Viikon biisi 24/2015: Ville Leinonen — Lumiaurojen laulu

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Ville Leinonen — Lumiaurojen laulu
(albumilta Suudelmitar, 2004)

Tänä päivänä Suomen kansa riemuitsee Mixu Paatelaisen potkuista. Tuttu kutina vatsanpohjaan on palannut. Pakahduttava onni on taas tavoitettavissa. Siksi unohdamme hetkeksi helteet, matkaamme unien maailmaan ja palautamme mieleemme auringossa hohkaavan helmikuun hangen.

Ville Leinosesta ei tullut sitä iskelmäprinssiä, jota hänestä vuosituhannenvaihteen ja Tähtitytön jälkeen odotettiin. Näin miehen livenä viime kesänä, ja yhden miehen keikan intensiivinen huutaminen ja kitaran hakkaaminen olivat hyvin kaukana sovinnaisesta iskelmäkulttuurista, jossa jo häiden perumisesta laulaminen herättää kuulijakunnassa paheksuntaa. Tämä video Leinosesta soittamassa Suudelmittaren simppelinä sovituksena vain kitara tukenaan antaa osviittaa siitä, millaisen intensiteetin mies saa elävänä luotua.

Suudelmitar eli balladeja metsäpoluilta ja merten rannoilta

Myöhemmin Leinonen on käsittääkseni tehnyt jos jonkinlaista vaikeasti omaksuttavaa musiikkia, mutta Suudelmitar ei ole musiikillisesti kovin haastava levy. Levyn musiikillista sisältöä on kuvattu varsin asiantuntevasti tai ainakin asiantuntevan oloisesti alle linkitetyissä Soundin ja Desibelin arvosteluissa, joten enpä nyt lähde sitä kekoa sörkkimään. (Molemmat arvostelijat antoivat levylle täydet viisi tähteä.) Sanon sen sijaan, että yleensä simppeli mies (tai nainen) ja kitara -meininki ei itselleni uppoa, mutta Leinonen sävyttää etenkin levyn alkupuolella kappaleita niin mainiosti erilaisilla huiluilla ja torvisoittimilla, että tuloksena on mielenkiintoisia ja usein eksoottisiakin äänimaailmoja. Levyn loppupuolta hieman vaivaa liika luottaminen vain lauluun ja akustiseen kitaraan; kaikki kappaleet ovat sinänsä vetäviä, mutta muistuttavat hieman liikaa toisiaan eivätkä onnistu luomaan alkupuolen biisien tavoin uniikkeja tunnelmia. Loppua kohti tunnelma käy myös kepeämmiksi — levyn avaavan nimikappaleen jälkeen kuultavat Taiwanin kuut, Dans ma cabane ja Hiljaa ui Malawée ovat paitsi eksoottisia, myös aika tummia. Joka tapauksessa levyn avausviisikko, jonka täydentää juuri levyn suunnan kevyemmäksi kääntävä Lumiaurojen laulu, on täyttä kultaa.

Suudelmitar eli balladeja metsäpoluilta ja merten rannoilta kiteyttää alaotsikollaan melko hyvin levyn sanoitusten hyperromanttisen ja omalaatuisesti lyyrisillä luontometaforilla leikkivän maailman. Muutamat säkeet voisivat olla kotoisin Anssi Kelan levyiltä, mutta kokonaisuudessaan sanoitukset ovat lopulta erittäin kaukana tyypillisestä realistisesta suomirockista, jossa keitetään kahvia, kävellään sateessa ja kaivataan. Valitettavasti tarkempaan lyriikka-analyysiin eivät nyt riitä rahkeet eikä aika. Heitän kuitenkin kehiin muutaman kuvaavan lainauksen.

Wien
satoi rakeita
Schönbrunnin puistossa
kun metsäpolkua lapaset taskuissa
me kahden tanssittiin
lumottuun kahvilaan
(Wien)

Aamuun laskeutuu untemme laiva
Aurinko saa vuoteeseen kurkistaa
Luo huoneen tän tulvilleen
kultaa kimaltavaa
Pakkasta ulkona
(Lumiaurojen laulu)

Muistanette Leevi and the Leavingsin kappaleen Elämä ikkunan takana, jossa lapsipuhuja unelmoi: "jos voisin peiton alle jäädä nukkumaan / en haluaisi mennä mihinkään". Uskoisin noiden säkeiden tavoittavan jotakin peri-inhimillistä, sen tunteen, kun pitää nousta sängystä vaikka ei haluaisi. Lumiaurojen laulu on levyn helpoiten aukeavia tekstejä: se kertoo onnesta, kun sinne sänkyyn saa jäädä köllöttelemään, aurinko paistaa kuulaassa talvipäivässä ikkunasta sisään kultaisena kimalteena ja ulkoa kantautuu lumiaurojen rauhoittava kolina. Jos eläytyminen ei nyt onnistu, niin puolen vuoden päästä uutta yritystä. Tämä biisi olisi kuulunut sille Onnen laulut -kokoelmalle.

Levyn muita huippuhetkiä

Suudelmitar
Taiwanin kuut
Dans ma cabane
Hiljaa ui Malawée
Luunvalkoiset purjeet

Lisää aiheesta

Soundin arvostelu
Desibeli.netin arvostelu