Viikon biisi 31/2015: Paradise Lost — Beneath Broken Earth

Viikon biisi -sarjassa esitellään joka viikko yksi kuuntelemisen arvoinen biisi.

Paradise Lost — Beneath Broken Earth
(albumilta The Plague Within, 2015)

Mitä melankolista metallia tai raskasta rockia soittavasta bändistä tulee isona, pahimman maailmantuskan laannuttua? Toiset tekevät tyylillisen täyskäännöksen Anatheman ja Misery Incin tapaan. Joidenkin, kuten Viikatteen, musiikkiin kepeämmät — ja yhdentekevämmät — sävyt hiipivät vähitellen ja huomaamatta kuin valoisat minuutit kevätpäiviin. Monet tekevät kuten Katatonia, Moonspell, Insomnium tai Ghost Brigade ja yrittävät kuulostaa murheellisilta, mutta tunteenpalo tuntuu musiikista kadonneen ja samat sanat toistuvat levystä toiseen eri järjestyksessä. Toisen myöntävät, että tämä tie on kuljettu loppuun, ja laittavat pillit ajoissa pussiin Sentencedin ja Trio Niskalaukauksen malliin. Toiset ovat kuin Rapture, Novembre ja Cryhavoc antavat odottaa seuraavaa levyään pitkään, kuka ties loputtomiin. Noumena ja Shape of Despair ovat esimerkkejä siitä, että riittävän pitkä levytystauko voi lopulta tuottaa vielä ainakin yhden täyspitkän verran vanhaa tuttua.

Mutta jotkut ovat kuin genren todellinen pioneeri Paradise Lost: tuuttaavat murhetta eetteriin tasaisella tahdilla ja vanhoilla päivilläänkin kuulostavat niin aidosti, aina uudella tavalla masentuneilta, että tekee mieli huolestua. Uudella The Plague Withinillä mieli on vielä mustempana kuin edellisellä, sangen onnistuneella Tragic Idolilla (2012). Jos jonkinlainen leipääntyminen ja Jens Bogrenin turhan puhtoinen ja moderni tuotantojälki hieman edellistä kokopitkää kuitenkin vaivasivat ja heittelivät kysymysmerkkejä tulevan ylle, niin nyt Jaime Gomez Arellanon tuottajakrediitistä huolimatta käytännössä itse itseään tuottanut Paradise Lost kuulostaa taas tuoreelta. Vanhanaikaisen rujoilta soundeiltaan The Plague Within lienee onnistuneinta Paradise Lostia koskaan.

Rutto sisällä

Paradise Lost yllätti tänä keväänä uudella albumillaan palauttaessaan örinävokaalit repertuaariinsa maltillisen 23 vuoden tauon jälkeen. Kitaristi ja biisinikkari Gregor Mackintosh pisti nelisen vuotta takaperin kasaan death metaliin keskittyvän Vallenfyre-yhtyeen, jossa halusi päästä purkamaan isänsä kuoleman tuomia tuntemuksia, ja vokalisti Nick Holmes lähti yllättäen örisemään niin ikään kalmankatkuisen Bloodbathin keulille. Tuloksena Paradise Lost kuulostaa vuonna 2015 alkukantaisemmalta kuin pitkään, pitkään aikaan. Vuosituhannenvaihteessa metallibändiksi kovin erikoisen elektronisen Depeche Mode -vaiheensa läpi käynyt bändi on viimeisen vuosikymmenen aikana tuntunut koko ajan siirtyvän lähemmäs juuriaan, mutta loikka melko samankaltaisista edellisestä kolmesta levystä The Plague Withiniin on silti valtaisa.

Avausbiisi No Hope in Sight ei minulle single-maistiaisena iskenyt, mutta kun sitten pistin kuulokkeet korviin ja levyn ensi kertaa soimaan pimeydessä ennen nukkumaanmenoa, biisi pääsi todella oikeuksiinsa. Sanallisestikin se on levylle maksimaalisen osuva avaus — keski-iän kriisi tuntuu riivaavan näitä miehiä, eikä tunnelin päässä näy valoa. Sana "plague" ei esiinny levyn lyriikoissa kertaakaan, mutta avausbiisi selittää levyn nimen aivan riittävän hyvin. Ikääntymistä vastaan on yhtä epätoivoista taistella kuin ruttoa.

Cold embrace is the saviour in disguise
through old age
only danger never dies
never dies

It's a battle
as the years start to fade
it's a battle
as the years start to fade

No hope in sight
a light before us dies
alligned the horrified
no hope in sight

Kuolonmetallista selvimmin vaikuttunut Terminal jatkaa vakuuttavasti samoin kuin hitusen herkempi ja äärimmäisen komea kolmosraita An Eternity of Lies. Olen aina pitänyt kovasti Nick Holmesin äänestä, ja tällä levyllä niin hänen laulunsa kuin örinänsäkin lämmittävät mieltä kuin uunista hohkaava lämpö uuninpankolla köllöttelevää kissaa. Joskus on vaikeaa selittää, miksi jokin asia musiikissa kuulostaa niin hyvältä; niin simppelit jutut kuin Holmesin alakuloinen laulu No Hope in Sightin säkeistöissä tai seuraavat miljoonasti kuullun oloiset mutta niin hienosti maailmaan päästetyt sanat An Eternity of Liesissa toimivat kuin jokin tosi hyvin toimiva:

All my dreams
A make believe
A sorry endeavour

Seuraavana kuultava sinänsä kelpo Punishment Through Time ei oikein erotu Lost-biisien massasta, mutta Beneath Broken Earth räjäyttää pankin. Jos Terminal oli selvästi ammentanut deathista ja myöhemmin levyllä kuultava (keskinkertainen) Flesh from Bone mustasta metallista, niin Beneath Broken Earth on elämää nähneen Paradise Lostin näkemys siitä, miltä doomdeathin tulee kuulostaa. Siihen näkemykseen ei kuulu kosketinpimputteluja, viulua, vierailevaa naisvokalistia, vampyyrejä tai teiniangstista rakkaudenpettymystä ja/tai verenvuodatusta; siihen kuuluu kylmät väreet selkäpiihin viiltävää lead-kitarointia, majesteettista riffittelyä, majesteettista rytmittelyä, majesteettista örinää ja majesteettinen iskulause "hail to nothingness / you wish to die". Lyyrisesti koko lätty on juuri niin toivotonta nannaa kuin näiden lainausten perusteella voinee kuvitella. Ehkä englantilaisella Paradise Lostilla on äidinkieli apunaan, sillä moniin skandinaavisiin virkaveljiin verrattuna heidän käsissään kuluneetkin asiat tuntuu olevan mahdollista sanoa uusin sanoin. Toki on sanottava sekin, että moniin avauskappaleessa listaamiini bändeihin verrattuna Paradise Lostin sanallinen anti on yleensä huomattavasti vaikeaselkoisempaa.

Levyn loppuosa ei pärjää alkupuolelle ensinkään, vaan kaikkien muiden kuuntelemieni Paradise Lost -levyjen tapaan myös The Plague Within on kokonaisuutena harmittavan epätasainen. Pari vikaa biisiä onneksi nostavat taas tasoa: erikoisesti rakennettu Cry Out on ensimmäisen minuuttinsa ajan kovin kuivan ja geneerisen tuntuinen Lost-ralli, mutta kasvaa lopulta oikein onnistuneeksi ja omaleimaiseksi kappaleeksi. Return to the Sun on lätylle komea päätös.

Ja mitä tulee aiemmin mainittuun No Hope in Sightin suhteeseen tiettyihin kellonaikoihin ja valaistusolosuhteisiin niin mainittakoon, että kuuntelin Beneath Broken Earthia tänään kävellessäni Tokoinrannassa kun katselin merelle ja aurinko kimalteli aalloissa ja tunsin oloni jokseenkin onnelliseksi, eli ehkä se ei ole sen pimeydenkään kanssa niin justiinsa.

Levyn muita huippuhetkiä

No Hope in Sight
Terminal
An Eternity of Lies