Makujen maailma: Kööpenhamina

Makujen maailma -sarjassa blogimme matkailee ympäri maailmaa ja tutustuu paikallisiin makuelämyksiin.

Färsaarilta palatessa oli sopivasti suht kokonainen päivä viettää aikaa Kööpenhaminassa. Se oli paluu periferiasta ihmisten pariin, täysin toinen maailma. Ja ihan hieno kaupunki. Isoja ja komeita taloja. Vettä ja veneitä, joille myytiin kalliita turistikierroksia. Mäkkäreitä (Färsaarilla ei muuten ollut kuin yksi Burger King), joissa oli arkisena keskipäivänäkin törkeä ryysis ja älyttömän pitkät odotteluajat. Kun oli vasta käynyt Färsaarten kaltaisessa paratiisissa, oli vähän vaikeaa innostua Kööpenhaminasta. Onhan näitä suurkaupunkeja nyt maailma täynnä.

Kun tullaan takaisin, on rahaa meilläkin!

Kööpenhaminassa kävimme syömässä hampurilaiset ravintolassa, jonka nimestä ei ole mitään muistikuvia. Mainostivat sen ulkopuolella halpaa burgeria, taisi olla euroissa jossain kahdeksan tienoilla. Tilatessa tarjoilija sitten kyseli että tuleeko juustoa ja pekonia, toki, ja samalla tuli hintaa, etenkin kun vesikin maistui eikä ollut suinkaan ilmaista (kuvassa juoma ei tosin näytä vedeltä, mikä viittaisi siihen, että itse asiassa juuri minä en syönyt kuvan burgeria). Lopullinen hinta oli jossain sadan kruunun eli 12-13 euron tienoilla.

Burgeri oli ihan laadukas. Hyvin paistettu pihvi. Tarjoilija oli todella lipevä veikkonen, joka aluksi vaikutti oikein ihastuttavalta asiakaspalvelun ammattilaiselta. Karu totuus kävi kuitenkin ilmi, kun lisää asiakkaita ilmestyi tilailemaan ruokiaan ja jokainen seurue sai ruokien ilmestyessä pöytään kuulla samat limaiset "oh I'm so jealous right now" -läpät.

Kööpenhamina, sinä, minä, kola ja burgeri.

Tarjoilijat olivat osuvia symboleita Färsaarten ja Kööpenhaminan eroista. Färsaarilla asiakaspalvelusta vastasi paikallisia ihmisiä, jotka käyttäytyivät kuin ihminen ihmiselle, ystävällisesti ja luonnollisesti. Jopa vain ilmaista vesilasia pyytävää asiakasta palveltiin mainiosti. Kööpenhaminan keskustan ravintolassa taas on varaa valita hommaan todellinen ammattilainen, jonka jokainen liike on kuin katsoisi elokuvaa. Kööpenhaminassa ei asioida ihmisten vaan näyttelijöiden kanssa.

Makujen maailma: Färsaaret

Makujen maailma -sarjassa blogimme matkailee ympäri maailmaa ja tutustuu paikallisiin makuelämyksiin. Tällä kertaa blogi rantautuu Färsaarille. Koska kohde on pelaaja- ja katsojamäärissä mitaten maailman jalkapallohulluin paikka, pureudumme tällä kertaa ruoan lisäksi myös paikalliseen jalkapallokulttuuriin

Ruokakulttuuria

Atlantic Airwaysin koristeellinen ateria.

Jo lentokoneessa olo on onnellinen. Ainoan saarille lentävän lentoyhtiön, pikkuruisen Atlantic Airwaysin lennolla ruokaa, kahvia ja muita juomia kannetaan eteen jatkuvalla syötöllä. Olutta ja teräviä saa kiskoa ilman lisämaksuja. Itse lento ei tietenkään ollut halvimmasta päästä jos nyt ei ryöstökään. Ateria on lentokoneruoaksi täyttä timanttia.

Färsaarten tervetulotoivotus oli odotusten ja toiveiden
mukainen: tihkua ja sumua.

Kohteessa odottaa totta kai sumua ja sadetta. Lentokenttä on pieni, mutta tärkeimmät löytyvät: auto ja olutta. Matka jatkuu pääkaupunki Tórshavniin, jossa ruokapaikaksi valikoituu italialaistyylinen Marco Polo. Muita asiakkaita ei juuri näy. Ruoka on kallista, pasta-annokseni maksaa viitisentoista euroa. Tarjoilija on nuori ja hieman amatöörimäisen oloinen, mutta ystävällinen tyttönen. Ruoka ei valitettavasti ole erityisen maukasta, vaan ateria jää hinta-laatu-suhteeltaan reissun heikoimmaksi. Emme suosittele Marco Poloa Färsaarten-kävijöille.

Marco Polon pasta-ateria, jotain lihaa siinä oli ja leipä
ja vissiin kanelia reunoilla.

Hienoin paikka Färsaarilla on kylä nimeltä Gjógv. Asukkaita siellä on ilmeisesti noin 50, vaikka missään ei paikallisen oloista porukkaa näkynytkään. Olivat ehkä töissä. Gjógvin asukkaat elävät kuitenkin pitkään, hienon vuonna 1929 valmistuneen kirkon hautausmaalta ei alle 80-vuotiaina kuolleita löytynyt.

Ruokaa Gjógvissa tarjoaa matkaajille majatalo, jossa ruoka on vielä kalliimpaa kuin Marco Polossa. Lounastarjotin on kuitenkin paljon täyttävämpi ja maukkaampi kuin ulkonäön perusteella voisi kuvitella, joten en valita. Gjógvin kaltaisessa paikassa eurot eivät kiinnosta köyhääkään. Ehkä voi silti mainita, että matkatoverini nauttima 18 euron avokadokeitto oli hinnaltaan kohtalaisen suolainen.

Yllä kuvia Gjógvista, alimmassa etualalla mathus. Alla ruokatuvan lounaslautanen.

Tórshavnissa vakiopaikoiksi muodostuivat suomifaneille alennuksia tarjonnut irkkubaari sekä rannan mättökiska Pizza King. Irkkubaarissa tuli syötyä matkan paras ateria, kalafileet ranskisten ja soossien kera. Kuvan ottamisen jälkeen lisäämäni ketsuppi ja mustapippuri kruunasivat kokonaisuuden. Suosittelen. Alakerrassa toimi Tórshavnin yöelämän kuningas, karaokebaari Glitnir, jossa

Suomituristeille olut kuului viikonlopun ajan ruoan hintaan.
Näkyyhän kello?

nuorempi väki vietti aikaansa vanhusten juodessa olutta kerrosta ylempänä. Palvelu tapahtui molemmissa färsaarelaiseen tapaan aina hymyn kera. Pizza Kingiä puolestaan veti alkujaan Egyptistä kotoisin ollut, sitten pitkään Espoossa asunut ja nyt Färsaarille muuttanut tyyppi libanonilaisen avustajansa kanssa

Kilpailijoita ei Pizza Kingillä ollut, joten yöruoat haettiin sieltä. Rullakebab ei aivan täyttänyt odotuksia, ja muutenkin paikan kebab-tarjonta jätti kuulemieni arvioiden mukaan toivomisen varaa, mutta pizzapuolella jälki oli vakuuttavampaa. Paikallista erikoisuutta pyytäessäni tiskin takaa ehdotettiin kebabpizzaa. Valinta olikin erinomainen. Aivan sekunnissa ruoka ei ollut valmista, kun "Kunkussa" parveili suomalaisinvaasion lisäksi paikallisia ja islantilaisia, mutta odottelu sujui mukavasti interkulttuurisen vuorovaikutuksen merkeissä. Henkilökuntakin oli erinomaisen mukavaa ja puhui siis odotuksia huomattavasti paremmin suomea. Pizza Kingiin kannattaa kiiruhtaa ennen hintojen nousua vuorokauden vaihtuessa.

You make heaven a place on earth.

Färsaarelaisesta jalkapallosta

Färsaaret on jalkapalloyhteiskunta. Saarten noin 50 000 asukkaasta kymmenisen prosenttia on rekisteröityneitä jalkapalloilijoita – ja saman verran ihmisiä käy jalkapallo-otteluissa säännöllisesti, mikä on ylivoimaisesti suurin prosenttilukema koko Euroopassa ja todennäköisesti myös koko maailmassa. Jalkapallon iso rooli färsaarelaisessa elämänmenossa tulee näkyviin, kun kiertää katselemassa saarten kyliä ja "kaupunkeja". Jokaisessa vähänkin isommassa kylässä on oma idyllinen jalkapallostadioninsa, alustana tekonurmi ja lähellä kenttää katsomot. Yleisurheilijoille ei ole ratoja ilmeisesti muualla kuin Toftirissa, eikä sen pahemmin hiekkakenttiä kuin luonnonnurmiakaan tule vastaan. Tórshavnia lukuun ottamatta jokaisella paikkakunnalla on käytössä vain yksi kenttä, joka sitten vaikuttaa itse näkemäni perusteella olevan varsin kovassa käytössä. Tekonurmet eivät siis liene suosiossa vain ilmaston, vaan myös käyttöasteiden vuoksi. On sinänsä hienoa, että kun saarten parhaat pelaajat ovat kohdanneet edellisiltana karsintaottelussa suuren Suomen, voi seuraavana päivänä kuka tahansa kävellä samalle kentälle palloa potkimaan. Junioreiden siteeseen seuransa edustusjoukkueeseen voisi kuvitella vaikuttavan, että he harjoittelevat ja pelaavat samalla kentällä edustuksen kanssa. Esimerkiksi noin 4 500 asukkaan Klaksvíkissa paikallisen seuran KÍ:n kirjaimet näkyvät stadionin katsomosta kauas, kenttä on melko täynnä pelaajia, ja kaudella 2013 edustuksen otteluita oli seuraamassa keskimäärin 700 silmäparia. Paikallisen Intersportin mallinukkea ei ole puettu Barcelonan, vaan KÍ:n peliasuun.

Oma kotikaupunkini Espoo on tässä asiassa melkeinpä vastakohta Klaksvíkille. Noin 260 000 asukkaan kaupungin – sikäli kun Espoota nyt voi kaupungiksi kutsua – ykkösseura Hongan peleissä kävi kaudella 2014 väkeä ehkä jopa vähemmän kuin KÍ:n otteluissa, vaikka tarkkoja lukuja ei tiedossa olekaan. Klaksvík on kaikkien muiden Färsaarten taajamien tapaan pinta-alaltaan hyvin pieni: rantatörmät nousevat jyrkästi; maa ei sovi viljelykseen vaan pääelinkeino on perinteisesti ollut kalastus, joten asutus on keskittynyt saarten harvoille Atlantin tuulilta suojaisille lahdille. KÍ taas on perinteinen, jo 110-vuotias seura, ja jalkapallo saarten ylivoimainen ykköslaji. Jonkin verran suosiota on myös sisäpalloilulajeilla, etupäässä käsipallolla.

Sarpugerði-stadion Norðragøtassa. Täällä Víkingur
pelaa kotiottelunsa.

Tórshavnin (jonka nimi tarkoittaa Tor-jumalan satamaa) keskustassa kenttiä on kolme. Kansallisstadion Tórsvøllurin vieressä on Gundadalur, jota ympäröi kolme katsomoa: toisella puolella pitkä neutraalien katsomo, toisella puolella punamusta HB:n ja mustavalkoinen B36:n katsomo. Gundadalur-stadionin vieressä on vain pikkuruisella penkkikatsomolla varustettu harjoituskenttä. Färsaarten ja Suomen välistä EM-karsintaottelua edeltävänä päivänä tuolla kentällä pelattiin B36:n kolmosjoukkueen ja saariryhmän eteläisimmän saaren nimeä kantavan FC Suðuroyn kakkosjoukkueen välinen kolmanneksi korkeimman (ja samalla toiseksi alimman) sarjatason kamppailu. Ottelua on seuraamassa parisenkymmentä katsojaa, mukaan lukien joitakin suomalaisia ja yhden miehen rumpu- ja kannatusryhmä, jonka ainut jäsen vaihtelee välillä paikkaa vihaisesti itsekseen muristen.

Vieressäni ottelua seuraa tällä hetkellä FC Suðuroyn ykkösdivarissa pelaavaa edustusta sekä Färsaarten naisten A-maajoukkuetta valmentava Jón Pauli Olsen. Peribrittiläisen näköinen mies kertoo, että kotijoukkue ei ole oikeastaan mikään kolmosjoukkue, vaan suljettu, entisistä maajoukkuepelaajista ja muista jäähdyttelijöistä koottu porukka. Silmääni erottuu numerolla 8 pelaava vastikään 43 vuotta täyttänyt toppari Jens Kristian Hansen. Zidanemaisella tukkalaitteellaan mies dominoi ilmataisteluja suvereenisti ja avaa peliä ihailtavalla maltilla ja tarkkuudella. Olsen kertoo Hansenin onnistuneen maalinteossa aikanaan jopa Espanjaa vastaan. Kuriositeettina mainittakoon, että kyseinen karsintaottelu pelattiin Gijónin El Molinónilla lokakuussa 1997, ja se on maaliskuun 2013 Espanja–Suomen ohella ainut kerta, kun Espanja on pelannut karsintaottelun kyseisellä stadionilla. Miesten maajoukkue kehittää Olsenin mielestä tällä hetkellä pelitapaansa hyökkäävämmäksi pelkän peruuttelun sijaan, ja tulosten aika on myöhemmin. (Ei itse asiassa niin paljoa myöhemmin, sillä vielä samana syksynä Färsaaret otti jalkapallohistoriansa hienoimman voiton kaatamalla Kreikan vieraissa.) Päävalmentaja Lars Olsen onkin valinnut joukkueeseen ison joukon pelaajia, jotka voisivat ikänsä puolesta pelata vielä U21-maajoukkueessa.

Suurin piirtein Suomen vitosdivaria tasoltaan vastaava ottelu päättyy isäntien 8–0-voittoon, ja vierailijoiden asema sarjan tyvessä käy yhä tukalammaksi. Putoaminen neljännelle, kaikista alimmalle sarjaportaalle näyttää jo todennäköiseltä. Ykkösjoukkue sen sijaan pelaa jopa noususta pääsarjaan, vaikka joukkueella on Jón Pauli Olsenin mukaan riveissään suuri määrä alaikäisiä pelaajia. Monen tie vie pois kotisaarelta jo nuorella iällä koulutuksen perässä. Menestystäkin Suðuroylla on päästy maistamaan, sillä FC:n edeltäjä VB Vágur voitti jopa Färsaarten mestaruuden vuonna 2000. Olsen viittasi ilmeisesti tuon kauden päätösotteluun kertoillessaan, kuinka Gundadalurin oli täyttänyt monituhatpäinen ihmismassa mestaruustaistelun ratkaisua seuraamaan.

Vaikka etäisyydet ovat Färsaarilla lyhyitä, voi reissaaminen olla haastavaa: lauttamatka Suðuroylta

Kuuma kahvi maistui tuulisella lautalla.

Tórshavniin kestää melko tarkkaan kaksi tuntia, eikä lautta kulje päivässä kuin kaksi kertaa yhteen suuntaan. Lautalla tunnelma oli uskomattoman upea, unenomainen; tuskin kukaan aukaisi suutaan, ihmiset hengailivat omissa oloissaan tablettihorroksessa elämän ja kuoleman rajamailla. Erinomainen kupillinen lattea irtosi lautan kahvilasta 10 Tanskan kruunun eli reilun euron hintaan, mikä färsaarelaisella mittapuulla oli huippuhalpa hinta.

Matkaa teki myös pari Sea Shepherdiä, färsaarelaisten kovasti vihaamaa valaanpyynnin vastustajaa, joita oli saapunut saariryhmälle ilmeisesti viitisenkymmentä. Lautalla matkustaneista toinen oli tullut tekemään pyyteetöntä työtä paremman maailman eteen Itävallasta, toinen Australiasta. Tarkemmin työnsä sisällöstä he eivät suostuneet kertomaan.

Fuglafjørðurin stadion.

Moni tuntuu pitävän suomalaisten jalkapalloihmisten hullaantumista maajoukkueesta merkkinä jalkapallokulttuurin ohuudesta. Väkevän seurakulttuurin Ruotsissa eri seurojen kannattajien kerääminen yhteisen sinikeltaisen lipun alle ei yksinkertaisesti onnistu. Färsaarten pienikokoinen kannattajaryhmä pitää maaottelussa ääntä jopa suomalaisia enemmän, mutta silti harva paikallinen tuntuu ottelusta intohimoisesti kiinnostuneelta. Heille oma seura tuntuu olevan tärkein, ja maajoukkueen pelejä voi ehkä katsella televisiosta. Tórshavnin urheiluliikkeistä maajoukkueen kaulahuivia ei löydy, paikallisten seurajoukkueiden tuotteita kylläkin – Suomessa sellaista ei voisi tapahtua. Huippufutistarvetta tyydytetään suomalaisten tapaan seuraamalla Euroopan suuria sarjoja. Eräs tapaamani Víkingur-kannattaja myöntää jopa kadehtivansa suomalaista yhteenkuuluvuutta, vaikka myöntääkin, ettei Färsaarten maajoukkue ole hänellekään kovin tärkeä.

Maaottelussa Suomi kaataa Färsaaret 3–1. Suomalaisessa mediassa otsikoidaan, että fiasko vältettiin, ja pelätään mitä tapahtuu, kun vastaan tulee ammattilaispelaajia. Kaikkien aikojen karsinnan avausvoitosta ja komeasta draamankaaresta huolimatta kirjoittelua leimaa perisuomalainen pessimismi. Färsaarelaisen Sosialurin-lehden maanantainumeron takakannessa on iso kuva Christian Holstista juhlimassa johtomaaliaan. Tekstiä ottelusta on lehdessä kokonaiset viisi sivua, joiden lisäksi yhden sivun verran käsitellään muita EM-karsintaotteluita sekä Färsaarten U21-maajoukkuetta – joka seuraavan päivän karsintaottelussa voitti Montenegron 1-0. Vastaavasti Suomen suurin sanomalehti Helsingin Sanomat kirjoitti ottelusta vajaan kahden sivun verran. Sosialurin ei kuitenkaan

Maajoukkueet rivissä Tórsvøllurin kansallisstadionilla
ennen ottelun alkua.

erityisemmin kehu omiensa otteita, vaan joukkue saa ottelusta arvosanan 2 asteikolla yhdestä kuuteen. Hyvin vajavaisen fäärin kielen taitoni vuoksi en analyysistä kovin paljoa ymmärrä; vain sen verran, että kotikentällä Färsaarten olisi pitänyt pystyä parempaan. Siinä missä Hesarin resurssit eivät riittäneet pelaaja-arvioihin, kirjoittaa Sosialurin joka pelaajasta 5–10 rivin arvion. Parhaan arvosanan saa maalivahti Gunnar Nielsen (5). Skotlantilaisen Motherwellin molari onkin Färsaarten tämän hetken selvä ykköspelaaja.

Suomalaisen jalkapalloihmisen unelma maajoukkueen arvokisapaikasta on realistinen. Niin on myös unelma seurajoukkueiden pääsystä lohkovaiheeseen eurocupeissa, kuten syksy 2014 osoitti. Entäpä sitten färsaarelaisten? Heidän maajoukkueensa ei voi käytännössä päästä EM- tai MM-kisoihin eivätkä seurajoukkueet Mestareiden liigaan tai edes Eurooppa-liigaan. Jokainen voitto aivan mistä tahansa vastustajasta on jo huikea juttu. Víkingur pudotti vuonna 2013 Interin (sen turkulaisen) ja seuraavana kesänä vielä sensaatiomaisemmin Tromsø IL:n, mutta ne olivat saarten historian komeimmat eurosaavutukset, ja lohkovaihepaikka on käytännössä mahdotonta saavuttaa. Kreikkalaisten, tromssalaisten ja turkulaisten voittamisen myötä färsaarelainen jalkapallo on kuitenkin viime vuosina napsinut omalla mittapuullaan valtavan suuria päänahkoja.

Teoriassa mahdollisuus on kuitenkin aina olemassa, ja färsaarelaisia jalkapalloihmisiä eteenpäin ajava bensa on aivan samaa kuin suomalaistenkin.

Lähteet

Kuper, Simon & Stefan Szymanski: Soccernomics. New York: Nation Books, 2014.
Taipale, Pilvi Riikka: Sankarimatkailijan Färsaaret. Helsinki: Like, 2006.

Ravintola-arvostelu: X-Burger, Otaniemi

Ravintola-arvostelujen sarjassa blogimme kirjoittajat arvioivat ravintoloita paneutuen samalla ruokapaikkojen esittämään ja tuottamaan kulttuuriseen kuvaan kotipaikoistaan.

Otaniemi on varmasti yksi Suomen synkimmistä paikoista. Ihan kaikin puolin, mutta myös konkreettisesti. Edes paikallisen ostarin parkkipaikkaa ei ole valaistu. Talvi-iltoina känniset teekkarit tykkäävätkin pelata nk. "niemeläistä rulettia", jossa parkkiksen läpi kävellään kuulokkeet korvilla ja huppu päässä ilman heijastimia ja toivotaan, että kulman takaa kaartaa corolla tai että kulman takaa ei kaarra corollaa.

Alvar Aallon suunnittelema kaunis Otaniemen ostari.

Jos aikoo käydä Otaniemessä, kannattaa muuntaa normaalit sosiaaliset koodistot binääriksi ilman ykkösiä. Täällä ei katsota kanssaihmistä silmiin eikä todellakaan harrasteta small talkia. Sosiaalinen elämä hoituu irkissä tai kännissä. Kahvilakulttuurin rantautumista saadaan odotella vielä sata vuotta ja käsitys musiikista rajoittuu muovisimpaan larppiheviin ja radiorockiin. Maailmankuvan ankeasta pessimistisyydestä kertoo se, että eurovaaleissa 2014 tasan 35 prosenttia Otaniemen äänistä meni Kokoomukselle, vaikka asukkaiden tulot rajoittuvat opintotukeen. Olkoon karja miten typerää tahansa, ansaitsee Kokoomuskin toki ison sulan hattuunsa näin onnistuneesta kusetuksesta. Westendiläisiltä porvarien äänestämisen ymmärtää, mutta suurimman äänisaaliin kerääminen tulonjaon toisesta ääripäästä lienee politiikantutkijoita kansainvälisestikin askarruttava ilmiö.

There is a light that never goes out.

Kerran Otahallin yleisellä futsal-vuorolla joku tuntematon jäppinen alkoi jutella jotain. Tyyppi vaikutti kohteliaalta ja harjoitti muiden pelaajien kanssa estottomasti suullista vuorovaikutusta. Kirosin omat ennakkoluuloni ja myönsin nöyränä, että myös teekkareilla saattaa olla sosiaalisia taitoja. Hetken aikaa olin jo valmis kirjoittamaan yleisönosastoille, että koko niemeläisen nihilismin käsite on yliampuva ja vailla todellisuuspohjaa. Seuraavana päivänä näin kuitenkin saman miekkosen Helsingin yliopiston kirjastolla ja seuraavalla viikolla Ylioppilasaukion Unicafessa. Ei epäilystäkään, pesunkestävä humanisti. Jalkapallosydäntä kantavat teekkarit tykkäävät kutsua itseään antiteekkareiksi, muille riittää karjalalippis ja maastohousut. Olen muuten tavannut yhden intin käyneen humanistin, mutten yhtään sivarin käynyttä teekkaria. Mutta kaipa maailmassa tarvitaan myös ihmisiä, joita kiinnostaa enemmän eloton kuin elollinen; muutoin joutuisimme elämään ilman World of Warcraftia ja tulkitsemaan maailmaa itse Esko Valtaojan ja Kari Enqvistin sanoihin luottamisen sijaan.

Mainitulla rulettinurkalla toimintaansa pyörittää myös teekkarin mielikuvituksella nimetty X-Burger, kaupunginosan roskaruokaskenen dominantti yksinvaltias. Karu X-Burger-vaunu sopii maisemaan kuin tupsu ylioppilaslakkiin. Eräänä iltana palatessani Otahallista, ainoasta syystä vierailla teekkarivaltiossa, sorruin nälkäisenä X-Burgerin tiskille. Hampurilainen maksoi 3,80 ja kaikki muu vähintään pari euroa enemmän, joten otin hampurilaisen.

Hampurilaiskioski X-Burgerin hampurilaisburgeri nälkäisen aterioitsijan
kätösessä otaniemeläisellä jokeripysäkillä.

Jotkut pitävät ko. hampurilaista tulisena. Olihan siinä pientä tulisuutta, mutta kaltaiselleni karskille karjulle tulisuus jäi kuitenkin varsin miedoksi orastavaksi poltteeksi kitalaessa. Maku oli ihan jees, mutta koolla purilaista ei ollut pilattu. Käänteisellä asteikolla kahdesta yhdeksään maku saa arvosanan 4,5 mutta hinta-määrä-suhteelle riittää 7,5. Kokonaisarvosanaksi ostokselle tulee kutonen. Tieteellisen uskottavuuden nimissä pyysin arvosanoja myös anonyyminä pysyttelevältä kanssaruokailijaltani, aidolta teekkarilta ja todelliselta X-Burger-veteraanilta. Hän antoi mausta arvosanaksi niin ikään neljäpuol mutta hinta-määrä-suhteelle kutosen ja kokonaisarvosanaksi peräti vitosen.

Maku oli burgerissa sen verran lupaava, että isompaan nälkään voisin hyvinkin kokeilla X-Burgerin mättöjä uudemmankin kerran. Ko. hampurilainen riitti vain alkupalaksi, joten sitä en osta enää toiste. Neljä juustohampurilaista samaan hintaan ajaa asian huomattavasti paremmin. Se tosin vaatii Niemestä poistumista, mitä kovin moni otaantunut asukas ei rohkene ihan joka kuussa kokeilla.