Sólstafir — Djákninn
(albumilta Svartir sandar, 2011)
Onko musiikin kuuntelijalle mitään merkitystä sillä, minkälaisia ihmisiä hänen kuuntelemansa muusikot ovat? Tätä kysymystä olen jälleen mietiskellyt, kun Sólstafirin tammikuussa entiseksi muuttuneen rumpali Guðmundur Óli Pálmasonin lausunto aloitti julkisen loanheittosodan Guðmundurin ja muun bändin välillä. Basisti Svavar Austmann ja uusi sessiorumpali Karl Petur Smith vetivät kisassa sellaiset pohjat, ettei ole vaikeaa veikata, kumman osapuolen joukkoihin valtaosa faneista on ilmoittautunut. Ei tästä myrskystä nyt kuitenkaan sen enempää.
Toinen ainakin minusta mielenkiintoinen pohdinnan aihe on se, millä tavalla bändin kotimaa kuuluu sen musiikissa. Pari viikkoa sitten kirjoitin sevillalaisbändi Trianan El patio -levyn pursuavan "vaikeasti selitettävää espanjalaista tunnelmaa", ja epäilin sortuvani määrittelemään "espanjalaiseksi tunnelmaksi" jotakin bändin soundista vain sillä perusteella, että bändi sattuu olemaan espanjalainen.
Sólstafirin kohdalla taas puhutaan hyvin usein sen islantilaisuudesta. Inferno-lehden haastattelussa muistaakseni bändin tuoreimman levyn (Ótta, 2014) tiimoilta joku bändin jäsenestä sanoikin, etteivät he suinkaan asu vuorilla peikkojen keskellä, vaan modernissa länsimaisessa kaupungissa. Samaisen Infernon blogissa lehden päätoimittaja Matti Riekki kirjoitti Svartir sandarista: "Tämän yhtyeen musiikki todella kuulostaa kasvaneen siinä maassa, josta se on revitty irti — seikka jota ei voi nykyilmapiirissä yliarvioida." Marko Säynekoski taas kirjoitti Köld-levystä (2009) Soundissa: "Kun islantilainen ryhtyy tekemään metalliksi luokiteltavaa musiikkia, perinteiselle genreajattelulle saa sanoa hyvästit jo heti kättelyssä. — — Sólstafirin kuumissa lähteissä marinoitunut sekoitus tuikkaa väkevää rikinkatkua nenään ja puhaltaa sinne tänne sinkoilemaan pyrkivät höyrypilvet silmille." Antti Klemi luonnehti Ótta-arviossaan Imperiumi.netissä Sólstafirin musiikkia "tundranhuuruiseksi" ja kuvaili mielestään epätasaisen levyn huippuhetkiä runollisesti: "jäätikköaavikot aukeavat silmien eteen ja purevan koleuden tuntee ytimissään".
Minä en ole pystynyt lukemaan tällaisia kuvailuja samanmielisesti nyökytellen. Jos Trianan kohdalla saattoi sentään vedota ilmiselviin vaikutteisiin espanjalaisesta flamenco-perinteestä, Sólstafirin kohdalla en ainakaan muista nähneeni kenenkään koskaan perustelleen bändin musiikin ilmeisen ilmiselvää ja vahvaa islantilaisuutta muulla kuin soittajien islantilaisuudella ja kenties pienillä Sigur Rós -tuoksahduksilla. Svartir sandarin muistelisin lukeneeni äänitetyn ainakin rumpujen osalta hylätyssä tai vähintäänkin vedestä tyhjennetyssä uima-altaassa, millä sen sijaan on varmasti ollut vaikutusta levyn omaleimaiseen, avaraan ja mielestäni huikean onnistuneeseen äänimaailmaan. En tietenkään sano, etteikö Islannissa eläminen vaikuttaisi lopputulokseen, mutta bändin tullessa eksoottisesta maasta ja etenkin laulaessa äidinkielellään musiikin kuvailu kulkee liian usein käsi kädessä postikorttistereotypioiden kanssa.Svartir sandar
Guðmundur kirjoitti avautumisessaan, ettei pidä itseään kovin kaksisena rumpalina: "I am totally aware of my limitations as a drummer — — I know there is a long line of drummers willing to take my place, probably all of them better than me". Itse taas olen aina pitänyt hänen tyylistään, ja eräs Svartir sandarin ihastuttavimmista piirteistä onkin se, kuinka herkistelyn ja kaiken jatkumon keskivaiheilta löytyvän lisäksi levyllä on myös hyperintensiivisen rumputulen sulostuttamia kliimakseja. Svartir sandaria arvioin aikanaan seuraavasti:
Parhaimmillaan huikean mutta kokonaisuutena epätasaisen Köldin jatkoksi Sólstafir tarjoaa massiivisella tuplalevy Svartir sandarilla rauhallisemman, kokonaisuutena eheämmän ja niin hyvässä kuin huonossakin mielessä tasalaatuisemman kokonaan islanninkielisen jytkyn. Todella ilmavalla ja luonnollisella soundilla siunattu levy pitää alusta loppuun mielenkiinnon yllä, vaikka hienoinen keskinäinen samankaltaisuus ja huippuhetkien vähäisyys levyn kappalemateriaalia vaivaavatkin. Erikoismainnan ansaitsee hengästyttävän upea päätöskappale Djákninn, jolla etenkin isoa roolia Sólstafirin uniikissa soundissa vetävä rumpali Guðmundur Óli Pálmason hakkaa menemään juuri sellaisella intensiteetillä kuin levyn viimeisillä minuuteilla kuuluukin.Óttaa en ole kuunnellut pitkään aikaan, mutta sillä yhtä intensiivistä rumpalointia ei enää kuultu, mikä omalta osaltaan vaikutti levyn vaisuuteen. Näin Pompula aikalaisarviossaan:
Olen lukenut melko hämmästyneenä Óttasta kirjoitettuja mielipiteitä, joissa sen kerrotaan olevan hyvin samankaltainen edeltäjänsä Svartir sandarin kanssa. Soundillisesti kuljetaan toki samoilla onnistuneilla linjoilla, mutta Óttalla Sólstafir on paljon seesteisempi kuin parilla edellisellä täyspitkällään. Pehmeillä kosketinmelodioilla on varsin iso rooli, ja Guðmundur Óli Pálmason rummuttelee taustalla tällä kertaa kovin innottoman oloisesti. Kitaratkin hyökkäävät pääosiin vain harvoin. Sólstafir tuntuu hukanneen suuren osan viehättävästä särmästään. Tyylitajukin tuntuu ajoittain pettävän: esimerkiksi kaunis sävellys Miðaftann kaatuu loppupuolellaan turhan pateettiseksi.
Edeltäjiinsä verrattuna Ótta on kompakti, "vain" 57-minuuttinen paketti. Ajatuksena tiivistäminen kuulostaa oikein hyvältä, ja ensifillikseni levystä olivatkin positiiviset. Lopulta levy osoittautuu kuitenkin pettymykseksi; hieman liian pehmeäksi ja inspiraatioköyhäksi. Huonoa levyä Óttasta ei saa millään, sillä Sólstafir on edelleen taidokas ja omalaatuinen yhtye suht terävällä sävellyskynällä. Ótta luo kauniita äänimaisemia ja toimii kokonaisuutena. Seuraavalla kerralla toivon kuitenkin kuulevani vähemmän kilkuttelua ja vinguttelua sekä enemmän rouheaa kitarointia ja mielipuolista rumpujen hakkaamista.Oli miten oli, Svartir sandaria on kuvailtu alle linkitetyissä Soundin ja Imperiumin arviossa sen verran hyvin omiinkin ajatuksiini sopivilla sanoilla, etten jaksa levyä kovin pitkästi tässä kuvailla. Oleellista on monilta suunnilta ammentava mutta täydellisen omalaatuinen, yksittäisten biisien sijaan levykokonaisuudeksi rakennettu musiikki, jonka kuvailu "genrerajoja pakenevaksi" tuottaisi sen väärän mielikuvan, että bändi kuulostaisi jotenkin tietoisesti tekevän jotakin omituista. Ei kuulosta. Kuten laadukasta taidetta usein, Svartir sandaria tekee mieli luonnehtia täydellisen ylivoimaiseksi — täyttä timanttia se ei toki alusta loppuun ole, mutta silti kaikki ISLANNINKIELISTÄ säätiedotusta myöten tuntuu yksiselitteisesti kuuluvan mukaan Sólstafirin visioon, jota en kuulijana ja musiikinystävänä osaa kuin ihailla. Vaikka Svartir sandar on kokonaisuutena erittäin vaikeasti hahmottuva, viehättää se ensikuuntelusta lähtien.
Ja yksi biisi pitäisi valita? Videobiisi Fjara on tietenkin levyn kappaleista helpoiten avautuva, ja äärimmäisen komea nimikappale olisi myös mainio valinta. Mutta ykkössuosikkini on aina ollut Djákninn, ja kun omatkin sympatiani ovat tätä kirjoittaessani ex-rumpalin puolella, niin sitä suuremmalla syyllä sanon että kuunnelkaa nyt herranjumala etenkin Djákninnin jälkipuolisko oikein ajatuksen kanssa.
Tuplalevyn muita huippuhetkiä
Ljós í stormi
Fjara
Þín orð
Æra
Svartir sandar
Lisää aiheesta
Soundin levyarvio
Imperiumin levyarvio
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti