Viikon biisi 26/2015: Aivovuoto — Jotkut parhaista kavereistani ovat pankkiireita

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Aivovuoto — Jotkut parhaista kavereistani ovat pankkiireita
(ep:ltä Vihaa karkkia, 2013)

Muutaman vuoden olemassaolonsa aikana jo melkoisen runsaasti musiikkia julkaisemaan ehtinyt Aivovuoto on itselleni sikäli ristiriitainen tapaus, että muutamista huippubiiseistä huolimatta levykokonaisuudet ovat olleet erittäin epätasaisia. Niitä täysosumia on tullutkin sitten luukutettua sitäkin enemmän. Eilisen keikan Kuudennella linjalla päättänyt Jotkut parhaista kavereistani ovat pankkiireita on yksi näistä napakympeistä. Livenä Aivovuodon lungi meininki upposi itselleni pari astetta paremmin kuin levyltä, mutta toisaalta parhaat biisit erottuivat massasta ihan yhtä selvästi.

Yli vuoden vinyyli- ja kasettipainoksen jälkeen julkaistun
cd-version kansi.

Jotkut parhaista kavereistani ovat pankkiireita on musiikiltaan kaunis ja surumielinenkin, mutta yhtä aikaa kepeä eikä missään nimessä synkkä. Tällainen leppoisa ja jotenkin valoisa kauneus on jotakin sellaista, jota olen löytänyt musiikin maailmasta harmittavan vähän.

Lyriikoiltaan biisi liikkuu jokseenkin samoissa maisemissa kuin Jodarokin verse viime viikolla esitellyn DJ Polarsoulin Pilvilinna-levyn kappaleessa Ei kompromisseja. Rahan perässä juokseminen, palkkatyön keskeinen asema ihmisten elämissä ja omien intohimojen sysääminen sivurooliin vaikuttavat olevan Jodarokia häiritseviä ja inspiroivia aiheita.

Ei pidä soveltaa, teen mitä pomo komentaa
Virka-aikana ei myötätuntoo muista monetkaa
Ne jätkät plääninsä läpi veti,
enkä olis valmis vaihtaa iha heti
Mistä sen nyt tietää jos sais läksyt tehyks taiottuu,
soisko meikälläki Astonissa AI VO WU

Työaikana tunteet ja ajattelu heitetään nurkkaan — ainut tavoite on toimia osana rahaa tekevää koneistoa. Räppäriksi päätynyt Jodarok on esimerkki toisesta äärilaidasta eikä kadehdi "niitä jätkiä", jotka kävivät koulut menestyksellä ja päätyivät rahakkaille paikoille työelämään. Tekemällä sitä mitä haluaa ei päädy loistoauton omistajaksi: "menin sitte sekottamaan harrastuksen ammattiin / ni kyllähän se tulotaso arvattiin". Aidosta itsensä moittimisesta ei tässä ole kyse, vaan ennemmin "menin sitten" -rakenne on ulkopuolisten kommentointia "typeristä" valinnoista, aivan kuten Ei kompromisseja -biisissäkin ("tuu niiltä laitumilta aitauksiin / ei koko ikää sovi tuhlaa noihin haihatuksiin").

Vihaa karkkia -vinyyli on jo itsessään melko esteettinen.

Kertsi kuuluu seuraavasti:

Ennen ei kiinnostanu, nyt ei kiinnosta yhtää
Ennen ei kiinnostanu, nyt ei kiinnosta yhtää
Ennen ei kiinnostanu, nyt ei kiinnosta yhtää
Nyt ei kiinnosta yhtää
Tee sitä hynää, tee, tee sitä hynää!

Vaikka läksyt tekemällä olisi voinut olla tsäänssit Aston Martiniin, laiska koulunkäynti ei aikuisenakaan Jopoloco-opoa kaduta. Vinkki nuorisolle on, että tehkää sitä haluatte älkääkä sitä mitä "pitää". Junnuna eivät kiinnostaneet läksyt, aikuisena ei kiinnosta rahanteko. Mutta jos tuntuu oikealta ratkaisulta hukata elämä rahan tekemiseen, niin go ahead, omapa on menetyksesi.

Sanoituksessa ei kavereista tai pankkiireista puhuta, joten miten biisin nimi sitten pitäisi tulkita? Pankkiirit lienevät otsikossa edustamassa kaikkein ahneimpia rahantekijöitä, niitä, jotka biisi esittää hyvin negatiivisessa valossa. Kuitenkin jotkut parhaista kavereistakin voivat olla pankkiireita, eli rahakas työ ei vielä tee ihmisestä luotaantyöntävää. Ehkä pankkiiriuskin voi olla jollekulle intohimo ja raha pelkkä sivutuote?

Muita Aivovuodon parhaita

Piilotajunnasta sylkee myrkkyy (ft. Särre & Kosola; Aivovuoto, 2013)
OK (Vihaa karkkia, 2013)
TV (ft. Pietari; Se tuli televisiosta, 2015)
Seinä seinä seinä seinä (ft. Khid; Se tuli televisiosta, 2015)

Viikon biisi 25/2015: DJ Polarsoul — Älä kato kenkiin

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

DJ Polarsoul — Älä kato kenkiin (ft. Pietari, Asa, Eetee, Jussi Kuoma & Lataaja Wormisto)
(albumilta Pilvilinna, 2013)

DJ Polarsoul oli tuottajana Julma-Henrin levyllä Radio Jihad... SRJTNT vol. 2, jonka esittelin tämän sarjan ensimmäisessä osassa viikolla 9. Silti täytyy ottaa Polarsoulin tuotantoa taas käsittelyyn, sillä Pilvilinna on yksi eniten viime vuosina pyörittämistäni levyistä. Se on siis tuottajalevy, jolla sanallisesta annista vastaa yhteensä 26 räppäriä — jos Raappanankin voi laskea räppäriksi. Lopputulos on paitsi musiikillisesti, myös lyriikoiden puolesta yhtenäinen paketti. Monipuolisuus ei lipsahda sekavuudeksi, vaan punainen lanka pysyy koko ajan käsissä.

Kantavana teemana on optimistinen asenne elämään, positiiviset näkökulmat asiaan jos toiseenkin. Oivasti asian tiivistää jo otsikollaan Aztran fiittaama avausbiisi Älä hautaa aarretta multaan — älä heitä elämää hukkaan. Biisin viimeiset lainit kuuluvat:

Se on lempeet
se on julmaa
se on arkee
se on juhlaa
se on kallist, niinku kultaa
älä hautaa aarretta multaan

Elämä on paljon muutakin kuin juhlaa, mutta julmine piirteineenkin arvokasta kuin kulta.

Kakkosraita Ei kompromisseja, jolle on tehty hieno videokin, puolestaan kehottaa seuraamaan omia unelmia ja välttelemään keskinkertaisuutta. Jodarok sanailee:

Realiteetit hajottaa haaveet
pelot kumoaa periaatteet
— —
Tuu niiltä laitumilta aitauksiin
ei koko ikää sovi tuhlaa noihin haihatuksiin

Kaiken maailman opot ja kenties vanhemmat ja "viisaammat" neuvovat kulkemaan ennalta määrättyjä polkuja aitauksiin, kohti turvattua elämää. Opoksi heittäytyvä Jodarok kuitenkin "suosittaa luovia luovimaan, skeemailee, juonimaan", olemaan pelkäämättä ja uskomaan itseensä. Paperi T:n versessä mieltäni lämmittää erityisesti shakkiaiheinen riimi, vaikka 1. c4:n leimaaminen "häviäjän shakiksi" hieman arveluttaakin. Asa tiivistää biisin päätteeksi:

Minkä ikin koet tärkeeks, tee sen eteen töitä
niin jää sisällesi tyyni ja määrätietonen olo

En aio käydä läpi levyn jokaista biisiä, mutta jatketaan vielä hetki tällä linjalla. Kolmosbiisissä Tuhat jääpiikkii Tommishock palaa avausraidan ajatuksiin, mutta sanoittaa pimeää puolta vielä tummemmin. Tässä Tommishockin säkeistön ydinsisältöä:

Tänne jään silti vaik helpompaa ois
hakee helpotusta ladatuista haulikoist
— —
muutos lähtee sisältä, teen tilastani paremman
vihollinen ei oo saudi, se on kaikki mistä nautit,
irrota sun taudit
ja pallo pyörii siinä vauhis et Linkolanki ajatus alkaa olla kaunis
täällä hyvä kärsii sukupuutosta
pelkää itseään eniten jos pelkää muutosta
— —
en uskonut ikinä
kaiken hyvän takaa löytyki minä

Maailma on paha paikka ja menossa karmeaan suuntaan, mutta omista ongelmistaan voi silti päästää irti. Se on — yllättäen — vain itsestä kiinni, kuten viimeiset rivit alleviivaavat; oman onnen tiellä eivät ole saudit tai ketkään muutkaan. Helpompaa olisi ladata haulikko ja haudata aarre multaan, mutta sitä ei Pilvilinnalla pidetä hyvänä ratkaisuna.

"Muutos lähtee sisältä" — siinäpä jälleen hyvin koko levyä kuvaava lausahdus. Nelosbiisi Läpsäsen sisäistä ämmääni kertookin asennemuutoksesta paria edellistä kappaletta kepeämmin. Voitonlaulussa Julma-Henrin säkeistö kertoo äärimmäisen raskaasta lapsuudesta ("neljävuotiaasta halunnu olla hullu / ku mutsi meni hullujenhuoneelle eikä takas tullu"), joka on kuitenkin onnistuttu unohtamaan, ja biisissä toivotaan, että "kasvakoon lapsemme ehjis perheissä". Vaikka erilaiset vakavatkin aiheet ovat rap-lyriikassa yleisiä, niin ydinperheonnen nimiin vannotaan melko harvoin.

Älä kato kenkiin on kehotus nostaa katse kengistä kanssaihmisen silmiin ja käyttäytyä hyvin. Jälleen esitetään kerrassaan kristillistä esimerkkiä: "kohtelen muita niin ku haluan mua kohdeltavan". Vanhempia kunnioitetaan ja puhetta riittää muistakin kuin itsestä. Todellinen hyvän mielen biisi tarjoaa Polarsoulille tuttuun tapaan tarttuvaa melodisuutta ja lennokkaasti iloittelevan loppuosan. Sanoitus pureutuu mielestäni tärkeään asiaan: niinkin yksinkertainen juttu kuin kohtelias käytös tuntuu hyvin monelle olevan ylivoimaisen vaikeaa. En ole kuunnellut Haloo Helsingin Kiitos ei ole kirosana -levyä, mutta yhden haastattelun ja levyn nimen perusteella siinä liikutaan melko samantyyppisissä ajatuksissa.

Mortteli ja Paha on sanoa ovat niin ikään huikeita fiilistelyjä. Levyn kenties synkin raita Liian nopeasti sen sijaan tuskailee elämän kulkevan ohi, noh, liian nopeasti. Pysyäkseen kelkassa ihmisten on ruoskittava itseään päivät ja yöt, eikä sekään meinaa riittää; yhden säkeistön puhuja on kuin riskirajoilla kaahaava, herkästi hajoava "romuralliauto", toisessa taas "hurrikaanin silmäs etin poispääsyy / mut yhtä todnäk helvettiki vois jäätyy". Laiskureita ei tässä maailmassa hyväksytä: "Luoja säästä mut hitauden häpeält / kannustuksen sanat jotka sivaltaa ku pilkka". Muuten levyllä toitotetaan, että kaikki on itsestä kiinni, mutta Liian nopeasti kysyy: "mitä jos ei asenne vaan rakenne ratkasee?" Ihmisten voimakas tarve nostalgialle selittyy sillä, että nostalgia tuo hetken hurman, muiston jostain paremmasta. Nykyisyydessä tai tulevaisuudessa ei ole mitään, mihin uskoa: "aatteiden sijaan ollaan muovisen perään / aika harva täällä meistä uskoo huomiseen enää". Taivas päättää levyn räppäreiden pohdinnoilla omasta taivaastaan ehkä hitusen kepeämmin kuin tuosta parin sanan kuvauksesta voisi päätellä.

Musiikiltaan voisin kuvailla levyä monillakin positiivisesti latautuneilla adjektiiveilla, mutta jätetään se lista nyt väliin, sillä biisin tai pari kuuntelemalla jokainen kuulee ne adjektiivit itse. Tuomas Tiainen kuvaili Desibeli.netin arvostelussa osuvasti: "DJ Polarsoul osaa naittaa kirkasta ja häpeilemättömän isoa klubisoundia meikäläiseen slaavikaihoon."

Jatkoa Pilvilinnalle on ilmeisesti tulossa jokseenkin pian, sillä tuoreessa fb-päivityksessään Polarsoul ilmoittaa, että tulevaa levyä varten on jo parikymmentä verseä purkissa. Odotan innolla.

Levyn muita huippuhetkiä

Älä hautaa aarretta multaan (ft. Aztra)
Ei kompromisseja (ft. Asa, Jodarok & Paperi T)
Läpsäsen sisäistä ämmääni (ft. Lempi-Joe, Tykopaatti & Laineen Kasperi)
Mortteli (ft. Are, Stepa & Erä-Koira)
Paha on sanoa (ft. Raappana)
Liian nopeasti (ft. Haamu, Pyhimys & Shaka)

Lisää aiheesta

Desibeli.netin arvostelu
Redrum-187:n arvostelu

Viikon biisi 24/2015: Ville Leinonen — Lumiaurojen laulu

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Ville Leinonen — Lumiaurojen laulu
(albumilta Suudelmitar, 2004)

Tänä päivänä Suomen kansa riemuitsee Mixu Paatelaisen potkuista. Tuttu kutina vatsanpohjaan on palannut. Pakahduttava onni on taas tavoitettavissa. Siksi unohdamme hetkeksi helteet, matkaamme unien maailmaan ja palautamme mieleemme auringossa hohkaavan helmikuun hangen.

Ville Leinosesta ei tullut sitä iskelmäprinssiä, jota hänestä vuosituhannenvaihteen ja Tähtitytön jälkeen odotettiin. Näin miehen livenä viime kesänä, ja yhden miehen keikan intensiivinen huutaminen ja kitaran hakkaaminen olivat hyvin kaukana sovinnaisesta iskelmäkulttuurista, jossa jo häiden perumisesta laulaminen herättää kuulijakunnassa paheksuntaa. Tämä video Leinosesta soittamassa Suudelmittaren simppelinä sovituksena vain kitara tukenaan antaa osviittaa siitä, millaisen intensiteetin mies saa elävänä luotua.

Suudelmitar eli balladeja metsäpoluilta ja merten rannoilta

Myöhemmin Leinonen on käsittääkseni tehnyt jos jonkinlaista vaikeasti omaksuttavaa musiikkia, mutta Suudelmitar ei ole musiikillisesti kovin haastava levy. Levyn musiikillista sisältöä on kuvattu varsin asiantuntevasti tai ainakin asiantuntevan oloisesti alle linkitetyissä Soundin ja Desibelin arvosteluissa, joten enpä nyt lähde sitä kekoa sörkkimään. (Molemmat arvostelijat antoivat levylle täydet viisi tähteä.) Sanon sen sijaan, että yleensä simppeli mies (tai nainen) ja kitara -meininki ei itselleni uppoa, mutta Leinonen sävyttää etenkin levyn alkupuolella kappaleita niin mainiosti erilaisilla huiluilla ja torvisoittimilla, että tuloksena on mielenkiintoisia ja usein eksoottisiakin äänimaailmoja. Levyn loppupuolta hieman vaivaa liika luottaminen vain lauluun ja akustiseen kitaraan; kaikki kappaleet ovat sinänsä vetäviä, mutta muistuttavat hieman liikaa toisiaan eivätkä onnistu luomaan alkupuolen biisien tavoin uniikkeja tunnelmia. Loppua kohti tunnelma käy myös kepeämmiksi — levyn avaavan nimikappaleen jälkeen kuultavat Taiwanin kuut, Dans ma cabane ja Hiljaa ui Malawée ovat paitsi eksoottisia, myös aika tummia. Joka tapauksessa levyn avausviisikko, jonka täydentää juuri levyn suunnan kevyemmäksi kääntävä Lumiaurojen laulu, on täyttä kultaa.

Suudelmitar eli balladeja metsäpoluilta ja merten rannoilta kiteyttää alaotsikollaan melko hyvin levyn sanoitusten hyperromanttisen ja omalaatuisesti lyyrisillä luontometaforilla leikkivän maailman. Muutamat säkeet voisivat olla kotoisin Anssi Kelan levyiltä, mutta kokonaisuudessaan sanoitukset ovat lopulta erittäin kaukana tyypillisestä realistisesta suomirockista, jossa keitetään kahvia, kävellään sateessa ja kaivataan. Valitettavasti tarkempaan lyriikka-analyysiin eivät nyt riitä rahkeet eikä aika. Heitän kuitenkin kehiin muutaman kuvaavan lainauksen.

Wien
satoi rakeita
Schönbrunnin puistossa
kun metsäpolkua lapaset taskuissa
me kahden tanssittiin
lumottuun kahvilaan
(Wien)

Aamuun laskeutuu untemme laiva
Aurinko saa vuoteeseen kurkistaa
Luo huoneen tän tulvilleen
kultaa kimaltavaa
Pakkasta ulkona
(Lumiaurojen laulu)

Muistanette Leevi and the Leavingsin kappaleen Elämä ikkunan takana, jossa lapsipuhuja unelmoi: "jos voisin peiton alle jäädä nukkumaan / en haluaisi mennä mihinkään". Uskoisin noiden säkeiden tavoittavan jotakin peri-inhimillistä, sen tunteen, kun pitää nousta sängystä vaikka ei haluaisi. Lumiaurojen laulu on levyn helpoiten aukeavia tekstejä: se kertoo onnesta, kun sinne sänkyyn saa jäädä köllöttelemään, aurinko paistaa kuulaassa talvipäivässä ikkunasta sisään kultaisena kimalteena ja ulkoa kantautuu lumiaurojen rauhoittava kolina. Jos eläytyminen ei nyt onnistu, niin puolen vuoden päästä uutta yritystä. Tämä biisi olisi kuulunut sille Onnen laulut -kokoelmalle.

Levyn muita huippuhetkiä

Suudelmitar
Taiwanin kuut
Dans ma cabane
Hiljaa ui Malawée
Luunvalkoiset purjeet

Lisää aiheesta

Soundin arvostelu
Desibeli.netin arvostelu

Viikon biisi 23/2015: Sólstafir — Djákninn

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Sólstafir — Djákninn
(albumilta Svartir sandar, 2011)

Onko musiikin kuuntelijalle mitään merkitystä sillä, minkälaisia ihmisiä hänen kuuntelemansa muusikot ovat? Tätä kysymystä olen jälleen mietiskellyt, kun Sólstafirin tammikuussa entiseksi muuttuneen rumpali Guðmundur Óli Pálmasonin lausunto aloitti julkisen loanheittosodan Guðmundurin ja muun bändin välillä. Basisti Svavar Austmann ja uusi sessiorumpali Karl Petur Smith vetivät kisassa sellaiset pohjat, ettei ole vaikeaa veikata, kumman osapuolen joukkoihin valtaosa faneista on ilmoittautunut. Ei tästä myrskystä nyt kuitenkaan sen enempää.

Toinen ainakin minusta mielenkiintoinen pohdinnan aihe on se, millä tavalla bändin kotimaa kuuluu sen musiikissa. Pari viikkoa sitten kirjoitin sevillalaisbändi Trianan El patio -levyn pursuavan "vaikeasti selitettävää espanjalaista tunnelmaa", ja epäilin sortuvani määrittelemään "espanjalaiseksi tunnelmaksi" jotakin bändin soundista vain sillä perusteella, että bändi sattuu olemaan espanjalainen.

Sólstafirin kohdalla taas puhutaan hyvin usein sen islantilaisuudesta. Inferno-lehden haastattelussa muistaakseni bändin tuoreimman levyn (Ótta, 2014) tiimoilta joku bändin jäsenestä sanoikin, etteivät he suinkaan asu vuorilla peikkojen keskellä, vaan modernissa länsimaisessa kaupungissa. Samaisen Infernon blogissa lehden päätoimittaja Matti Riekki kirjoitti Svartir sandarista: "Tämän yhtyeen musiikki todella kuulostaa kasvaneen siinä maassa, josta se on revitty irti — seikka jota ei voi nykyilmapiirissä yliarvioida." Marko Säynekoski taas kirjoitti Köld-levystä (2009) Soundissa: "Kun islantilainen ryhtyy tekemään metalliksi luokiteltavaa musiikkia, perinteiselle genreajattelulle saa sanoa hyvästit jo heti kättelyssä. — — Sólstafirin kuumissa lähteissä marinoitunut sekoitus tuikkaa väkevää rikinkatkua nenään ja puhaltaa sinne tänne sinkoilemaan pyrkivät höyrypilvet silmille." Antti Klemi luonnehti Ótta-arviossaan Imperiumi.netissä Sólstafirin musiikkia "tundranhuuruiseksi" ja kuvaili mielestään epätasaisen levyn huippuhetkiä runollisesti: "jäätikköaavikot aukeavat silmien eteen ja purevan koleuden tuntee ytimissään".

Minä en ole pystynyt lukemaan tällaisia kuvailuja samanmielisesti nyökytellen. Jos Trianan kohdalla saattoi sentään vedota ilmiselviin vaikutteisiin espanjalaisesta flamenco-perinteestä, Sólstafirin kohdalla en ainakaan muista nähneeni kenenkään koskaan perustelleen bändin musiikin ilmeisen ilmiselvää ja vahvaa islantilaisuutta muulla kuin soittajien islantilaisuudella ja kenties pienillä Sigur Rós -tuoksahduksilla. Svartir sandarin muistelisin lukeneeni äänitetyn ainakin rumpujen osalta hylätyssä tai vähintäänkin vedestä tyhjennetyssä uima-altaassa, millä sen sijaan on varmasti ollut vaikutusta levyn omaleimaiseen, avaraan ja mielestäni huikean onnistuneeseen äänimaailmaan. En tietenkään sano, etteikö Islannissa eläminen vaikuttaisi lopputulokseen, mutta bändin tullessa eksoottisesta maasta ja etenkin laulaessa äidinkielellään musiikin kuvailu kulkee liian usein käsi kädessä postikorttistereotypioiden kanssa.

Svartir sandar

Guðmundur kirjoitti avautumisessaan, ettei pidä itseään kovin kaksisena rumpalina: "I am totally aware of my limitations as a drummer — — I know there is a long line of drummers willing to take my place, probably all of them better than me". Itse taas olen aina pitänyt hänen tyylistään, ja eräs Svartir sandarin ihastuttavimmista piirteistä onkin se, kuinka herkistelyn ja kaiken jatkumon keskivaiheilta löytyvän lisäksi levyllä on myös hyperintensiivisen rumputulen sulostuttamia kliimakseja. Svartir sandaria arvioin aikanaan seuraavasti:

Parhaimmillaan huikean mutta kokonaisuutena epätasaisen Köldin jatkoksi Sólstafir tarjoaa massiivisella tuplalevy Svartir sandarilla rauhallisemman, kokonaisuutena eheämmän ja niin hyvässä kuin huonossakin mielessä tasalaatuisemman kokonaan islanninkielisen jytkyn. Todella ilmavalla ja luonnollisella soundilla siunattu levy pitää alusta loppuun mielenkiinnon yllä, vaikka hienoinen keskinäinen samankaltaisuus ja huippuhetkien vähäisyys levyn kappalemateriaalia vaivaavatkin. Erikoismainnan ansaitsee hengästyttävän upea päätöskappale Djákninn, jolla etenkin isoa roolia Sólstafirin uniikissa soundissa vetävä rumpali Guðmundur Óli Pálmason hakkaa menemään juuri sellaisella intensiteetillä kuin levyn viimeisillä minuuteilla kuuluukin.

Óttaa en ole kuunnellut pitkään aikaan, mutta sillä yhtä intensiivistä rumpalointia ei enää kuultu, mikä omalta osaltaan vaikutti levyn vaisuuteen. Näin Pompula aikalaisarviossaan:

Olen lukenut melko hämmästyneenä Óttasta kirjoitettuja mielipiteitä, joissa sen kerrotaan olevan hyvin samankaltainen edeltäjänsä Svartir sandarin kanssa. Soundillisesti kuljetaan toki samoilla onnistuneilla linjoilla, mutta Óttalla Sólstafir on paljon seesteisempi kuin parilla edellisellä täyspitkällään. Pehmeillä kosketinmelodioilla on varsin iso rooli, ja Guðmundur Óli Pálmason rummuttelee taustalla tällä kertaa kovin innottoman oloisesti. Kitaratkin hyökkäävät pääosiin vain harvoin. Sólstafir tuntuu hukanneen suuren osan viehättävästä särmästään. Tyylitajukin tuntuu ajoittain pettävän: esimerkiksi kaunis sävellys Miðaftann kaatuu loppupuolellaan turhan pateettiseksi.

Edeltäjiinsä verrattuna Ótta on kompakti, "vain" 57-minuuttinen paketti. Ajatuksena tiivistäminen kuulostaa oikein hyvältä, ja ensifillikseni levystä olivatkin positiiviset. Lopulta levy osoittautuu kuitenkin pettymykseksi; hieman liian pehmeäksi ja inspiraatioköyhäksi. Huonoa levyä Óttasta ei saa millään, sillä Sólstafir on edelleen taidokas ja omalaatuinen yhtye suht terävällä sävellyskynällä. Ótta luo kauniita äänimaisemia ja toimii kokonaisuutena. Seuraavalla kerralla toivon kuitenkin kuulevani vähemmän kilkuttelua ja vinguttelua sekä enemmän rouheaa kitarointia ja mielipuolista rumpujen hakkaamista.

Oli miten oli, Svartir sandaria on kuvailtu alle linkitetyissä Soundin ja Imperiumin arviossa sen verran hyvin omiinkin ajatuksiini sopivilla sanoilla, etten jaksa levyä kovin pitkästi tässä kuvailla. Oleellista on monilta suunnilta ammentava mutta täydellisen omalaatuinen, yksittäisten biisien sijaan levykokonaisuudeksi rakennettu musiikki, jonka kuvailu "genrerajoja pakenevaksi" tuottaisi sen väärän mielikuvan, että bändi kuulostaisi jotenkin tietoisesti tekevän jotakin omituista. Ei kuulosta. Kuten laadukasta taidetta usein, Svartir sandaria tekee mieli luonnehtia täydellisen ylivoimaiseksi — täyttä timanttia se ei toki alusta loppuun ole, mutta silti kaikki ISLANNINKIELISTÄ säätiedotusta myöten tuntuu yksiselitteisesti kuuluvan mukaan Sólstafirin visioon, jota en kuulijana ja musiikinystävänä osaa kuin ihailla. Vaikka Svartir sandar on kokonaisuutena erittäin vaikeasti hahmottuva, viehättää se ensikuuntelusta lähtien.

Ja yksi biisi pitäisi valita? Videobiisi Fjara on tietenkin levyn kappaleista helpoiten avautuva, ja äärimmäisen komea nimikappale olisi myös mainio valinta. Mutta ykkössuosikkini on aina ollut Djákninn, ja kun omatkin sympatiani ovat tätä kirjoittaessani ex-rumpalin puolella, niin sitä suuremmalla syyllä sanon että kuunnelkaa nyt herranjumala etenkin Djákninnin jälkipuolisko oikein ajatuksen kanssa.

Tuplalevyn muita huippuhetkiä

Ljós í stormi
Fjara
Þín orð
Æra
Svartir sandar

Lisää aiheesta

Soundin levyarvio
Imperiumin levyarvio