Kent Hartwall Areenassa perjantaina 28.10.2016. Settilista: Gigi (pätkä biisistä) / 999 / Stoppa mig juni (Lilla Ego) / Romeo återvänder ensam / Var är vi nu? / Hjärta / Andromeda / Egoist / Vi är för alltid / Innan allting tar slut / Den vänstra stranden / La belle époque / Ingenting / Kärleken väntar / Jag ser dig / Musik non stop / Socker / Utan dina andetag / Sverige / 747 // Encore 1: Förlåtelsen / Dom andra / Mannen i den vita hatten (16 år senare) // Encore 2: Den sista sången
Kun Kent edellisen kerran esiintyi Helsingissä, Hietaniemen Garden Partyssä kesällä 2012, keikalla oli mittaa vain puolisentoista tuntia ja setti painottui omaan makuuni liikaa tuolloin tuoreeseen Jag är inte rädd för mörkret -lättyyn, mutta silti show oli jokseenkin positiivinen kokemus. Huippuhetkiksi nousivat silloin takuuvarmat Ingenting, Kärleken väntar, Musik non stop ja päätösnumero Mannen i den vita hatten – sekä täysin yllättäen kuultu 400 slag, omasta mielestäni eräs koko bändin diskografian kirkkaimmista helmistä. Klåparenin ja Sjukhusin kaltaiset valinnat lämmittivät myös kovasti mieltä. Lähes neljä ja puoli vuotta myöhemmin huippuhetket olivat täsmälleen samat, paitsi että 400 slagia bändi ei tietenkään soittanut. Jäähyväiskiertueen keikalta oli lupa odottaa paljon, mutta lopulta kokemus jäi Garden Partya vaisummaksi.
Tasan puoli tuntia ennen keikan alkua numerot välähtävät taululle ja countdown alkaa. Seuraavan puolen tunnin aikana odotus nousee varsin korkealle. Tässäpä hieno tapa nostattaa tunnelmaa! Show alkaa juuri silloin kun on lupailtukin, ja numeroiden valuessa kohti nollaa pikkuhiljaa virittäytynyt yleisö on alussa täysillä mukana.
Pieni pätkä viimeiseksi jääneeltä Då som nu fär alltid -levyltä poimittua Gigiä on kelpo tapa aloittaa, ja myös 999 jytisee elävänä jälleen varsin mukavasti. Toinen pitkä biisi heti perään ei sen sijaan oikein osu maaliinsa: pääosin vauhdikkaalta Hagnesta Hilliltä on valittu soitettavaksi seesteinen Stoppa mig juni, joka tosin on muovattu lähes tunnistamattomaksi jytämössöksi. Kohtalokas Romeo återvänder ensam sen sijaan toimii komeasti, vaikka sen loppupätkä onkin harmillisesti leikattu pois live-sovituksesta.
Tämän jälkeen alkaa keikan vaisuin osuus. Parilta uusimmalta levyltä poimitut Var är vi nu?, Andromeda, Vi är för alltid, Den vänstra stranden ja La belle époque eivät lähde sitten yhtään ja vievät mehut kärsivällisimminkin hyviä biisejä odottelevista faneista. Studioversiona typerryttävän tylsä Egoist toimii sentään vähän paremman. Live-tilanteeseen monenmonta täsmähittiä tarjoavalta Rödiltä kuullaan Hartwallilla ainoastaan yksi kappale, tietenkin levyn hitainta balladiosastoa edustava Hjärta, joka saa tanssihaluisimmankin yleisönosan jämähtävän paikoilleen linnunpelättimien lailla. Vielä reippaat kymmenen vuotta Hjärtaakin vanhempi Innan allting tar slut on levyllä kaikessa herkkyydessään kerrassaan upea, mutta menettää elektrotykytysversiona lähes kaiken viehätysvoimansa.
Kaiken tämän jälkeen yleisö tuntuu heräävän kuin talviunilta herätettävä karhu, kun Ingentingin alkusoinnut karkaavat ilmoille. Tätä on live-musiikki parhaimmillaan. Kärleken väntar yltää lähes samalle tasolle. Sami Sirviö vinguttaa äärimmäisen hienon kitarasoolonsa ilmoille. Kärleken väntarissa ovat kohdillaan kertsin ohella kaikki muutkin palaset. Jotkut hittibiisit ovat asemansa todella ansainneet.
Jos viimeisimpien levyjen rallit eivät muutoin toimi livenä juuri sen paremmin kuin levyllä, niin Jag ser dig on säännön vahvistava poikkeus. Videoseinät näyttävät kuvaa yleisöstä ja biisi paisuu loppupuolellaan uljaisiin mittoihin. Musik non stop, vielä Kärleken väntariakin parempi kaikkien tuntema hitti, ei tietenkään voi myöskään pettää.
Sitten käyrä osoittaa jälleen jyrkästi alaspäin. Socker on tyhjää lätkytystä, Utan dina andetagin ilmava viehätys on pitkälti jäänyt jonnekin diskofiltterin syövereihin ja Sverige tuntuu tylsyydessään jo miltei vittuilulta maksaneelle yleisölle. Väsytystaistelu on siinä määrin onnistunut, ettei edes 747 innosta yleisöä niin kuin olisi voinut odottaa.
Ensimmäinen encore-tauko kestää noin puoli minuuttia. Kaikilla on bändin mittavasta tuotannosta omat suosikkinsa, mutta Kent päättää vetää vielä yhden biisin viimeiseltä levyltään. Förlåtelsen on kenties jäähyväislätyn paras esitys, mutta yleisön hämmentyneen pettyneestä reaktiattomuudesta päätellen tuskin kenellekään se veisu, joka tässä vaiheessa olisi haluttu kuulla. Sitten kuullaan vanha hitti Dom andra, joka ei sisällä kivaa mukana hoilattavaa kertsiä tai mitään muutakaan, mikä saisi sen lähtemään livenä lentoon.
Mannen i den vita hatten jäi neljä vuotta sitten mieleen massiivisen komeana päätöksenä, mutta jotenkin sekin jää tässä hetkessä tylpäksi. Tässä vaiheessa vikaa on kenties jo itsessänikin; countdownin lähestyessä nollaa noussut into on muuttunut katkeraksi pettymykseksi. Löytyisikö lakikirjoista pykälä, joka osoittaisi rikolliseksi tällaisen setin vetämisen niin huikealla diskografialla? Toisena encorena kuullaan vielä tietenkin Den sista sången, jota kuuntelin ennen keikkaa paljon liikuttuneempana kuin nyt sen livenä kuullessani. Se kertonee paljon.
Mitä jäi käteen? Jos kyseessä ei olisi jäähyväiskiertue, harmittaisi, että tuli edes mentyä. Ero yleisön reaktioissa esimerkiksi La belle époquen ja Ingentingin välillä oli niin valtava, etten voi olla miettimättä, nauttiiko yhtye niin paljon enemmän uusien biisien soittamisesta, ettei yleisön mukana elämisellä ole mitään merkitystä. Jäähyväiskiertueen luonteeseen olisi sopinut käydä koko katalogia läpi jokseenkin tasapuolisesti, mutta uusien biisien innokkaan soittamisen voimme kai silti jotenkin ymmärtää. Se sen sijaan tuntuu käsittämättömältä, että vanhemmiltakin levyiltä mukaan oli valittu hitaampaa matskua, joka live-tilanteessa lässähtää väkisinkin: Stoppa mig juni, Hjärta, Innan allting tar slut, Sverige...
Myös Kentin esiintymisestä jäi konemaisen rutiinisuorituksen maku. Välispiikkejä kuultiin muistaakseni tasan kahdessa kohdassa, joista jälkimmäinen oli megapitkä bändin jäsenten esittelykierros. Joakim Berg puhui ruotsia, enkä ymmärtänyt paljoakaan. En olisi siis kaivannut pitkiä höpinöitä joka väliin, mutta uuden biisin käynnistyminen kerta kerran jälkeen heti edellisen perään tuntui itsensä elävältä syövältä tehokeinolta. Tasaisesti tykyttävät ja toisiaan enemmän kuin vähän muistuttavat biisit taantuivat ilman minkäänlaisia taukoja kerrassaan väsyttäväksi pötköksi. Vuorovaikutus bändin ja yleisön välillä jäi hyvin vähäiseksi. Bändi ikään kuin soitti jähmeän settinsä läpi pahemmin yleisöstä piittaamatta. Encoren kai pitäisi edes esittää tulevan esitetyksi siksi, että yleisö on niin mahtava eikä bändi vain voi vielä lopettaa, mutta Kent veti jopa encoret konemaisesti läpi sanomatta yleisölle sanaakaan – viitsimättä edes esittää, ettei keikan jokaista piirtoa harvoja välispiikkejä ja encoreja myöten olisi käsikirjoitettu etukäteen.
Kent on toistaiseksi soittanut jäähyväiskiertueellaan yhteensä 29 eri biisiä. Vertailun vuoksi esimerkiksi The Cure kierrättää vastikään Hartwallillakin pysähtyneellä turneellaan noin sataa biisiä. Toivottavasti Kent kiskoo edes vihoviimeisellä keikallaan oikein kunnolla jänöjä hatusta – ja taltioi show'n niin, että muutkin kuin paikalle päässeet näkevät siitä enemmän kuin karmealaatuisia kännykkäkameravideoita.
Lopuksi lienee syytä perustella tekstin otsikko. Kentin terä on tylsynyt vuonna 2009 julkaistun Rödin jälkeen niin pahasti, että edes jäähyväislevyn tekeminen ei saanut sen luovuutta kukkimaan yhtään sen kirkkaammin kuin muutamalla edellisellä, koko lailla keskinkertaisella ja tylsällä täyspitkällä. Ilta Hartwall Areenassa osoitti, ettei annettavaa ole enää livenäkään. Onneksi sen ei tarvitse himmentää bändin kultakauden helmien – eikä myöhäiskauden helmen, Rödin – kirkkautta.
Lue myös
Viikon biisi 14/2015: Kent – Du är ånga (ja tekstin lopusta löytyvät linkit)
Kehuvia arvioita Kentin Hartwallin-keikasta
Helsingin Sanomat
Iltasanomat
Iltalehti
Imperiumi (mukana runsaasti komeita kuvia)
