Viikon biisi 43/2015: Tapio Rautavaara — Lauluni aiheet

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Tapio Rautavaara — Lauluni aiheet
(gramofonilevyltä Lauluni aiheet / Laivat puuta, miehet rautaa, 1952; julkaistu myös mm. kokoelmalla Kulkurin taival, 2008)

Veikkaisin, että aika monelle vähänkin nuoremmalle suomalaiselle sana "iskelmä" herättää negatiivisia väristyksiä selkäpiissä. Nuorisosukupolvi ei kenties edes tiedä, mitä iskelmä on. Ja kieltämättä iskelmän määritteleminen onkin koko lailla haastava tehtävä: Iskelmä-radiossahan on voimasoitettu esimerkiksi PMMP:tä ja Yötä, joista etenkään ensin mainittua ei olisi tullut mieleen kutsua iskelmäksi. Wikipedia sanoo iskelmästä mm. seuraavaa: "Yleisiä piirteitä ovat sanoitusten epäurbaanisuus, populistisuus (laulut kertovat helposti lähestyttävällä, välillä arkisellakin tavalla elämän perusasioista) sekä yleinen vakavuus ja haikeus." Listaan tekisi mieli lisätä myös melko äärimmäinen sovinnaisuus: jo Anne Mattilan kappale Perutaan häät (2005) oli iskelmäyleisölle shokki, koska siinä laulettiin niinkin kamalasta asiasta kuin häiden perumisesta. Aivan viime vuosina en ole onnekseni enää altistunut uudelle iskelmälle, mutta veikkaisin iskelmän säilyneen myös kielenkäytöltään siivona musiikinlajina: vaikkapa PMMP:n alatyylisyyksiä sisältäviä biisejä olisi vaikea kuvitella iskelmäradioiden soittolistoille.

Tiivistettynä minulle on muodostunut sellainen kuva, että huonous on (ainakin modernissa) iskelmässä jo osa genremääritelmää: kokeilevampi musiikki, jossa yritetään luoda jotain uutta, ei voi enää mahtua iskelmäkategorian sisään. Tyylilajin sanoituksia määrittää lainauksessakin mainittu helppous ja vakavuus: ne eivät jätä kuulijalle tulkinnanvaraa, niissä ei saa leikitellä. Toisin sanoen ne eivät ole kiinnostavia. Sanoituksissaan iskelmät luottavat kliseisiin niin avoimesti, että vakavissaan tehtyjä iskelmiä ja Pulkkisen Ruusulaulun kaltaisia parodioita ei olisi välttämättä helppoa erottaa toisistaan. Tämä ei tosin ole mikään moderni ilmiö: jo vuosikymmeniä sitten parodiaksi tarkoitettu Elämän valttikortit meni yleisölle täydestä vakavana molli-iskelmänä. Musiikillisesti moderni iskelmä on kaikin puolin hyvin epäinspiroituneen kuuloista, tylsää, konemaista ja yllätyksetöntä kamaa. On vaikea kuvitella iskelmägenrelle tulevaisuutta sen jälkeen, kun Beatlesin yhä nuorisomusiikiksi mieltävä sukupolvi on jättänyt maalliset ilot ja murheet taakseen.

Onko Tapio Rautavaara sitten iskelmälaulaja? Wikipedian mukaan sitäkin, mutta ennemmin Rautavaara erikoistui sen mukaan laulelmiin. Laulelma on "kevyehkö, melodinen ja usein kansanomaisen yksinkertainen laulu". Ilmeisesti erona iskelmään on lähinnä se, että laulelma kertoo usein tarinan. Olen liian nuori tietämään enempää; joka tapauksessa nykynäkökulmasta laulelmat ja iskelmät on helppo niputtaa samaan lokeroon. Jos iskelmäkin tuntuu käsitteenä olevan kriisissä, unohduksen ja tarpeettomuuden partaalla, niin laulelma on ainakin kiistatta jo sana menneestä maailmasta.

Rautavaaran melkoisen laaja tuotanto paketoitiin vuonna 2008 kaikkiaan 14 cd-levyä ja noin 340 laulua sisältäneelle Kulkurin taival -kokoelmalle, jonka yhteydessä julkaistiin muutaman sadan sivun Tapsa-kirjakin. Nimellä Kulkurin taival. 48 mestariteosta puolestaan julkaistiin mestarin 48 suurinta hittiä sisältänyt tuplalevy. Omaan Rautavaara-tietämykseeni ei kovin valtavasti tuplalevyltä pois jääneitä biisejä mahdu, joten kokonaiskuva on hieman vaillinainen. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että miehen tuotantoon mahtuu roima määrä melankolisia lauluja. Lainaan tässä kohden pari kappaletta Ylen sivuille murheellisten iskelmien maasta kirjoittanutta Pekka Lainetta:

Mollimelankolialla on Suomessa pitkät juuret. Pirteän popiskelmän leimaaman 1970-luvun suosituin suomalaisartisti Erkki Junkkarinen tukeutui ohjelmistovalinnoissaan 1930-luvun valsseihin ja tangoihin, joista monet olivat peräisin venäläisestä molliromanssista vaikutteita saaneen Georg Malmsténin kynästä. Vaikka ”Molli-Jorin” sävellysten enemmistö tosiasiassa kulkee duurissa, hän kirjoitti lukuisia haikeita mollivalsseja, kuten suomalaisen iskelmän pioneerilevytys Särkynyt onni. Malmstén levytti aikanaan myös räytyvää murhemieltä henkivän tangon Särkyneitä toiveita.

Sotien jälkeen Toivo Kärjestä tuli kotimaisen mollimelankolian johtava säveltäjänimi. Jos helmiä kyynelet ois on näyte sanoittaja Helena Eevan tuotannosta, jonka ydinmehua oli suru menetetystä rakkaudesta.

Olympiavoittaja, laulajakuningas, elokuvanäyttelijä
ja ulkonäöltäänkin varsin karismaattinen mies.

Säveltäjä Kärki yhdessä yhtä legendaarisen, lähinnä sanoituksia nakutelleen Reino Helismaan kanssa olikin nikkaroimassa monia Rautaavaran suurimmista hiteistä. Heidän perintönsä kuuluu laajalti suomalaisessa melankoliaan taipuvaisessa musiikissa nykypäivänäkin, ei varmasti vähiten raskaassa rockissa ja metallissa; nykybändeistä suorimmin Rautavaara-fanituksensa on tuonut esiin useampiakin miehen biisejä koveroinut Viikate.

Myös Lauluni aiheet on Kärjen säveltämä ja sovittama sekä Helismaan sanoittama. Kovin synkkä biisi se ei kuitenkaan ole.

Mä mistä laulun aiheet saan niin moni tiedustaa,
kun kuljen laulun tietä huoletonta
On helppo käydä vastaamaan, kun kiertää maailmaa
ja elänyt on vuotta kyllin monta

Kukapa ei olisi joskus törmännyt niin sanottuun writer's blockiin — jos ei muuten niin kouluvuosina, kun paperille piti saada kirjoitettua tai töherryttyä jotakin, mutta päässä löi tyhjää.

Tuo laulun ilo räiskyvin tai jälki kyynelten
Se myöskin, mikä onnemme on hintaa
Lyhyt matka on köyhästä rikkaaseen,
lyhyt taival on riemusta murheeseen
On aihe lapsi pienoinen ja sauva vanhuksen
Niin paljon on aihetta lauluun

Taitaa olla niin, että taiteilijoiden inspiraationlähteet voidaan jakaa karkeasti kahtia: toinen on taide ja toinen on elämä. Lauluni aiheet ei todellakaan viljele intertekstuaalisia viitteitä, vaan korostaa, että laulut tulevat aivan yksinkertaisesti elämästä. Elämä on täynnä mielenkiintoisia aiheita vaikka sitten lauluille. Minun korviini Lauluni aiheet onkin oodi elämälle: surullisissakin asioissa on merkitystä, nekin ovat aiheita laululle ja siten nekin voidaan jakaa yhdessä toisten kanssa; murhemielikin on inhimillistä, väistämätön osa elämää. Ilo on toinen puoli kolikkoa, suru toinen — ei ole toista ilman toista, ja ilman tuota kolikkoa ihminen on vain tunteeton haamu. Ja yhtä lailla kuin räiskyvin ilo ja katkerimmat kyyneleet käyvät laulun aiheiksi myös maksimaalisen arkiset asiat, kuten lapsi pienoinen ja sauva vanhuksen, sillä ihmisyys jos mikä on kiinnostavaa. Ehkä jopa kiinnostavampaa kuin esimerkiksi hobittius.

Hieman aiemmin epäilin, josko iskelmä on kategorisesti huonoa musiikkia, ja lokeroin Tapio Rautavaaran iskelmälaulajaksi. 48 mestariteosta on kuitenkin paria hutia lukuun ottamatta minusta aivan huikeaa musiikkia. Miksi — siihen en oikein osaa vastata itsekään. Tapsan ääni on kuitenkin varmasti iso syy viehätykseen; en käsitä, miten yhden miehen ääneen voi mahtua niin paljon karismaa ja uskottavuutta. Hänen äänensä on "kokemuksen syvän rintaäänen" sanakirjamääritelmä. Kun Tapsa tylyttää aikansa jonneja esimerkiksi kappaleessa Onhan näissä oltu, väittelyn voittajasta ei jää pienintäkään epäselvyyttä. Toiseksi on sanottava, että nykyiskelmän kanssa Rautavaaralla ei loppujen lopuksi ole kovin paljoa yhteistä.

Sanoittajia kokoelmallekin mahtuu itse asiassa melkoinen liuta — myös Rautavaara itse ja esimerkiksi loppuvuosina remmiin ehtinyt uuden sukupolven mestari Junnu Vainio — mutta taso tuntuu pysyvän korkealla. Varmasti näiden laulujen tykkäilyssä on mukana iso annos hassua nostalgiaa aikaan, jota en ollut elämässä, eivät oikeastaan edes vanhempani. Varmasti mukana on paljon (ei-militaristista) kotimaanrakkautta; on vaikea keksiä mitään suomalaisempaa kuin vaikkapa Kulkurin iltatähti. Minun puolestani kaikkien menneiden ja tulevien Voice of Finlandien voittajaksi voisi julistaa Tapio Rautavaaran. Näitä biisejä kuunnellessaan on vain vaikeasti selitettävä tunne siitä, että on kotona. On moodi sitten räiskyvintä iloa tai lohduttominta surua, liikutus kyynelten partaalle on väistämätön.

Kulkurin taival -tuplalevy sisältää läpileikkauksen Rautavaaran pitkästä urasta, suurmenestyksen ja unholaan painumisen vuosilta 1947—1979. Kokoelmalle mahtui hyvinkin monenlaisia lauluja: on kepeämpiä hassutteluja, on valloittavan romanttisia häävalsseja, on slaavilaista ja suomalaista melankoliaa ja vaikka mitä — niin paljon on aihetta lauluun. Isoisän olkihattu on maailman parhaita hyvän mielen biisejä. Alla tiukan karsinnan jälkeen syntynyt listaus kaikista suurimpia suosikkejani tuplalta. Lyhyempään en vain pystynyt.

Tuplalevyn muita, timanttisimpia huippuhetkiä

Laulu on iloni ja työni
Reissumies ja kissa
Rakovalkealla
Sininen uni
Pohjolan yö
Juokse sinä humma
Ruusuja lurjukselta
Kulkuriveljeni Jan
Isoisän olkihattu
Tuopin jäljet
Reppu ja reissumies
Kulkurin iltatähti
Kuubalainen serenadi
Häävalssi
Laulu Dnjeprille
Anttilan keväthuumaus
Uralin pihlaja
Unohtumaton ilta
En päivääkään vaihtaisi pois

Aiheesta muualla

Levy biisilistoineen Levykauppa Äxän sivuilla
Tapio Rautavaaran diskografia

Viikon biisi 42/2015: Rapture — While the World Sleeps

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Rapture — While the World Sleeps
(albumilta Futile, 1999)

Jälleen pahoittelut: eletään jo tiistaita, mutta vasta nyt on aika viime viikon biisin.

Harva yksittäinen levy on kyennyt pistämään alulle kokonaisen tyylilajin, mutta Katatonian Brave Murder Day (1996) on. Tuolla albumilla Katatonia loi syvästi lohdutonta melankoliaa, jossa sanoitusten epätoivon musiikilliseksi vastinpariksi tarvittiin loputtoman tuntuisesti kiertävää junnausta. Se oli muotokieli, jolla yhtye pyrki pukemaan pysähtyneessä harmaudessa elävän ihmismielen tunteet musiikiksi. Klassikoksi noussut levy jäi Katatonian ainoaksi kyseisellä tyylillä, sillä jo seuraavalla albumillaan (Discouraged Ones, 1998) bändi lähti Brave Murder Dayn maisemista kauas, mutta muut bändit ottivat lätystä onkeensa. Tunnetuimpia seuraajia ovat jenkkiläinen Daylight Dies ja kotimainen Rapture, jonka Futile-debyytin ei tarvitse lainkaan hävetä edes vertailussa Brave Murder Dayn kanssa.

Vuonna 1997 perustettu helsinkiläinen Rapture on toistaiseksi julkaissut kolme albumia: Futilea seurasivat Songs for the Withering (2002) ja Silent Stage (2005). Sen jälkeen onkin vedetty oikein reilummin henkeä, mutta vielä uuden vuosikymmenen puolellakin on sosiaalisessa mediassa näkynyt vihjauksia uudesta materiaalista. Ehkä siis vielä joskus. Suurin ero tähänastisten levyjen välillä on, että siinä missä Futilella kuullaan muutamia rivejä lukuun ottamatta pelkästään Petri Eskelisen örinää, on myöhemmillä levyillä kaksi tasavertaista vokalistia: puhtaaseen lauluun vaihtanut Eskelinen ja örinät hoitava uusi rekrytointi Henri Villberg. Eskelisen laulu on valitettavasti usein melko vaivaannuttavaa kuunneltavaa, mikä laskee Songs for the Witheringin ja Silent Stagen pisteitä selvästi. Sävellyksiltään ne eivät kuitenkaan jää kauaksi debyytin tasosta ja tarjoavat varmasti maistuvaa kuunneltavaa niille, joille debyytti putoaa.

Futile

Futilen suurin ero Brave Murder Dayhin on ilman muuta sen tarttuvuudessa ja helpommassa lähestyttävyydessä. Futilen kertosäkeet ja iskumelodiat ovat melkein yhtä pitkälle popularisoitua harmautta kuin Katatonian myöhempi tuotanto. Junan lailla eteenpäin puksuttavaa tasaista raskautta tasapainotetaan hienon kuuloisilla akustisilla kitaroilla, jotka muistuttavat osuvasti hiljaisuudesta, joka levyn teksteissä vallitsee. Toisaalta vauhtiakin riittää huomattavasti Brave Murder Dayta enemmän: tuplabasarit paukkuvat tämän tästä. Kuitenkin biisien keskimitta on (Intro pois lukien) kuuden minuutin päällä. Kappalerakenteet eivät ole turhan karsittuja, ja asioiden kehittymiselle annetaan riittävästi aikaa. Ja jos tunnelma onkin puhdasta surua ilman minkäänlaisia toivonkipinöitä ja huumorin pilkahduksia, niin Brave Murder Dayta kuunnellessa tajuaa, että se on vielä paljon Futilea masentuneempi levy. Futile on siis monessakin mielessä kevennytty versio genrensä alullepanijasta.

Mainittu Intro on heti hieno johdanto Futilen maailmaan: masentuneesti helkkyvää akustista kitaraa ja raskaana alas painavaa tunnelmointia. To Forgetin säkeistön kitaramelodia on osoitus siitä, miten kylmäävää jälkeä Rapture saa parhaimmillaan aikaan. Levyn ensimmäiset sanat kuuluvat "please fade away / my stillborn dream"; ei unelmoida unelmien toteutumisesta, ei edes surra niiden toteutumattomuutta, vaan rukoillaan, että unelma unohtuisi ja kaiken toteutumatta jääneen tuska hellittäisi. Kertosäe kuuluu:

Google-haku tarjoaa kannesta enimmäkseen fontin osalta hieman
erinäköistä versiota, mutta oma kappaleeni levystä näyttää tältä.

If I only knew
what was to come
Would've ended it all
Now it's just too much for me

Kolmosraita This Is Where I Am puolestaan alkaa: "my mistake was letting you know / sharing all that I had". Nämä esimerkit kuvaavat hyvin kokonaisuutta, jossa kadutaan menneitä unelmia ja yrityksiä ja ollaan totaalisen luovuttaneena elämän edessä.

Futilen sanoitukset operoivat varsin tyypillisellä ja ohuella melankoliasanastolla; niistä huomaa, ettei asialla ole natiivi englannin puhuja, eikä niillä itsenäisinä runoina ole juuri arvoa. Sanat ovat vain yksi osa kokonaisuutta, jossa musiikki, lyriikat ja kansitaide muodostavat harvinaisen yhtenäisen kolminaisuuden. Ulkoasun kanssa ei todellakaan ole prameiltu: kuvissa näkyy lähikuvattuja rappeutuneita seiniä, tekstiksi on painettu vain oleellisin ja takakannen biisilista seisoo pimeyteen hamuavalla valojuovalla sen verran sumeana, että sanoista on haasteellista ottaa selvää. Kaikkien osasten katoksi on vielä lätkäisty juuri sopiva otsikko: Futile (turha, toivoton). Kannessa valonsäde löytää huoneeseen, ja laulujen puhujan voi kuvitella lepäilevän pimeässä omassa yksinäisyydessään. Valosta — elävästä maailmasta, muista ihmisistä — hän on jo ratkaisevasti erillään.

Levyn ehdottomaan parhaimmistoon lukeutuva While the World Sleeps starttaa sanoituksen kuvaaman hetken hiljaisuutta osuvasti kuvastavalla hiljaisella introlla ja puhutuilla sanoilla:

Early morning rain
An eternal sleepless 4 AM
Waking up to silence
Into a slow gray whatever

Tässä aamuisessa hetkessä on alkamassa taas yksi merkityksetön päivä. Biisin nimi tuo väistämättä mieleen Kasevan kenties alakuloisimman kappaleen Kun maailma elää, joka niin ikään kertoo ulkopuolisuudesta, turhaksi elämänpiirien ulkopuolelle jäämisestä. Rivit "hiljainen on sinun huonees, kylmä, yksinkertainen / vaimeasti jostain kuuluu sanat rakkauslaulujen" muistuttaa Futilen kansivihkon kylmästä ja yksinkertaisesta tilasta, johon paistaa rakkauslauluihin vertautuva valo. Biisien nimissä on toki yhden sanan kokoinen ero; While the World Sleeps kertoo kuolemanhiljaisesta varhaisesta aamusta, Kun maailma elää eläväisestä illasta. Yksinäiselle vuorokaudenaika lienee kuitenkin se ja sama: "päivä kasvaa kohti iltaa / silti mikään muutu ei".

While the World Sleepsin huipentavien rivien "is it really this cold in here / or is it just me?" tärkeyttä ei sovi väheksyä. Niihin on koodattu kysymys siitä, onko maailma todella näin paha paikka vai onko vika minussa. Vielä päätöskappaleessa (About) Leaving päähenkilön tunnetila tiivistetään pariin riviin: "this life is slowly killing me  / stealing me of every breath / in the end I couldn't care / cause all I know is that I hurt". Tuskastuttavan hitaasti elävältä syövä henkinen kipu ja kaiken pahan kokemisen tuloksena unelmien raunioilla harmaat välinpitämättömyyden tuhkat — siinä Futile pähkinänkuoressa. Myös (About) Leaving on ehdottomasti Rapturea parhaimmillaan: sen ensimmäinen puolisko näyttää hienosti, että pitkäkestoinen toisto pienellä varioinnilla on enemmän kuin paikallaan silloin, kun käsissä on puhdasta kultaa. Jälkipuolisko taas vetää levyn tyylikkäästi yhteen.

Jos Futilesta haluaa löytää jotakin epätäydellistä, vastaus löytyy varmasti tietynlaisesta arvaamattomuuden puutteesta niin musiikissa kuin sanoituksissakin. Arvioidessaan Rapturen kanssa samalla tyylisuunnalla operoivan Daylights Dies -yhtyeen levyä Dismantling Devotion Imperiumin arvostelija Antti Korpinen vertasi sitä mihinkäs muuhunkaan kuin Katatonian Brave Murder Dayhin ja kirjoitti seuraavat sanat, jotka pätevät varsin sopivasti myös Futileen:

Jos jatketaan vielä vertailua Katatonian Brave Murder Dayhin, kuurompikin korva kuulee, että Brave Murder Dayllä laulut ovat välillä epävireisiä, tuotanto on monessa mielessä omalaatuista, eivätkä kitaraharmoniatkaan kuulosta välttämättä aivan niin loppuun asti mietityiltä. Joku soittosuoritusta ja soundipolitiikkaa syvempi ulottuvuus vain tekee Brave Murder Daystä yhden niistä kuuluisista aution saaren levyistä. Dismantling Devotion ei yksinkertaisesti ilmennä sitä henkisesti huonovointisen ihmisen arvaamattomuutta — epäloogisuuden loogisuutta.

En silti missään nimessä halua vihjata, että Futile olisi vain "ihan kiva". En edes sano, että Brave Murder Day olisi näistä kahdesta mielestäni parempi levy. Futile on intron ja seitsemän kappaleen mittainen hämmästyttävän laadukas kokoelma kauniita melodioita, rullaavaa soittoa ja katarttisen tummaa tunnelmaa. Täytettä on kokonaisten biisien sijaan vain muutamien yksittäisten hetkien verran. Muutamissa kohdin tulee tunne, että biisit olisi voinut rakentaa hieman toisinkin — esimerkiksi nimikappaleen kertosäe olisi tullut tutuksi vähemmälläkin — ja antaa enemmän tilaa instrumentaaliselle tunnelmoinnille.

Ydinkysymys varmastikin kuuluu: miksi ylipäätään kuunnella näin surullista musiikkia? Tietenkään Futile ei ole jokaiseen tunnetilaan sopiva valinta, vaan sille on omat hetkensä, jotka tapaavat ajoittua myöhäiseen, totta kai auringonlaskun jälkeiseen kellonaikaan. Ajattelisin kyseen olevan juuri tietynlaisesta eskapistisesta puhdistumisesta: kuunneltuaan kolme varttia Futilen kaltaista toivottomuutta omat murheet tapaavat tuntua koko lailla kepeämmiltä kantaa. Lainaan lopuksi nimimerkki Terrorizerin Rateyourmusic.com-sivustolle kirjoittamaa hyvin henkilökohtaista "levyarvostelua", jossa hän kertoo vaikeasta ajasta elämässään — ja Futilen osuudesta siinä:

It was this period of my life when I've took so many lonely walks in the gray and sullen November and December evenings listening to my old portative CD-player and trying to find something which can give a reason for my seemingly futile existence. 'Futile' was the album to which I've listened the most in these walks. Strangely, its desperate and bleak nature gave me some inner strength to persevere.

Levyn muita huippuhetkiä

To Forget
This Is Where I Am
The Fall
(About) Leaving

Aiheesta muualla

Rapture Imperiumin haastattelussa Songs for the Witheringin ilmestyttyä
Rapture Imperiumin haastattelussa Silent Stagen ilmestyttyä
Futile Rateyourmusic.com-sivustolla

Viikon biisi 41/2015: Magenta Skycode — This Empty Crow

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Magenta Skycode — This Empty Crow
(albumilta IIIII, 2006)

Kahdella edellisellä viikolla tässä sarjassa on tullut niitettyä vuoden 2006 satoa, joten jatketaan ihmeessä samalla linjalla vielä ainakin kolmas kerta. Siinä missä nuo kaksi edellistä ovat olleet hyvin vähälle huomiolle jääneitä levyjä, on IIIII kerännyt vuosien varrella valtaisasti ylistystä ja monenmoisia klassikkoleimoja. Toisaalta mistään vaikkapa soittolistaradioiden ja niiden kuuntelijoiden tuntemasta kaupallisesta jättinimestä ei ole kyse, joten pidän mahdollisena, että monille mielikuvituslukijoistani Magenta Skycode on toistaiseksi tuntematon nimi.

Välillä on tullut mietittyä, miksi juttusarja käsittelee biisejä eikä levyjä, kun yleensä on kuitenkin tullut enemmän keskityttyä koko levyyn. Syitä on monia, joista yksi tiivistyy This Empty Crow'n pariin viimeiseen minuuttiin. Vaikka IIIII on kokonaisuutenakin hieno, levyn kliimaksi nousee kaiken yläpuolelle. This Empty Crow'n outro on maagisimpia hetkiä, mitä musiikin maailmasta on tullut vastaan.

Jori Sjöroos, Magenta Skycode, Relief

Keikkoja varten tarvittiin tietenkin kokonainen yhtye, mutta studiossa Magenta Skycode oli yhtä kuin Jori Sjöroos, joka sävelsi kaikki biisit, soitti kaikki instrumentit, lauloi ja ilmeisesti vielä tuottikin itse itseään. Sanoitukset teki Sjöroosin kanssa mystinen amerikkalaismies M. Maurice Hawkesworth.

Sjöroosista on ollut moneen: 90-luvun alussa hän toimi rumpalina yhden levyn julkaisseessa doom-bändi Thergothonissa, johti sen jälkeen This Empty Flow -yhtyettä (jonka vuonna 1996 julkaistu debyytti kantoi nimeä Magenta Skycode), ja lukuisista projekteista tunnetuimpana on tietenkin PMMP, jonka biisit mies sävelsi ja tuotti. Magenta Skycode julkaisi pari pienjulkaisua sekä kaksi albumia, nimiltään IIIII ja Relief (2010). Jäähyväiskeikkansa se soitti Turussa viime joulun alla. Saa nähdä, mitä Sjöroos seuraavaksi keksii.

Magenta Skycoden kahdesta levystä Relief on huomattavasti monikasvoisempi, leikkisämpi ja kepeämpi. Vaikutekirjo on epäilemättä laaja; Sjöroos on haastatteluissa kertonut, ettei ole paljon suomalaista musiikkia kuunnellut, ja etenkin Reliefillä kuuluu vahvasti erilaisten Yhdysvalloissa kukoistaneiden tyylilajien vaikutus. On vaikea olla ihastelematta yhden miehen taidolla ja hartaudella toteuttamia visioita, joissa rajana on vain taivas. Relief jos mikä on hyvän mielen musiikkia; ehkä tämä on outo mielikuva, mutta monista Reliefin hetkistä välähtää mieleeni kerrassaan jouluisen kuulas ja lämminhenkinen, välittävä tunnelma. Kuunnelkaa nyt vaikka The Old World.

IIIII

Relief on kuitenkin jäänyt itselleni paljon etäisemmäksi kuin IIII. Sävellyksiltään Relief on minusta epätasainen, vain hetkittäin huippu, toisin kuin läpikotaisin vahva debyytti. Jos Reliefiä saattoi kuvailla leikkisäksi, IIIII:n tunnelma on ennemmin vakava, kohtalokkaan synkkä ja sisäänpäinkääntynyt. Tyyliltään IIIII ei ole missään nimessä liian yksioikoinen, mutta kuitenkin kyseessä on huomattavasti Reliefiä kapeammalla tyylikirjolla operoiva paketti. Biiseissä kuitenkin tapahtuu paljon, ja avausraita Hands Burn on hyvä esimerkki levyn suosimasta dynamiikasta: vähäeleinen, raukea maalailu tapaa räjähtää massiiviseen pauhuun.

Ulkomaiset vaikutteet ja kaikkea muuta kuin kotikutoisen kuuloinen tuotanto sekoittuvat mielenkiintoisesti suomalaisenkin kuuloiseen melankoliaan. Moni on löytänyt vaikutteita esimerkiksi The Curen ja Joy Divisionin suunnalta. Musasto-blogin kirjoittaja määritteli IIIII:n tyylin näin:

Musiikin lisäksi myös IIIII:n kansitaidetta on suitsutettu usein —
eikä syyttä.

Musiikkia voisi kai luonnehtia moderniksi post-punkiksi. Poikkeuksena moniin samasta lähteestä ammentaviin yhtyeisiin, Magenta Skycoden sointi ei ole millään tavalla muodikasta (lue: mielikuvituksetonta kierrätystä) vaan ennemmin ajattoman jylhää ja kaunista. Melodiset bassolinjat ja omintakeiset rumpurytmit luovat pohjan The Cure -henkisille kitaroille ja Sjöroosin suorastaan ihanalle lauluäänelle. Sopivan puolivillaisesti artikuloidut lyriikat jättävät ilmaan miellyttävää salaperäisyyttä ja antavat tilaa omille tulkinnoille.

Omille tulkinnoille jää miellyttävästi tilaa, vaikka biisejä kuuntelisi lyriikoita näytöltä tavaillen (kansivihkoon sanoja ei ole painettu), sillä mitenkään helppotulkintaisista teksteistä ei ole kysymys. Myös This Empty Crow jättää runsaasti tulkinnanvaraa. Dramaattisen loppuhuipennuksen avausrivi "I can't change the past" tuntuu kuitenkin jonkin sortin avaimelta puhujan päänsisäiseen tunnelmaan. Kallistun ajattelemaan, että biisin kuvaamassa hetkessä hän kokee näkevänsä muiden ihmisten läpi, näkyville rakennettujen ilmeiden taakse ihmisten todellisiin kasvoihin, eikä auennut näkymä ole kovin kaunis ("no colors to confuse me in the evening of desire — — I welcome all their eyes / and their calculated smiles made of gold"). Sielunkumppaniksi hahmottuu puhujan mukana tallustava varis; biisin nimessä varis lienee metafora puhujalle itselleen. Jonkinlaisesta yksinäisyydestä ja aika harmaan totuuden löytymisestä todellisuuden ja kanssaihmisten kultaisen pinnan alta biisissä vaikuttaisi olevan kysymys.

Tulkintoja ja analyysejä voi pyöritellä, mutta oikeastaan This Empty Crow'n ottaa silti mieluiten vastaan ilman sen kummempia pohdintoja. Sen kuuntelemisesta jää aika tyhjä olo; se on täysin syystä levynsä viimeinen raita. Mikä voisi tällaisen jälkeen enää tuntua miltään? Kuten sanottu, koko levy on hieno, mutta silti This Empty Crow tuntuu ensisekunneistaan lähtien edustavan vielä korkeampaa luokkaa — ja noin kahden minuutin ja 45 sekunnin kohdalla alkava loppuhuipennus on jo jotain taianomaista, hienoimpia koskaan korviini löytäneitä yksittäisiä hetkiä.

Levyn muita huippuhetkiä

Hands Burn
People
Open Air
Go Outside Again

Aiheesta muualla

Biisin sanat
Musasto-blogin Viikon levy -artikkelissa IIIII
Nuorgamin pophelmiartikkelissa Go Outside Again
Desibelin levyarvostelussa IIIII

Viikon biisi 40/2015: Silent Voices — Once Lost Life

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Silent Voices — Once Lost Life
(albumilta Building Up the Apathy, 2006)

Olen tässä juttusarjassa usein ottanut käsittelyyn vähälle huomiolle jääneitä bändejä joskus itselleni hyvin tutuista genreistä, joskus taas vieraammilta seuduilta. Tämän viikon bändi tippuu jälkimmäiseen lokeroon. Progressiivinen metalli ei ole tyylilaji, josta olisin löytänyt paljon korviani miellyttävää menoa, mutta kokkolalaislähtöisen Silent Voicesin Building Up the Apathy on harvoista poikkeuksista kenties suurin suosikkini. Kovin laajalle ei bändin ilosanoma ole tosiaan päässyt karkaamaan, sillä Once Lost Lifen ainoalla YouTube-videolla on tätä kirjoittaessani 31 katselukertaa.

Silent Voices pukkasi ensimmäisen demonsa pihalle jo vuonna 1995, mutta ensimmäinen pitkäsoitto Chapters of Tragedy näki päivänvalon vasta vuonna 2002. Infernal ja Building Up the Apathy seurasivat kahden vuoden välein. Sitten olikin edessä pitkä tauko, kunnes laulajan verran muuttuneella kokoopanolla kyhätty neloslevy Reveal the Change ilmestyi vuonna 2013. Itse en ole jostain syystä saanut vieläkään tutustuttua muihin bändin levyihin kuin Building Up the Apathyyn, joten keskitytään siihen.

Building Up the Apathy — apatiaa rakentamassa vai purkamassa?

Bändin ja levyn nimeä katsomalla voisi odottaa melankolista himmailua, mutta tämä ennakkokäsitys menee hyvinkin pahasti pieleen. Kaikki lätyn lyriikat kirjoittaneen vokalisti Michael Hennekenin raapustuksia ei voi kuvailla suoranaisesti yhteiskuntakriittisiksi tai poliittisiksi, mutta jonkinlaista länsimaista "ajan henkeä" kohtaan ne ilman muuta ovat kriittisiä. Hieman tarkemmin tämän ajan hengen voisi yrittää määritellä sokeudeksi informaatioyhteiskunnassa, turtumisen rooliin, jossa pyöritellään rattaita normien mukaan ja unohdetaan, mikä itse asiassa olikaan tärkeää. Päätöskappaleen Into the Flow avaussäkeistö tiivistää hyvin:

We're all trapped inside a cage
Only numbers without names
No room for feelings in this game
We're only rats inside a maze

Samassa biisissä katsotaan nyky-yhteiskuntaa ulkopuolelta käsin ja huomataan ihmisten taantuneen sieluttomaksi massaksi; tunne-elämä on siinä määrin luhistunut, että kasvoilta on turha etsiä ilmeitä. Tuntemista tärkeämpää on panostaa siihen, että näyttää hyväksyttävältä ulospäin.

As I'm watching outside from this cage
I see the ants in their parade
Their suits and ties correctly straight
Without impression on the face

Distorted taas kuvaa valtaa pitäviä, jotka piirtävät kauhukuvia kansan silmien eteen saavuttaakseen omat tavoitteensa. "We accept and we believe / everything that we receive" tuntuu vuonna 2015 aika osuvalta kuvaukselta kun pohtii vaikkapa sitä, millä tavalla yksi totuus aivan pakollisista leikkauksista, joille ei vain ole vaihtoehtoja, on mennyt suomalaisille läpi. Melkoisen helppoa olisi pohtia myös rivejä "twisting and turning reality / and we're letting them get away / turning our eyes away / that's how we betray the ones / who can't defend themselves" heijastettuna päivänpolitiikkaan. The Realm of Flames puolestaan kertoo ahneen paskaisesta lopusta; kun kuolema kolkuttelee ovella, on jo muutokselle myöhäistä.

Kansikuvasta voi bongata mm. roomalaisia numeroita.
Onko yhdestoistakin hetki jo mennyt?

Levyn sanoitusten kokonaisilme on kuitenkin hieman enemmän kallellaan henkilökohtaiseen kuin yhteiskunnalliseen. Levyn nimi tulee juuri Distortedin kertosäkeestä, mutta onnistuu kyllä hyvin niputtamaan levyn sanoitusten kahtalaisen apatian rakentumisen: toisaalta kyse on jo mainitusta sieluttomasta ajan hengestä ja välinpitämättömyydestä kanssaihmisiä kohtaan, toisaalta taas yksilön uinumisesta omassa elämässään ("I live and breath / but still there's no life in me"; Blood of Eden).

Ristiriitaista negatiivisen levynnimen kanssa on sen sijaan se, että itse asiassa moni levyn biiseistä (Once Lost Life, Blood of Eden ja Into the Flow) kertoo nimenomaan apatiasta, tiedostamattomasta tilasta pois murtautumisesta, siis positiivisesta muutoksesta, jonka jälkeen täysinäinen elämä voi alkaa. Esimerkiksi Once Lost Life on mieltä lämmittävä kuvaus unelmoijan noususta; siinä murretaan mielensisäisiä muureja ja päästetään peloista irti, minkä ansiosta taivas on jälleen auki ja kerran kadotettu elämä palaa taas hallintaan. Ja aijai sentään kun se tuntuukin hyvältä, kuulijastakin.

Musiikiltaan Building Up the Apathya tekisi mieli luonnehtia sellaisilla adjektiiveilla kuin lennokas ja raikas; hieman ammattitaitoisempi kuvaus löytyy alle linkitetystä Imperiumin arvostelusta. Silent Voices juhlii toinen toistaan upeammilla kertosäkeillä (mistä Blood of Eden lienee kaikkein uljain esimerkki), mutta pelkät kertsit eivät tietenkään jaksaisi kantaa keskimäärin 7,5 minuutin mittaisia biisejä. Säkeistöjä kannattelevat riffit tempaavat mukaansa kovalla prosentilla, Hennekenin persoonallinen laulu on hienoa kuultavaa, eikä punainen lanka pääse edes kaltaiseni progevihaajan mielestä kovin usein karkaamaan pitkienkään instrumentaaliluritusten aikana. Soundimaailma on mukavan rouhea, mutta toisaalta bändi onnistuu myös kuulostamaan isolta. Tästä kaikesta Once Lost Life on kenties kaikkein komein esimerkki, joten se nouskoon otsikkoon. Tykkään myös kovasti siitä, kuinka kertosäe muuttuu biisin edetessä ja kuinka kertsin viimeinen versio huipentaa kappaleen. The Realm of Flames olisi ollut aika lailla yhtä huippu vaihtoehto.

Muutamasta kohden yhteensä tunnin mittaista pakettia olisi toki voinut hieman tiivistää; esimerkiksi kelpo balladi Hollowed on kuuden ja puolen minuutin kestossaan aineksiinsa nähden hieman ylipitkä levähdystauko.

Tavallaan vaikkapa "Tearing Down the Apathy" olisi ollut levylle vielä osuvampi otsikko: apatian rakentaminen ei näin pirtsakalla musiikilla ja humaanilla lyriikalla nimittäin onnistu. Levyn nimi onkin kuvaus siitä, mitä maailmassa ympärillä tapahtuu eikä siitä, mitä Silent Voices kuulijansa mielelle tällä levyllä tekee. Yksilö voi apatiastaan sentään vielä paeta.

Levyn muita huippuhetkiä

Distorted
Blood of Eden
The Realm of Flames
Into the Flow

Aiheesta muualla

Imperiumin arvostelu
Levyn lyriikat (vain hieman väärin kirjoitettuina)