääneille levyille, mutta hänen työstään tuottajana ei kerrota juuri mitään.

Joitain ahaa-elämyksiä bändin tuotannon ympäriämpäri kuunnelleelle intoilijalle kirja sentään tarjoaa. Saamme tietää Göstan kärsineen viimeisinä vuosinaan stressistä ja rahapulasta. Hänelle oli ilmeisen kova paikka, että yhtäkkiä biiseistä ei tullutkaan enää isoja hittejä ja viimeisten levyjen myynti oli aiempiin verrattuna hyvin heikkoa. Gösta ei enää jaksanut tai ehtinyt laatia kappaleille yhtä monikerroksisia sovituksia kuin aiemmin. Itse olin aiemmin pannut merkille, kuinka biisit kävivät viimeisillä levyillä aiempaakin kertosäekeskeisimmiksi; tästä kärsii mielestäni etenkin Onnen avaimet (2002), joka on muutoin aivan mainio levy. Toisaalta Rife Paananen kertoo (s. 332):

Mielestäni viimeinen levymme [Hopeahääpäivä, 2003] oli muutos parempaan suuntaan. Siinä oli paljon hyviä biisejä. Isoa hittiä ei ollut, mutta Gösta ei halunnut tehdä halpahintaista hittiä. Gösta halusi tehdä sitä musiikkia, mistä hän itse piti. Tykätkööt muut tai ei.

Tällaisia bändin jäsenten pohdintoja tuotannostaan olisi lukenut mielelläni paljon enemmänkin. Kuvaavaa on, että aiemmin mainitsemassani Etelä-Suomen Sanomien kirja-arviossa mentiin syvemmälle Pohjois-Karjalan syntytarinaan kuin Forssin kirjassa. Siis oletettavasti julmaa deadlinea vastaan taistellut, jutun eteen ehkä jokusen tunnin töitä tehnyt paikallislehden toimittaja ehti kaivaamaan pieneen lehtijuttuun eräästä suuresta Leevi-hitistä paljon enemmän tietoa kuin "perusteellista" teosta kaksi vuotta väsäillyt kirjailija.

Kirjassa on jonkin verran säkeistön tai parin lyriikkalainauksia Leavings-biiseistä, lähinnä suurimmista hiteistä, mutta niitä ei käsitellä juuri mitenkään, vaan lainaukset jäävät maininnan tasolle. Toisin sanoen sekin osa lukijoista, joka ei ole koskaan kuullut esimerkiksi Poika nimeltä Päivin kertosäettä, olisi voinut saada sen haltuunsa kirjoittamalla googleen "poika nimeltä päivi lyrics" sen sijaan, että ostaa 28 euroa maksavan kirjan. Gösta Sundqvistia pidetään eräänä kaikkien aikojen parhaista suomalaisista sanoittajista, mutta silti hänen Alueuutisten noin seitsemän intohimoisen lukijan iloksi kirjoittamiaan pakinoita siteerataan kirjassa laajemmin kuin laululyriikkaa. Yhtä lailla kirjan sivuilta löytyvät myös Mari Rantasilan yhdentoista vuoden takainen haastattelu, jossa hän kertoo tykkäävänsä Leevi and the Leavingsista, kaikki maan kesäteatterit, jotka ovat jaksaneet toteuttaa harrastelijaversionsa Teuvo-musikaalista sekä lista elokuvista, joissa on jossain kohtaa kuultu pätkä jostakin Leavingsin biisistä. Kirjailija ja kustannusyhtiö eivät siis voi piiloutua sen taakse, että musiikin ja sanoitusten käsittelylle ei olisi ollut tilaa siksi, että kirjaan olisi pitänyt tiivistää vain oleellisin Gösta Sundqvistin elämästä.

Haluan moittia myös pientä huolimattomuutta kirjan toimituksessa ja oikoluvussa. Kyllä jollakulla tekstin kanssa puuhastelleista olisi pitänyt hälytyskellojen soida esimerkiksi siinä vaiheessa, kun Forss ilmoittaa ilman epäröinnin häivääkään, että Leevi and the Leavingsin kolme suurinta hittiä ovat Teuvo, Rin Tin Tin ja Sopivasti lihava (s. 317). Tai siinä vaiheessa, kun sana "tingelitangeli" esiintyy käsikirjoituksessa sadannen kerran. Liitteet ovat varmaankin jääneet epähuomiossa kokonaan tarkastamatta, koska pelkästään niiden otsikoista puuttuu enemmän yhdysmerkkejä kuin kissalla on elämiä. Mahdollisia tulevia painoksia varten vinkkaan myös, ettei Urheilusanomissa ole työskennellyt toimittajaa nimeltä Dmitri Paakkanen. Göstan futistouhuja kartoittavan lehtijutun kirjoitti jokunen vuosi takaperin Mitri Pakkanen. Tämän kirjan futista käsittelevä luku toistaa pitkälti Pakkasen artikkelia. Jalkapallosta kirjoittaessaan Forss vaikuttaa olevan pikkuisen kuutamolla, mutta onneksi opuksessa onkin jalkapallokirjaa vain parin prosentin verran.

Gösta Sundqvist — Leevi and the Leavingsin dynamo ei ole missään nimessä suuri, kirjallisesti merkittävä elämäkerta, joka onnistuisi käsittelemään yhteiskuntaa kohteensa ympärillä tai pureutumaan syvälle tämän musiikkiin. Se on aivan passeli peruselämäkerta ja informatiivinen pläjäys niille, joita Leavingsin musiikki ja/tai Gösta Sundqvistin muut puuhastelut kiinnostavat. Muiden ei kannata vaivautua. Juuri minkäänlaisia uusia kulmia loppupeleissä aika lattea opus ei kykene tarjoamaan. Toivottavasti joku innostuu vielä kirjoittamaan syvemmälle Leavingsin biiseihin sukeltavan opuksen Aivan kuin mainingit sois — Juha Vainion laulujen äärellä -kirjan malliin. Forss mainitsi eräässä haastattelussa kuunnelleensa kirjaa varten koko Leevi and the Leavingsin tuotannon, mistä heräsi kysymys: eikö hän todella ollut edes kuunnellut kaikkia levyjä jo aiemmin? Oli tai ei, kirjan intohimottomuuden se kyllä selittäisi, että kirjailijalle kyse ei ole mistään varsinaisesta lempibändistä. Ehkä Timo Kalevi Forss on aivan yksinkertaisesti ollut väärä henkilö kirjoittamaan pitkälti Leevi and the Leavingsin musiikkiin keskittyvän kirjan.

Sanottakoon Forssin puolustukseksi kuitenkin, että vieläkin heikompia musiikkikirjoja on kyllä painettu tuhottomasti. Forssin tekele on rock-kirjana keskitasoa, ei suinkaan onnettomin räpellys, mutta kaltaiselleni Leevi-fanille ilman muuta pettymys.

Hannu Linkolan kirja Kentistä (ja itsestään) — sieltä missä aita on korkein

Du & jag Kent on oivasti nimetty kirja: pelkän perinteisen bändihistoriikin sijaan siinä on myös toinen, omaelämäkerrallinen puoli, jossa kirjailija heijastelee omaa elämäntarinaansa Kentin musiikkiin ja kertoo, kuinka Kent on häneen kulloinkin vaikuttanut. Osuva on myös Spökstad-kappaleesta suoraan suomennettu alaotsikko Rakkaus kuin laulut joita kuulemme — kirja onnistuu harvinaislaatuisella tavalla rakentamaan sillan laulujen ja kuulijan elämän välille, kertomaan laulujen vaikutuksesta elämään. Näin Du & jag Kent on myös kirja musiikkifaniudesta ja sellaisena erittäin poikkeuksellinen tapaus. Jokainen, jolle jonkin uuden levyn odotus ja lopulta sen ilmestymisen herättämä kiima ovat tuttuja tunteita, löytää tästä opuksesta varmasti ainakin jotakin tuttua, ja samalla lukija tulee vertailleeksi omaa musiikkidiggailuaan Linkolaan ja pohtineeksi identiteettiään musiikin ystävänä. Ainakin itselleni kyse on sen verran merkittävistä tunteista, että pidän mahtavana, että tämäkin puoli on kerrankin mukana.

Samaan hengenvetoon kuitenkin veikkaan, että hyvin suurta osaa lukijoista isosti annosteltu omaelämäkerrallinen lätinä ärsyttää vähintäänkin vähän. Minä luin näitä osia kirjasta usein hieman kiirehtien päästäkseni nopeammin käsiksi niihin sivuihin, joilla pääosassa on Kent. Kirjoittaja kuvailee omaa tunne-elämäänsä usein sen verran lennokkain kielikuvin, ettei ole ihan helppoa hahmottaa, mistä pirusta tässäkin on taas kyse tai miksi minun tarvitsee tietää tämä. Sen verran tarkkoja muistikuvia kirjailija myös tarjoilee usean vuosikymmenenkin takaa, että väistämättä tulee pohtineeksi, voiko jollakulla todella olla tuollainen norsunmuisti vai onko unohtuneet yksityiskohdat korvattu kirjoitusvaiheessa keksityillä. Välillä siis liikutaan tieto- ja kaunokirjallisuuden rajamailla. Tärkeintä kuitenkin lienee, että bändiä koskevat faktat pitävät paikkansa.

En oikein osaa edes päättää, mitä mieltä olen näin henkilökohtaisesta musiikkikirjoittamisesta; toisaalta pidän siitä, toisaalta pohdin, että eikö kirjoittajan pitäisi välittää jotakin, jonka lukijatkin voivat tunnistaa, ei kertoa omista elämänkokemuksistaan, jotka eivät liity mitenkään musiikkiin tai lukijaan; eikö tekstissä pitäisi olla pääosassa musiikki tekijöineen eikä kirjoittaja? Mutta, kuten todettu, voimme ajatella kirjaa ansiokkaana tapaustutkimuksena siitä, kuinka musiikki on mukana ihmiselämässä ja miksi se on niin tärkeää. Vertailun vuoksi Forssin kirja Gösta Sundqvistista ei konemaisuudessaan anna minkäänlaista näkökulmaa siihen, miltä musiikki kuulijasta tuntuu tai mitä se kuulijalle merkitsee.

Du & jag Kentin kahdesta puolesta vielä kiinnostavampi on kuitenkin se, joka kertoo Kentistä — ja mikä parasta, Kentin musiikista ja sanoituksista. Pääroolissa eivät siis ole hassunhauskat sattumukset tien päällä tai bändin jäsenten väliset suhteet, vaan musiikki. Käsittämätöntä kyllä, sekin on bändikirjoille poikkeuksellinen piirre.

Silloin harvoin, kun lempibändeistäni on kerrottu kirjan sivuilla, olen harmitellut juuri musiikin ja lyriikoiden käsittelyn vähäisyyttä. Matti Riekin kirja Sentencedistä ei käsitellyt niitä käytännössä lainkaan, ja edellä arvioitu Leevi-kirja jäi sekin puolitiehen. Du & jag Kentin iloisin yllätys onkin se, että se kykenee vastaamaan tähän huutoon. Kirjassa analysoidaan tasapuolisesti koko tuotanto joka ainoaa B-puolta ja irtosingleä myöten. Erityisen mukavaa on, että niiden kaikkien mielestä huippujen levyjen hehkuttamisen lisäksi kirjailija on yhtä innoissaan kaikista niistäkin levyistä, joilta esimerkiksi minä en löydä muuta kuin keskinkertaisuutta. Hannu Linkola onkin ilman epäselvyyksiä juuri oikea ihminen kirjoittamaan Kentistä. Jos hän lätisee itsestään vähän liikaakin, niin ainakaan emme voi syyttää häntä seiftailusta tai heittäytymisen puutteesta. Teos on äärimmäisen tunteellinen, mutta samalla kuitenkin juuri niin perusteellista jälkeä kuin akateemikolta voi odottaakin, eräänä esimerkkinä kirjan lopusta löytyvä noin 400-kohtainen viiteluettelo. Aikalaisarvosteluja ja -haastatteluja on kaivettu esiin aivan toisenlaisella vimmalla kuin Sundqvist-kirjaa varten. Mieleeni juolahtaa kysymys: Olisikohan maailmasta voinut löytyä kirjoitustaitoinen ihminen, jolle Leevi and the Leavings merkitsee yhtä paljon kuin Kent Hannu Linkolalle? Varmasti olisi.

En tiedä, jaksaako Du & jag Kentiä tavailla läpi, jos ei välitä Kentistä, mutta kirjalla on joka tapauksessa muitakin ansioita kuin Kentistä kertominen. Kentin siivellä opus sivistää lukijaa siitä, mitä ruotsinsuomalaisuus on ja mitä ruotsalaisessa yhteiskunnassa on tapahtunut sen jälkeen, kun Kentin tyyppien vanhemmat syntyivät — ja miten kaikki tuo Kentin musiikissa kuuluu. Linkola kertoo Kent-turismistaan Eskilstunaan yhtä aikaa maantieteilijän asiantuntevuudella ja fanin tunteikkuudella. Ja vaikka Kent ei kuuluisikaan lukijan lempibändeihin, kirja tarjoaa epäilemättä paljon samastumispintaa jokaiselle, jolle jokin bändi on tai on joskus ollut tärkeä.

Eräs pieni miinuspuoli liittyy siihen, että Kentin lyriikat sattuvat olemaan ruotsinkielisiä, ja uskallan väittää, että useimpien suomalaisten ruotsin kielen taito on kaukana täydellisestä. Silti tämä kirja ei ilahduttavan runsaasti annosteltuja lyriikkalainauksia tarjotessaan auta lukijaa juuri missään määrin kielimuurin ylittämisessä. Omalla kohdallani tämä johti siihen, että pidin kirjaa lukiessani auki Kentin lyriikoiden englanninnokset tarjoavaa sivustoa ja hypin vähän väliä ruudun ääreen saadakseni selvyyden asioihin. Mikä sitten olisi ollut kirjan tekijältä ja toimitukselta parempi ratkaisu? En suinkaan toivo esimerkiksi sitä, että kaikista lainauksista olisi tarjottu suomennokset. Liian runsas käännösten ujuttaminen tekstin sekaan olisi myös tehnyt opuksesta raskasta luettavaa, vaikka tätäkin keinoa kirjailija olisi voinut käyttää enemmän. Mutta joidenkin avainsanojen suomennosten tarjoaminen lainattujen säkeistöjen ohessa olisi ollut lukijan näkökulmasta perin jalomielinen teko ja vähentänyt huomattavasti tarvetta harppoa vähän väliä tietokoneen ääreen.

Pienenä sivuhuomiona on mainittava Linkolan kummallinen, tiedostettu tai tiedostamaton pakkomielle siitä, että Kentiin ei saa viitata sanalla "bändi". Korvikesana "orkesteri" on rock-bändistä puhuttaessa harvinaisen vammainen ja tulee savuna korvista ulos viimeistään, kun sen löytää viidettä kertaa samalla aukeamalla. Välillä keskittyminen karkasi kokonaan siihen, että aloin bongailla sivuilta "orkestereita". Yhtä lailla myös "biisi" on kaiketi liian normaalina sanana joutunut kirjailijan päässä porttikieltoon, mutta onneksi "laulu" on korvikesanana ihan järkevä.

Kaksi kirjaa, kaksi sanoittajaa

Gösta Sundqvist ja Joakim Berg ovat kaksi hyvin erityyppistä sanoittajaa; ensin mainittu luotti tarinoiden voimaan, ja jos terävissä riveissä riittikin tulkinnan varaa eikä kaikki ollut suinkaan vesiselvää, niin Bergin itsetutkistelevat tekstivirrat ovat vielä huomattavasti haastavampia sisäistää. Kirjat luettuani hoksasin kuitenkin, että jotain varsin merkittävää yhteistäkin näillä kahdella oli: molemmat olivat humaaneja kirjoittajia, aina niin sanotusti ihmisen puolella, ja asettuivat usein teksteissään eri tavoin sivullisiksi jääneiden ihmisten saappaisiin.

"Ajattele mitä Kent olisi voinut julkaista viimeisenä laulunaan ja mitä se sitten julkaisi? Laulun [Silver] kiusaamista vastaan. Niin Kentiä, loppuun asti heikkojen puolella." Ja tietenkin [Peter] Hietamäki oli oikeassa. Mitä muuta Kentiltä olisi voinut odottaa kuin viime hetkellä ihmisyyteen käännettyä katsetta, muistutusta siitä ettei ihminen saa koskaan hylätä toistaan. Ei missään olosuhteissa. (Du & jag Kent s. 460.)

Heikkojen puolella oleminen, sivullisten empaattinen kuvaaminen on tyypillistä myös Sundqvistin teksteille. Seuraava lainaus on Mikko Vuoriston gradusta Huumorin keinot Leevi & the Leavings -yhtyeen Gösta Sundqvistin sanoituksissa (s. 105):

Sekä Sundqvistien tekstien että tutkimukseni pohjalta ei ole ollenkaan huono ajatus tarjota Sundqvistin kappaleiden kirjalliseksi lajimääreeksi humoreskia. Käsitteen alkuperästä ei ole varmaa tietoa, mutta humoreski voidaan ymmärtää lyhyeksi humoristiseksi ja ymmärtäväksi kertomukseksi ihmisistä ja tapahtumista. Sundqvistin terävä ivan piikki kohdistuu teennäisen täydellisyyden rikkomiseen, mutta lämpimällä huumorilla hän ymmärtää epätäydellistä ihmistä vikoineen.

Toinen yhteinen piirre on kiinnostus elokuviin ja niihin viittaaminen teksteissä, muutamaan otteeseen jo kappaleiden nimissäkin: Leavingsin tuotannosta löytyvät biisit nimeltä Sierra Madren aarre ja Älä itke, Baby Jane, Kentiltä taas 400 slag ja Sundance Kid. Tämä puoli sanoituksista jää kuitenkin molemmissa kirjoissa yllättävän vähälle huomiolle.

Kirjoihin palatakseni molempien lähtökohta on sikäli poikkeava, että itse päähenkilöt eivät ole tekemisistään kertomassa. Forss ei päässyt haastattelemaan Gösta Sundqvistia eikä tämän perheenjäseniä, mutta bändikaverit sentään osallistuivat projektiin. Linkola vastaavasti ei yrityksistään huolimatta saanut Kentin jannuihin yhteyttä — kunnes projektin loppuvaiheessa hän sai Sami Sirviön kiinni ja pääsi esittämään tälle täsmäkysymyksiä. Kappaleiden syntytarinat ja bändin vaiheet aukeavat kuitenkin varsin mukavasti aikalaisjutuista ja tekijän haastatteluista esimerkiksi levy-yhtiön ihmisten ja Kentin kotimaisen luottotoimittaja Tero Alangon kanssa. On onnikin, että tilaa saa tavanomaisten kiertuebussitarinoiden sijaan itse musiikki ja tekijöiden sijaan kokijan näkökulma ja tulkinta.

Kauniiksi lopuksi voin todeta, että Gösta Sundqvist — Leevi and the Leavingsin dynamo on informatiivisuudestaan huolimatta valitettavan keskinkertainen ja tylsä opus; Leevi and the Leavings on minulle maailman kovin bändi, mutta Forss kirjoittaa sen musiikista häkellyttävän kuivakasti. Du & jag Kent on tältä osin aivan toista maata: sen on kirjoittanut ihminen, jolle Kent todella merkitsee paljon, ja tämä näkyy aivan kaikessa. Ehkä omaelämäkerrallisesta jorinasta olisi vähän voinut tinkiä ja panostaa nekin sivut Kentiin: kummallisesti koko tuotannosta vähimmälle huomiolle jää sen kaikilla subjektiivisilla mittareilla timanttisin biisirypäs, Du & jag dödenin A-puoli! Yhtä kaikki käsillä on opus, joka kertoo musiikista niin intohimoisesti analysoiden ja sivuja säästämättä, että siitä toivoisi muidenkin ottavan mallia. Imperiumin arvostelijan tavoin totean, että se on paras koskaan lukemani bändikirja.