Viikon biisi 17/2015: The Black League — Deep Waters

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

The Black League — Deep Waters
(albumilta Ichor, 2000)

Arvoisat lukijat, tällä viikolla elämä on ollut niin hektistä, ettei syväluotaavan analyysin kirjoittamiseen ole ollut aikaa. Tai sitten olen vain käyttänyt kaiken ajan snookerin katsomiseen. Joka tapauksessa virsi on tällä kertaa erittäin lyhyt.

Taneli Jarvan ja muiden Sentencedin jäsenten näkemykset bändin musiikillisesta suunnasta eivät olleet aivan yhtenevät, ja kun Jarva oli ainakin Matti Riekin Täältä pohjoiseen -Sentenced-historiikin perusteella kaikkea muuta kuin helppo persoona eikä korkki tahtonut pysyä kiinni sitten millään, erkanivat tiet vuonna 1996. Pari vuotta myöhemmin Jarva perusti uuden yhtyeen, joka sai nimekseen The Black League.

Jarvan sanoituksetkin ovat melko omaleimaisia, mutta miehen ääni on suorastaan uniikki. Musiikiltaan Mustan liigan debyyttialbumi Ichor on jokseenkin samalla kartalla Sentencedin Amokin kanssa, mutta Ichorilla pääosiin nousevat kitaramelodioiden sijaan karu ja simppeli mutta supertoimiva rockaavuus sekä huikeat kertsit. Toisaalta mukana on melko paljon melankolahtavia melodisia osioita tai jopa kokonaisia biisejä, joten kokonaisuus ei jää yksipuoliseksi meuhkaamiseksi. Itse asiassa kappalemateriaali on kuvailemaani reseptiin nähden yllättävänkin monipuolista. Yllättävää on sekin, että laadultaankaan Ichor ei jää kauaksi suomalaisen metallin suurimpiin levyihin monesti nostettavasta Amokista, vaikka melko epätasainen onkin. Mainittakoon lisäksi, että Ichorin päätöskappaleen Night on Earth Jarva sävelsi alun perin Amokia varten.

Otsikkoon nostin levyn kolmosbiisin Deep Waters, joka edustaa levyn hitaampaa rouhimista. Vauhdikkaammista sävellyksistä suosikkini on We Die Alone.

Levyn muita huippuhetkiä

Goin' to Hell
Avalon
We Die Alone
Winter Winds Sing

Viikon biisi 16/2015: Leevi and the Leavings — Luonnollinen valinta

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Leevi and the Leavings — Luonnollinen valinta
(albumilta Rakkauden planeetta, 1995)

Eduskuntavaaleja edeltäneiden keskustelujen terävimmän analyysin teki Ylen ruotsinkielisen (eiku siis kaksikielisen) vaalitentin "sohvaryhmässä" puoluejohtajien keskustelua kommentoinut kaikesta päätellen niukin naukin äänestysikäinen nuori. Hän sanoi ihmettelevänsä sitä, että keskustelun fokus on työssä ja muissa toki tärkeissä asioissa, mutta vain yksi puolue haluaa nostaa esille asian, joka tekee esimerkiksi työttömyysprosentista täysin toissijaisen kysymyksen. Kysymys oli siis ilmastonmuutoksesta ja sitä kautta siitä, kuinka pitkään maapallo vielä on ihmiselämään soveltuva paikka. Stubb ja Haglund olivat huolestuneita siitä, jättävätkö liikaa maksettavaa lastensa sukupolvelle, mutta ilmastonmuutos ei heitä tuntunut huolettavan.

Suomalaisessa musiikissa aiheeseen otti näkyvästi kantaa Stam1na vuonna 2010 ilmestyneellä ilmastonmuutosteemalevyllään Viimeinen Atlantis. Jo vuosikymmentä aiemmin Timo Rautiainen ennusti monissa kappaleissa synkkää tulevaisuutta. Itku pitkästä ilosta -levyn (2000) nimibiisin kertsissä talouskasvusta ei ollut enää riemua, kun maa kävi elinkelvottomaksi: "mitä helvettiä nyt tehdään, pian vedellä peittyy maa / ei arkkipaikkaa etukortilla varattua saa / eikö löydy markkinamiehiä meitä pelastamaan / mitä helvettiä nyt tehdään? / pian vedellä peittyy maa". Miljoonasade taas toimi aikanaan Vihreiden "vaalibändinä" ja on muutenkin yhteiskunnan vähäosaisista humaanisti kertovana yhtyeenä jonkin sortin hengenheimolainen Leavingsin kanssa, joskaan luonnonsuojeluasioista ei ainakaan itselleni tutuilla Miljoonasateen levyillä puhuta.

Todellinen edelläkävijä oli kuitenkin tässäkin asiassa Göstä Sundqvist. Hän kertoi jo vuonna 1992 julkaistun Paskaa lapsille -kappaleen nimessä, millaisen perinnön itsekäs ja lyhytnäköinen kerskakulutusyhteiskunta seuraavalle sukupolvelle jättää:

Miten röyhkeän pöyhkeä on ollut ihmiskunta
ja minkä siitä palkakseen saa
Tuhoon tuomista huomista painajaisunta
ja jäljellä vain poltettu maa

En tiedä mitä teen
jos maapallo nukkuu kuin unta Ruususen
En tiedä mihin meen
jos maapallo hukkuu paskakerrokseen

Olen viime aikoina lukenut viime vuonna julkaistua Semi Purhosen työryhmineen kirjoittamaa Suomalainen maku -teosta, joka käsittelee suomalaista makua kulttuurin eri kentillä. Kirjassa esimerkiksi kerrotaan kysely- ja haastatteluaineistoin pohjalta, millaisia kulttuurituotteita sisältyy "legitiimiin" eli korkeasti koulutettujen suosimaan makuun, millaiset asiat ovat "epälegitiimejä" eli kouluttamattomien suosimia ja korkeasti koulutettujen karsastamia — ja mitkä asiat ovat legitiimiydeltään neutraaleja. Legitiimejä asioita ovat tutkimuksen perusteella esimerkiksi Gustav Mahlerista pitäminen ja Gustave Flaubertin lukeminen, epälegitiimejä 7 päivää -lehden lukeminen sekä Salattujen elämien ja Paula Koivuniemen diggailu. Neutraaleja ovat muun muassa sauvakävelyn harrastaminen ja Helsingin Sanomien lukeminen. Kirjan mukaan "musiikki on nykypäivän Suomessa kulttuuristen erontekojen näkökulmasta keskeisin kulttuurin alue" (s. 207).

Leevi and the Leavings mainitaan kirjassa kertaalleen katkelmassa erään varsin vähäisesti kouluttaneen miehen haastattelusta. Jos Leavings olisi ollut mukana kyselyn kohdassa, jossa udeltiin vastaajien suhdetta eri artisteihin, tietäisimme, kuinka se sijoittuu legitiimiysasteikolla. Itse veikkaisin, että Leavings on melko tasaisesti niin vähän kuin paljonkin koulutettujen suosiossa ja siinä mielessä kenties kokonaisvaltaisemmin koko kansan suosikki kuin mikään muu artisti tai bändi. Kyselyssä lähimmäs tällaista asemaa ylsi Olavi Virran kappale Hopeinen kuu, josta noin 70 prosenttia vastaajista ilmoitti pitävänsä. Mutta kumman levyjä useammalla suomalaisella on hyllyssään, Virran vai Leavingsin? Kummalta keskivertosuomalainen osaa nimetä useamman kappaleen? Kumman musiikki soi radiossa enemmän? Tai jos katsotaan vaikkapa 20–35-vuotiaiden ikäryhmää: kumpikohan nauttii suurempaa suosiota, Hopeinen kuu vai Pohjois-Karjala?

Tärkeänä pointtina tässä on kuitenkin se, että Leavings on uskoakseni sekä (ehkä vanhinta ikäluokkaa lukuun ottamatta) vähän koulutetun maalaisväestön että korkeasti koulutettujen kaupunkilaisten suosikki. Viimeksi mainitun ryhmän suosiosta on yhtenä osoituksena se, että verkkolehti Nuorgam julkaisi ennen lopettamistaan massiivisen 40 artikkelin sarjan toimituksensa mielestä parhaista Leevi-biiseistä. Nuorgamin toimittajista moni kirjoittaa esimerkiksi Rumbaan ja vahvasti punavihreään Ylioppilaslehteen, joka kuukausi sitten joutui miniatyyrikohuun saatuaan syytöksiä Vihreiden suosimisesta reilua kuukautta ennen vaaleja ilmestyneessä numerossaan. Sundqvist oli yhtä aikaa niin sanotusti äijä ja niin sanotusti viherpiipertäjä, ja nauttii edelleen suosiota molemmissa maailmoissa. Kukaan muu tuskin yltää samaan. Nuorgamin toimittaja Auroora Vihervalli muotoili asian Raparperitaivas-biisiä käsittelevässä artikkelissaan näin:

On mielenkiintoista, kuinka Sundqvist pystyy lausumaan säkeet "on ihminen pelkästään tuskaa tuoden tuhonnut maapalloaan" leimautumatta vähääkään puunhalaajaksi. Moinen tuskin onnistuisi nykypäivänä ilman hipittelyä. Sundqvistiltä se kuitenkin onnistuu, sillä harva uskaltaa raavasta, parrakasta miestä nälviä kävynkerääjäksi.

Leevi and the Leavingsin biiseissä juodaan verkkarit jalassa kaljaa, kaasutellaan Anglialla kotikaupungin hiekkateillä ja nikkaroidaan talo pystyyn koska miehen pitää osata sellaiset jutut. Mutta yhtä lailla niissä saatetaan elää väärään sukupuoleen syntyneenä — tai olla huolestuneita siitä, kuinka ihminen tuhoaa elinympäristönsä. Viimeksi mainittu teema toistuu ainakin kappaleissa Paskaa lapsille, Tikapuut taivaaseen, Raparperitaivas, Kuudentoista vuoden yhtäjaksoinen sade, Luonnollinen valinta ja Rakkauden planeetta. Albumit Raparperitaivas ja Rakkauden planeetta saivat nimensäkin näistä ihmiskunnan lyhytnäköisyydestä kertovista biiseistä, mitä voinee pitää merkkinä siitä, että asia oli Göstalle tärkeä — sinänsä edellisen virkkeen biisiluettelo ei toki ole Leevien erittäin laajaan tuotantoon nähden valtaisan pitkä.

Rakkauden planeetta ja Luonnollinen valinta

Rakkauden planeetta tuntuu niin minulle kuin monelle muullekin Leevi-fanille olevan bändin kultakauden viimeinen albumi. Rei Ban Bombay on outo aloitus ja Takaisin hiekkalaatikkoon jää väistämättä vähän väliinputoajaksi, mutta muutoin albumi on täydellisyyttä hipova hittiputki. Se päättyy nimikappaleeseen, joka vajaan seitsemän minuutin kestollaan on käsittääkseni Leavingsin diskografian pisin biisi. Ehkä musiikillista sisältöä ei tuollaiseen pituuteen ole riittävästi, mutta silti reggaeen vivahtava kappale on hieno osoitus Sundqvistin kyvyistä niin säveltäjänä, sanoittajana kuin sovittajanakin. Melko pessimistisessä sanoituksessa "ennusteet huomisesta ei kerro rakkaudesta / jää pelkkä pimeä yö". Löytyykö tämän itsekkyyden planeetan tuhoutuessa elinkelvottomaksi uutta paikkaa elämälle? Ja kuinka konkreettisesti se rakkauden planeetta pitäisi ymmärtää tosiaan toiseksi planeetaksi?

Voiko asioiden kulkuun vaikuttaa
Onko olemassa joku joka uskaltaa
ja edes haluaa auttaa maailmaa,
tätä maailmaa
Vai onko ihminen menettänyt järkensä
ja ehkä ehtinyt tuhota jo itsensä
kun me löydetään rakkauden planeetta

No entäs sitten se Luonnollinen valinta? Ainakin se on osoitus Leevien tuotannon käsittämättömän laajasta laadusta: Luonnollinen valinta ei mahtunut sen paremmin Keskiviikko- kuin Torstai-kokoelmallekaan, eli ainakaan levy-yhtiön mielestä se ei lukeudu bändin 80 suurimman hitin joukkoon. Silti kyseessä on ensi sekunnista lähtien huikean intensiivinen jytkytys, jonka kliimaksi on lähes yhtä eeppinen kuin Rakkauden työkalun viimeinen minuutti. Musiikista en osaa tämän enempää sanoa, se on vain kuunneltava, joten pureudutaanpa sen sijaan sanoihin.

Ilmeisesti biisissä on "toastaamassa" nimikappaleen tapaan Ragga JB -niminen miekkonen, joka höpisee erittäin epäselvästi englanninkielisiä sanoja. Paras tulkintayritys Leavings-fanifoorumeilla kuuluu näin: "There's no honour in the planet but the people don't know / got the money for the ticket and me don't wanna go".

Vaikka em. hokema on biisiin erittäin toimiva lisä, sitä on ehkä parempi pitää ensisijaisesti musiikillisena elementtinä eikä sanoituksen kannalta oleellisena säeparina. Sanoituksena Luonnollinen valinta on kenties pari astetta Rakkauden planeettaa optimistisempi ja jopa uskoo piirun verran siihen, että ihmisillä lopulta on omatunto eikä taistelua elinkelpoisen maapallon puolesta ole hävitty: "jos vielä omatunto soimaa niitä jotka ovat kaikkeen myöntyneet / ehkä joukossa on voimaa, vaikka mukaan ovat harvat työntyneet". Ja vaikka luonnon monimuutoisuuden kannalta tilanne ei näytä hyvältä, tuo erittäin heikon eläimen pärjääminen kuitenkin toivoa: "lajirikkaus on haaste, jos säilyä voi sokea pingviini". Rivit "omatunnon ääntä kuunnella saahan, jos melomalla Frans Joosefin maahan / itse suhteemme luonnonsuojeluun ratkaistiin" tulkitsisin piruiluksi sitä kohtaan, että tehdään eksoottisia elämysmatkoja lentokonetta ympäristöystävällisemmillä härveleillä ja ostetaan siten puhdas omatunto luonnonsuojeluasioissa, vaikka oikeasti ei ole tullut tehtyä yhtään mitään luonnon eteen — motivaattorit ovat sittenkin olleet täysin itsekeskeisiä. Reissulla on kerätty kokemuksia ja buustattu egoa, ei autettu ketään eikä mitään.

Piruilevaksi voisi luonnehtia myös tätä säeparia:

Niin moni elämäänsä tuhlaa vain lojumalla tv-tuolissaan
Se ei voi olla pelkkää juhlaa, jos myöntää olevansa joskus huolissaan

Jos tämä pätkä voikin ensi hätään tuntua muusta sanoituksesta aika irralliselta, on yhteys muuhun tekstiin lopulta kuitenkin selvä: tv-tuolissa lojuminen asettuu vastakohdaksi sille, että todella tekisi jotain, esimerkiksi ympäristön eteen. Vielä ilmeisempää tietenkin on, että tv:n toljottelu on tyhjää elämänsisältöä yksilölle itselleen. Näin välinpitämättömyys on huono vaihtoehto jokaiselle osapuolelle. (Sivuhuomiona mainittakoon, että edellä mainitussa Purhosen & työryhmän teoksessa tv:n katselu osoittautui tutkimuksen ainoaksi kulttuuriaktiviteetiksi, joka yleisesti mielletään epälegitiimiksi, ei tavoittelemisen arvoiseksi vaan päinvastoin huonoksi tavaksi, ja se oli myös ainoa kulttuuriharrastus, joka oli vähän koulutetuilla yleisempi kuin korkeasti koulutetuilla. Myös Luonnollisessa valinnassa tv:n katselu esitetään turhana ajanhaaskuuna.)

Ehkäpä ainoana Leavingsin luonnonsuojeluaiheisista lauluista Luonnollinen valinta on asenteeltaan suorastaan aktivistinen, mitä ainakin bändin omalla asteikolla päällekäyvä musiikki alleviivaa. Sanoituksessa toivotaan että joukossa on voimaa ja katkotaan pihdeillä trooliverkkojen vaijereita. Jos Sundqvistin enemmän yksittäisten ihmisten pään sisään kurkistavissa lauluissa on monesti havaittavissa jonkinlaista "hymyä kyynelten läpi", optimismia ja elämänhalua kaikesta kurjasta huolimatta, niin ehkäpä Luonnollisessa valinnassa on ripaus samanlaista toivoa. Toisaalta maapallon suuntaa on tietenkin paljon vaikeampaa kääntää kuin yksittäisen ihmisen, ja länsimaisen ihmisen itsekkyys ja typeryys on jotakin niin traagista, että huumoria siitä ei edes Gösta Sundqvist tunnu juuri löytäneen.

Minkä tähden kaikki hylkeet on lähes sukupuuttoon pyydetty?
Ja meri oksentaen sylkee kaiken paskan mitä sinne on syydetty
Kenen syytä ovat saasteet ja kohtapuoliin koditon delfiini?
Lajirikkaus on haaste, jos säilyä voi sokea pingviini

Siinä missä Leavings-biisien nimet on yleensä napattu biisien kertseistä eivätkä ne kanna itsessään juuri merkitystä, Luonnollisessa valinnassa ei mainita sanaa "luonnollinen" eikä sanaa "valinta". Eli mikä se "luonnollinen valinta" sitten on? Ehkä kyse on siitä, että tekee ihminen elämässään millaisia valintoja tahansa, ne yleensä tuntuvat hänestä luonnollisilta, on valinta sitten trooliverkon vaijerin katkaiseminen, Frans Joosefin maahan melominen tai tv-tuolissa lojuminen. Valintaan on kuljettu elämän mittainen tie, jonka seurauksena valinta on tekijälleen luonnollinen eikä sitä tarvitse kyseenalaistaa. Tv-tuolissa elämänsä viettävä ihminen ei luultavasti juuri mieti, mitä muuta voisi tehdä, sillä mietinnän tuloksena hän tuskin olisi jäänyt tuoliinsa. Toisaalta kappaleen nimenkin voi tulkita piruiluksi siitä, miten hyviä ja epäitsekkäitä valintoja ihmiskunnan luonnolliset valinnat ovat olleet: niiden seurauksena meri oksentaa paskaa ja muut eliölajit on tuhottu sukupuuttoon tai sen partaalle. Sana "luonnollinen" juontuu sanasta "luonto", mutta ihmisen luonnollisuus on ollut tuhota luontoa.

Levyn muita huippuhetkiä

Rakkauden työkalu
Vasara ja nauloja
Koko talvi kesämökillä
Rakkauden planeetta

Lisää aiheesta

Nuorgamin Leavings top 40: #33 Raparperitaivas (listalle mahtui myös monta biisiä Rakkauden planeetalta)
Purhonen, Semi & työryhmä: Suomalainen maku. Kulttuuripääoma, kulutus ja elämäntyylien sosiaalinen eriytyminen. Helsinki: Gaudeamus, 2014.

Viikon biisi 15/2015: Viikate — Korpi

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Viikate — Korpi
(albumilta Kuu kaakon yllä, 2009)

Viikate on niitä bändejä, joiden kohdalla vanhan kunnon "kaikki biisit kuulostaa samalta" -kortin pelaaminen tuntuu edes jollain tavalla oikeutetulta. Kovin kokeelliseksi Viikatetta ei ole koskaan kehdannut nimittää, mutta epäinspiroituneelta sen tuotanto on omissa korvissani alkanut kuulostaa vasta 2010-luvun puolella ilmestyneillä levyillä, jotka ovat tunnelmaltaan käyneet jo liiankin kepeiksi. Soundimaailmalla on tietenkin ollut oma suuri roolinsa muutoksessa: jokainen voi halutessaan kuunnella hienoa ensi-ep:tä Vaiennut soitto (1998) ja pohdiskella, kuinka paljon siinä on samaa kuin viimeisimpien levyjen radiohiteissä.

On hirveän vaikea kertoa sanoin, miksi Kuu kaakon yllä on omiin korviini mestariteos, mutta sen seuraaja Petäjäveräjät (2012) väsähtänyttä keskinkertaisuutta. Se on joka tapauksessa helppo nostaa yhdeksi syyksi, että Kaarle Viikatteen runosuoni on uudella vuosikymmenellä tuntunut tuottavan enää puhdasta sekundaa, joka — kuten Soundin arvostelija mielestäni varsin osuvasti kuvasi — kuulostaa pahimmillaan jo tahattomalta parodialta Viikatteesta itsestään. Pidemmittä puheitta siirtykäämme kuitenkin Kuu kaakon yllään. Lupaan olla käyttämättä tekstissä sanoja "niittää", "terävästi", "kouvostomolli" ja "routarock".

Syistä, joita en niiden epäkiinnostavuuden vuoksi ala tässä erittelemään, olen kerran jos toisenkin sommitellut mielessäni listaa Viikatteen parhaista biiseistä. Olen huomannut, että vaikka Kuu kaakon yllä mahtuu omasta mielestäni ilman muuta bändin albumien kärkikolmikkoon, en oikein osaa poimia siltä yksittäisiä kappaleita sellaiseen listaukseen. Kuu kaakon yllä hahmottuu minulle ensisijaisesti kokonaisuutena ehkä sen takia, että se rakentuu kahdeksasta aivan omanlaisestaan biisistä (sekä introsta ja outrosta); etenkin monilta bändin uudemmilta levyiltä on helpompi löytää perinteisten, vauhdikkaiden Viikate-rallien enemmistö, mutta Kuu kaakon yllä ei sisällä oikein ollenkaan raitoja, jotka ongelmitta kuuluisivat samaan kastiin kuin vaikkapa Leimu, Pohjoista viljaa, Ah, ahtaita aikoja, Me olemme myöhäiset, Se on kivi-iskelmää! ja Tervaskanto. Jopa Viina, terva & hauta on aivan oma juttunsa ja biisinä hieno, vaikka siitä on kaiketi tullut jonkinlainen juopotteluanthem koska siinä mainitaan viina.

Monilla Viikate-levyillä en ole kaivannutkaan yhtään monipuolisempaa otetta, vaan varhaisista albumeista etenkin Vuoden synkin juhla ja Kaajärven rannat ovat huikeita juuri sellaisina kuin ovat, mutta ehkäpä vuonna 2009 Viikatteen oli jo pakko löytää reseptiinsä jotakin uutta. Marraskuun lauluja I (2007) oli ensimmäinen yksipuolisuudestaan kärsinyt Viikate-albumi, mutta se sisälsikin täysin tietoisesti tutumpia latuja seurailleita veisuja, kun taas erilaisempi kama oli säästetty paljon onnistuneemmalle, samana vuonna julkaistulle kakkososalle.

Salanimittäin vasemmalta oikealle: Ervo (basso), Arvo (kitara), Kaarle (laulu, kitara, sanat ja sävelet) ja Simeoni (rummut).

Tuskin olisi kenenkään etu, että alkaisin tässä kuvaamaan adjektiivirimpsuilla niitä kahdeksaa Kuu kaakon yllän biisiä; sanonpahan vain, että ne ovat kaikki mahtavia ja keskenään kovin erilaisia. Levyn kuuntelu tuo mieleen ajatuksen, että tämä porukka voi tehdä mitä tahansa ja kuulostaa silti parhaudelta. Se ei välttämättä ole odotusten mukainen ajatus, kun kyseessä on omalla hyvin kapealla mukavuusalueellaan pysyttelevänä pidetty Viikate. Mutta kun vuoroon tulee vaikkapa Kravattipakon paperilla ehkä täysin perusteeton mutta silti ah niin hunajainen loppurynkytys tai kaikista muista Viikatteen biiseistä täysin eroava Avoimen maan äärellä, ollaan paitsi avoimen maan myös jonkin suuremman äärellä.

Kuu kaakon yllä — vankina omaa tyhmyyttään

Kouvolasta ponnistava Viikate on tehnyt kaakkoissuomalaisuudestaan ison numeron. Ko. ilmansuunnasta puhutaan aika monessa Viikate-biisissä, ja punaisena lankana on, että luoteessa on lämmintä ja iloista mutta kaakossa kylmää, harmaata ja tuulista. Kuu kaakon yllän lisäksi myös Kymijoen lautturit (2013) julisti tätä omanlaistaan kotiseuturakkautta jo levynnimellään.

Kuu kaakon yllä -levyltä voi löytää tietynlaisen lyyrisen johtoajatuksen, jota myös levyn intro ja outro tukevat. Silti on syytä huomauttaa, että sanoituksiltaan se on varsin monipuolinen levy, ja esimerkiksi romanttinen Aaveissa vainko olet mun eroaa selvästi perinteisistä Viikate-lyriikoista. Huumori pulpahtaa levyllä pintaan säännöllisin väliajoin, ja vaikka Kuu kaakon yllä on hyvin melankolinen levy eikä tingi vakavasta tunnelmastaan liikaa, mihin bändi myöhemmin on kenties sortunut, niin vuosituhannenvaihteen tuotannon ahtaasta ja totisesta maailmasta ollaan jo melko kaukana.

Nimikappaleessa kaakkoissuomalainen mielenlaatu tiivistetään rivillä "aamu sarastaa ja me valmiiksi varromme iltaa" — vaikka tulossa olisi mitä hyvää, päällimmäisenä on ajatus, että se varmasti loppuu joskus ja tilalle tulee synkkyyttä. Introraitaa seuraava Elämä kuin sisältää tekstiä vaivaiset seitsemän erilaista riviä, mutta onnistuu silti muotoilemaan levyn lyyriset suuntaviivat:

Tie alkaa siitä mistä pitikin, missä yö pois vahtivuoron luovuttaa
Pimeys poistuu, miksen minäkin, vain kotiovi tänne jäisi kaipaamaan

Elämä kuin — siivet sinitaivahalla
Minä — korppi kuusen kannon alla
Siivet sinitaivahalla puolestani pilvilinnoitukset piirittää

Käki kertoo uuden tunnin uupuneen, uusi aamu asennossa vartioi
Poskessa painautumat sammalen, silmissä sora se rahisee ja soi

Levy siis alkaa aamusta. Puhujan kotoa poistumiselle ei ole muuta syytä kuin että kotiin ei ole mitään syytä jäädä — siellä ei ole ketään kaipaamassa. "Elämä" viittaa ehkä ennemmin "eläviin" ihmisiin, jotka ovat puhujalle suurin piirtein yhtä läheisiä kuin taivaalla kaartelevat linnut. He saavat toteuttaa "pilvilinnojaan", unelmiaan, kun taas laulun hahmo on kirjaimellisestikin maan tasalla, ei vain mieli vaan myös ruumis maassa. Marjatta Pokelan sanoittamassa lastenlaulaussa Mörri-Möykky kuullaan seuraavat sanat:

Korpikuusen kannon alla on Mörri-Möykyn kolo
Siellä on koti ja siellä on peti ja peikolla pehmoinen olo
Tiu tau tiu tau tili tali tittan, sirkat soittaa salolla
Pikkuiset peikot ne piilossa pysyy kirkkaalla päivän valolla

Katkelman ensimmäiset sanat ovat lähes samat kuin Viikatteen sanoituksessa, joten viivaa näiden laulujen ja niiden päähenkilöiden välille on vaikea olla vetämättä. Myös Mörri-Möykky pysyttelee piilossa, kun jossain muualla pidetään hauskaa ("sirkat soittaa salolla"). Kirkkaalle päivänvalolle peikko on suorastaan allerginen.

Viikatteen sanoitukseen ei siis ole kirjattu "korpikuusen" vaan "korppi kuusen". Korppi on pikimusta lintu ja tarjoaa kontrastin taivaan kirkkaassa sinessä lentäviin, mielikuvissa helposti valkoisiin siipipareihin ja liittää puhujan kuolemaan. Wikipedia kertoo korpin asemasta kansanperinteessä: "Korppi on ollut pirun, paholaisen lintu, jonka ilmestyminen on aina tiennyt jotain pahaa. Eikä ainoastaan värinsä, vaan myös oletetun viisautensa ja pitkän ikänsä vuoksi on korppia pidetty paholaisen liittolaisena. On luultu, että korppi elää satoja vuosia ja voi viisaudellaan vaikka väistää sitä kohti ammutun luodinkin." Kappaleessa Elämä kuin oleellisempaa lienee kuitenkin korpin yhteys kuolemaan kuin sen viisaus ja pitkäikäisyys, sillä viisauden sijaan levyn hahmot ovat kykenemättömiä elämään kuten haluavat, ja elämän pituus ei tunnu kovin relevantilta kysymykseltä.

Levyn päättävä Kouvostoliiton laulu, IX säk. kuvaa ulkopuoliseksi jäämistä koomisuudella, jota voinee pitää itseironisenakin tuossa vaiheessa jo 13 vuoden ajan synkkiä sanoja kirjoittaneelta yhtyeeltä. Ysisäkeistön kaksi ensimmäistä riviä toistuivat myös levyn introna toimivassa ensimmäisessä säkeistössä ja muistuttavat väistämättä Unholan urkujen (2005) biisistä Autuaat, jossa kuolema ei myöskään haitannut vähääkään: "ei paina mieltä vaikka hengetön, huomenna hengetön / olisin nukkumassa nurmen alla". Kouvostoliiton laulussa edes kuolema ei estä ulkopuoliseksi jäämistä, vaan jonojen puutteesta huolimatta taivaaseen ei ole pääsyä:

Ja nyt olen kuollut ja kuopattu, vaan eipä tunnu missään
Ja nyt olen kuollut ja kuopattu, vaan eipä tunnu missään
Vaikk' portilla taivaan hiljaista on, minä kuulemma mahdu en sisään
Vaikk' portilla taivaan hiljaista on, minä kuulemma mahdu en sisään

Mutta siirrytäänpä sitten Korpeen. Halusin nostaa sen otsikkoon asti, sillä siinä missä Elämä kuin voi varmaankin joillekin bändiltä vain radiohitit kuulleelle olla edelleen sitä samaa, niin Viikatteen historian pisin biisi Korpi on osoitus aiemmin mainitsemastani Kuu kaakon yllää leimaavasta taiteellisesta suvereeniudesta. Korpi alkaa kalsealla mutta väistämättä hymyilyttävällä introlla:

Laveri on kapea,
selkänahka patjana,
seinät sementtiin vivahtaa
Rappauksina raatoja,
betoni tuoksuu,
vaan ilman kaltereita tästä saa ei vankilaa

Tämä on vastaus jonka lukitsin
Tämä on elämä jonka valitsin

"Vivahtaminen", rappaukset ja tuoksut ovat sisustusohjelmat mieleen tuovaa sanastoa. Niiden avulla luodaan mielikuva kodista, joka on sisustusohjelmien huolitelluista lukaaleista mahdollisimman kaukana. Lukittu vastaus puolestaan viittaa Haluatko miljonääriksi? -visailuun. Jos Viikate flirttaileekin tuotannossaan paljon puolen vuosisadan takaisten maalaismaisemien kanssa, niin tv-ohjelmaviittauksilla se päivittää itseään kohti nykypäivää, mikä toki on yleisemminkin ollut bändin lyriikoissa selvä suuntaus viimeisen vuosikymmenen aikana.

Oleellista lienee kuitenkin se, että kaltereiden puutteesta huolimatta olo on kuin vangilla. Jos Elämä kuin on varsin toteava, niin Korpi-biisissä esitetään jo suoria kysymyksiä: miksi olen niin tyhmä, etten hyvistä eväistä huolimatta osaa elää?

Ulkosalla uljas ilma, onni suosii tänä yönä rohkeaa
Vieressä viisi hirttä poikki, kuudennen juureen silti janoaa

Miksi mielin silti olemaan
kuin varjo tai kuollut haavanlehti konsaan
Miksi ovat vaihtoehdot koleasta koleaan
vaikka yöpuu on lämmin ja syrjässä elämän

Vastauksia tähän ydinkysymykseen tarjotaan ensi hätään yksi:

Niin että taivaskin jo saa
pyörittää suurta ja pilvistä päätään ja
kai kaikkea voi vastustaa
vaikka portit on auki ja kohdalla hautausmaan

Vastustamalla kaikkea, pysyttelemällä omassa itse rakennetussa vankilassaan hamaan loppuun asti elämä on taatusti kurjaa. Vastustamisen vastakohdaksi mainitaan rohkeus; rohkeita onni suosii. Näenkin Korven sanomassa paljon yhteistä aiemmin blogissa käsiteltyyn Indican levyyn, jolla niin ikään puhutaan siitä, kuinka huono vaihtoehto paikalleen pysähtäminen on. Mutta siinä missä Indica kohtalaisen suorasti kehottaa rohkeuteen, Viikate pyörii enemmän luovuttaneessa mielialassa: vastaus on lukittu ja elämä valittu, eikä poispääsyä enää ole. Miksi ihmeessä näin on käynyt? "Miksi ovat vaihtoehdot koleasta koleaan, vaikka yöpuu on lämmin ja syrjässä elämän?" Minusta se tuntuu aika oleelliselta kysymykseltä korkean elintason teollisuusmaassa, jossa kahdeksan prosenttia väestöstä syö masennuslääkkeitä.

Alle linkitetyssä Atte Oksasen tutkielmassa käsiteltiin vain Viikatteen aivan ensimmäisten vuosien tuotantoa. Kuten todettua, noiden vuosien jälkeen bändin lyyrinen kirjo on laajentunut, keventynyt ja siirtynyt kohti nykyaikaa. Toisin kuin varhaistuotannossa, itsemurhaa ei enää uusimmilla levyillä tehdä tai edes pohdita. Silti se Viikatteen maailma, jota Oksanen kuvaa (lainaus tutkielman sivulta 66), on löydettävissä vielä Kuu kaakon yllä -levyltäkin:

Viikatteen sanoitukset kertovat maailmasta, jossa sosiaaliset suojaverkot ovat revenneet. Mahdollisuus kunniaan ja ylpeyteen on mennyt eikä elämän kovuudesta selvitty. Psykologinen paine käy kestämättömäksi, tie on kivinen eikä loukusta päästä pois. Häpeä tuottaa halun piiloutua — se lamauttaa minuuden (Ikonen ja Rechardt 1994, 150). Vielä on kuitenkin ponnistettava. Ja viimeinen selkeä ratkaisu, ylpeä ja kunniallinen teko on elämän päättäminen (vrt. Kortteinen 1992, 61). "Kuulas" ja "Odotus" piirtävät tilannetta, jossa mies on kuolemansa rajoilla. Hän vapautuu häpeästään vasta kuolemansa hetkellä. Mieli on tyhjä ja loppu on passiivista odottamista. Kohtalo on jo kirjoitettu.

Levyn muita huippuhetkiä

Elämä kuin
Kravattipakko
Eräs kaunis päivä
Avoimen maan äärellä
Aaveissa vainko olet mun
Viina, terva & hauta
Kuu kaakon yllä

Lisää aiheesta

Atte Oksasen pro gradu -tutkielma "Murheen laakso: Mies ja kuolema raskaassa suomenkielisessä rockissa"

Viikon biisi 14/2015: Kent – Du är ånga

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Kent – Du är ånga
(albumilta Du & jag döden, 2005)

Kentistä on kirjoitettu paljon, suomeksikin. Viime vuonna Imagessa (en valitettavasti saanut numeroa selville) Juha Itkonen kirjoitti pitkän artikkelin Kentin "euforisesta melankoliasta" ja nimitti Isola-diggailua kerrassaan sukupolvikokemukseksi. Tämän tekstin loppuun on linkitetty Nuorgamissa julkaistu, niin ikään seikkaperäinen ja henkilökohtainen artikkeli. Vuosituhannenvaihteessa Kent oli Suomessa todella kovassa huudossa; on saanut elää melko paksussa tynnyrissä, jos ei ole koskaan kuullut vaikkapa Kärleken väntaria. Dom andrasta jopa Reijo Taipale teki koverin. Sitten bändin suosio tuntui notkahtavan, eikä Du & jag dödenin biisilistassa liene yhtäkään suurelle yleisölle tuttua otsikkoa. Sen ei pidä antaa hämätä, sillä tuskinpa on olemassa kovin montaa Kent-diggaria, joiden mielestä Du & jag döden ei kuuluisi bändin parhaimmistoon.

Harvoin on Kentistä kirjoitettu mainitsematta sanaa "melankolia". Usein Kentin musiikkia kuvaillaan minusta turhankin synkin värein, sillä Kentin maailma on kuitenkin hyvin lohdullinen paikka. Vertailukohdaksi voidaan ottaa toinen Tukholman seudulta kotoisin oleva melankoliaan viehtynyt bändi, Katatonia. Katatonian kertojat katselevat ikkunasta ulos ja harmittelevat, ettei ovella edelleenkään ole ketään, muistavat ihmissuhteista vain ne hetket, jolloin toinen oli jo lähdössä, ja elelevät koko lailla omissa maailmoissaan, joskus kenties jo selväjärkisyyden tuolla puolen. Kuolema on Katatonialla ja monella muulla melankolista musiikkia soittavalla bändillä houkutteleva vaihtoehto, mutta Kentin musiikissa mitään sellaista ei koskaan ole läsnä. Jopa Du & jag dödenillä kuolema on vain väistämätön tapahtuma, eikä sinällään kovin kiinnostava sellainen; paljon enemmän pohdittavaa on elämässä.

Kentin melankolia ei kumpua täydellisestä yksinäisyydestä, vaan ennemmin paljon keski-ikäisemmistä ongelmista: haikeudesta menneeseen ja nykyhetken tylsyydestä. Ehkä selkeimmin tämä ilmenee Tillbaka till samtideniltä (2007) löytyvässä biisissä Ingenting, jossa vilkkuvien televisioiden ja identtisten taloryppäiden edustamaa tylsyyttä pääsee pakoon vain unelmiin:

I Hagnesta Hill
blinkar tv-ljusen
jag gör vad jag kan,
drömmer mig bort
i Hagnesta Hill
bland de identiska husen
rycker vi till,
reklamen avbryts för sport

Ingenting
först kom ingenting
sen kom ingenting
sen kom ingenting

Koko kuva ei tietenkään ole näin yksiselitteinen, vaan vähemmän yllättäen myöskään Kentin tyypit eivät nuorina velloneet keski-ikäisten ongelmissa. Vielä kolmoslevy Isolalta löytyvä Om du var här oli niin musiikin kuin sanojenkin puolesta teiniangstista rypistystä.

Kentin vuodet 1995–2005

Kentin historiaa ei ole helppoa jakaa muutamaan aikakauteen, sillä uransa aikana bändi on hyppinyt vähän sinne sun tänne. Debyytti Kent (1995) oli vielä hyvin suoraviivaista, Britannian suunnalta ammentanutta kitararockia, joka seuraajallaan Verkligen (1996) jalostui pari astetta tunnelmallisempaan suuntaan. Isola (1997) oli sitten bändin lopullinen läpimurto ja musiikillisesti johdonmukainen, yhä hitaampi ja melankolisempi porras Kentin uralla. Hagnesta Hill (1999) oli ensimmäinen levy, jonka Kent teki ison bändin statuksella, ja se kuuluu kaikessa: tuotannoltaan se on kotikutoisiin edeltäjiinsä verrattuna kovin ammattimaisen kuuloinen, mutta ei suinkaan pahalla tavalla. Sovitusten kirjo laajenee tyypillisistä Kentin kitararock-biiseistä pariin hyvin vähäeleiseen raitaan ja koneellisempaankin lähestymistapaan. Perinteinen bändisoitanta ei enää riittänyt, vaan myös huuliharpulle, torville ja jousille löytyi käyttöä.

En tiedä miltä vuodelta tämä kuva on, mutta Du & jag döden tehtiin tällä kokoonpanolla;
toinen kitaristi Harri Mänty ei ollut remmissä enää Tillbaka till samtidenillä.

Vapen & ammunitionilla (2002) Kent asetti tavoitteekseen julkaista kymmenen single-kelpoista hittiä sisältävän albumin, ja onnistui siinä minusta hyvin joskaan ei täydellisesti; Sundance Kid, Pärlor, Dom andra, Hur jag fick dig att älska mig ja Kärleken väntar ovat napakymppejä, ja täysiä huteja mahtuu mukaan vain yksi (Duett). Kokonaisuutena kovin puhtoiseksi tuotettu albumi on kuitenkin suht väsyttävää kuunneltavaa. Myös Kent halusi koneellisen soundin sijaan jälleen kuulostaa elävältä rock-bändiltä seuraavalla levyllään Du & jag döden. Kitaristi Harri Mänty kertoi City-lehden (kokonaisuutena aivan luokattomassa) haastattelussa:

"Kaksi edellistä studiolevyä tehtiin pääosin tietokoneen ääressä. Viimeisellä levyllä se oli jo liikaa. Tympäännyimme koko ajatukseen."

Ja siltä Du & jag döden kuulostaakin: levy rockaa kuin verenhimoinen hirvi. Jos Vapen & ammunition oli siloposkinen, niin Du & jag dödenin nassua komistaa ehdottoman luonnollisesti kasvanut ja tarkasti trimmattu, mutta silti röyhkeä parta. Mikään paluu juurille levy ei siis ole, vaan edelleen huolella tuotettuja ja hyvin erityyppisiä mutta lähes poikkeuksetta ison kuuloisia ja dramaattisia biisejä sisältävä kokonaisuus. Esimerkiksi Romeo återvänder ensamin kohtalokkuus on Kentiltä melko ainutkertaista. Levyn mahdollisimman hienosti päättävän Mannen i den vita hattenin "vi ska alla en gång dö" -hokema on kokonaan oma juttunsa ja summaa hyvin sen, kuinka konstailematon levyn suhde kuolemaan lopulta on.

Muistelisin lukeneeni, että levyn teon aikaan kaksi bändin yhteistä ystävää jätti maalliset murheet taakseen, ja tuloksena Kent synnytti suuren kuolemalevynsä, kuten albumin nimikin jo kertoo. Kansivihko on lähes kokomusta ja itse levykin musta molemmilta puolilta. Johtui varmasti jostain aivan muusta kuin biisien laadusta, että Du & jag dödeniltä ei löytynyt Musik non stopin, Dom andran ja Kärleken väntarin kaltaisia radiohittejä. Joakim Berg avasi levyn nimeä Svenska Dagbladetin haastattelussa:

"Det är lite Astrid Lindgren -ton med 'Det är du och jag Alfred' från Emil i Lönneberga. Eller när man går ut på krogen med en gammal polare, blir extremt full och sen går hem och spelar gamla plattor, dricker ännu mer rödvin och säger: 'Fy fan, det är du och jag. Vi har alltid varit bästa polare.' Sätter man döden där blir det jävligt fint. Alla ska vi den vägen vandra."

Du & jag döden – kortinpeluuta kuoleman kanssa.

Paras kaveri ei nyt siis olekaan Vaahteramäen tilan Aatu-renki, vaan kuolema. Ehkä se on Kentin näkemys kansankodin tilasta. Sanoituksissaan levy tuntuu monesti liikkuvan kaukana menneisyydessä, usein kouluvuosissa, ihmettelevän ajan kulua, sitä kuinka elämän on kulunut ja kuinka kuolema jo kolkuttelee ovella. Muita aikamuotoja kuin imperfektiä ei juuri tarvita. Omissa korvissani Du & jag döden on ehkä kuitenkin ennemmin katselua menneisyyteen kuin suoraa puhetta kuolemasta; en edes pidä sitä bändin synkimpänä levynä, vaan hitaasti murheissa vellova Isola on minusta pari astetta alakuloisempi. On tosin syytä tunnustaa oman ruotsin kielen taitoni olevan sen verran heikoissa kantimissa, että edes noin miljoonan pyöräytyksen jälkeen en osaa tehdä levyn lyriikoista veitsenterävää analyysia. Se ei välttämättä ole pelkästään huono asia; Du & jag dödenin kohdalla on helppoa unohtaa turhat pohdinnat ja vain heittäytyä tunnelman vietäväksi.

Avausbiisi 400 slag on ilman muuta yksi parhaista biiseistä, jonka Kent on koskaan tehnyt. Tällä kertaa pääroolissa eivät ole kitarat tai edes Bergin laulu, vaan levyn äärimmäisen koukuttavasti liikkelle lähettävä basso ja lakoninen rumputyöskentely; 400 slag tuo väistämättä mieleen The Curen, vaikka hieman nopeampaa jytkettä onkin. Ja vaikka ihan Robert Smithin tyyliin Joakim Berg ei vaikeroi, niin melko lannistuneelta hänkin tällä levyllä kuulostaa. Du är ånga, Den döda vinkeln ja Palace & Main ovat niin ikään sanalla sanoen täydellisiä biisejä, ja vaikka myös levyn loppu on kova, niin alkupuoliskon tykitykselle se ei vain voi ihan pärjätä. Erittäin hienon bändin diskografiassa huippuja riittää, mutta itselleni Du & jag döden lienee kuitenkin niistä se korkein; jos olisin pitänyt kirjaa levyjen kuuntelusta viimeisten viiden vuoden aikana, niin veikkaanpa, että ykkönen olisi tässä.

Du & jag döden sai jälkikirjoituksen jo ilmestymisvuotenaan, kun Kent puski pihalle The Hjärta & Smärta EP -nimisen julkaisun, joka kokovalkoisine kansitaiteineen hahmottuu Du & jag dödenin valoisammaksi pikkuveljeksi. Kontrasti albumiin ei tosin musiikillisesti ole yhtä suuri kuin kansilehtisten värivalinnoista voisi päätellä, vaikka EP sisältääkin paljon riisutumpia ja kirkkaampia biisejä. Voisi varmaankin sanoa EP:n olevan hieman albumia tyypillisempää Kentiä; Du & jag dödenin erityispiirteitä bändin diskografiassa ovat curemainen synkkyys ja lakonisuus. Ollenkaan isoveljensä korkeuksiin The Hjärta & Smärta EP ei kuitenkaan yllä, vaan lapsikuoron sulostuttama Dom som försvann jää sen ainoaksi täysosumaksi.

Du är ånga

Jos Du & jag dödenin muut huiput tuntuvat saaneen edes palan ansaitsemastaan arvostuksesta ja Kent soittaa niitä livenäkin joko aina tai edes joskus, niin Du är ånga tuntuu huomattavasti unohdetummalta helmeltä. Se on kappalerakenteeltaan hyvin perinteinen, mutta jatkaa musiikillisesti 400 slagin asettamaa Kent-asteikolla kovaäänistä ja synkkää virettä. Omaan korvaani Markus Mustosen jämäkkä rumputyöskentely nappaa tässäkin biisissä sen verran vahvasti korvaan, että se on pakko nostaa esiin.

Sanoituksessa liikutaan jälleen menneessä, jolla tosin on tälläkin kertaa selvä yhteys nykyisyyteen. Luterilainen kasvatus on tehnyt puhujasta nyhverön, joka pääsee tylsää nykyisyyttä pakoon vain unelmiinsa: "hjärnan blev mjuk av luthersk ångest inför Gud / och så blev jag sjuk och blev den skugga du ser nu". Sama näyttää kuitenkin koskevan myös biisin nimessäkin esiintyvää sinää: "och visst bor det ett skrik någonstans i ditt lugna, tysta liv / en vild fantasi som dränks i lådvinsnostalgi". Kertsi kuullaan kolmesti hieman erilaisina versioina: kahdessa ensimmäisessä suunnitellaan vielä lähtöä "till någonting nytt", mutta kolmannella kerralla ei enää katsella tulevaisuuteen, vaan haikaillaan menneitä mahdollisuuksia: "och du är min, min, min att ta med, att ta ut på en jakt / efter tiden som flytt".

Vaikka tämän kappaleen ja vielä suuremmissa määrin koko levyn sanoissa on paljon itseltäni ohi menevää kamaa, uskaltanen silti sanoa, että Du är ånga on levyn lyyrisestä puolesta melko edustava esimerkki: keski-ikä on saavutettu, loistava tulevaisuus takanapäin ja edessä enää ääneenlausumaton, kuolema.

Talvi alkaa olla historiaa, mutta vielä on mahdollista lähteä iltakävelylle ilman pelkoa auringonpaisteesta tai helteistä. Niihin hetkiin ei juuri Du & jag dödeniä sopivampaa ääniraitaa löydy.

Levyn muita huippuhetkiä

400 slag
Den döda vinkeln
Palace & Main
Romeo återvänder ensam
Mannen i den vita hatten (16 år senare)

Lisää aiheesta

Nuorgamin artikkeli "Melankolian sulo – Kentin suru ja kauneus eksistentiaalisena kokemuksena"
Blogikirjoitus Kentistä: "Sex, musik och våld eli erään kuuntelemisen historia"
Kentin kaikkien (!) biisien sanat englanniksi käännettynä
Kent Svenska Dagbladetin haastattelussa vuonna 2005